Saako Pedro Castillo aikaan kansallisvasemmistolaisen käänteen Perussa?

Pedro Castillo

Entisestä maaseutukoulun opettajasta, 51-vuotiaasta Pedro Castillosta on tullut Perun uusi presidentti.

Castillo vannoi virkavalansa keskiviikkona, Perun itsenäisyyden 200-vuotispäivänä. 

Castillo sai vaaleissa 50,21 prosenttia äänistä, 44 000 ääntä enemmän kuin hänen vastaehdokkaansa, Yhdysvalloissa opiskellut liikenainen ja oikeistoliberaali Keiko Fujimori.

Castillo oli vaaleissa sosialistisen Perú Libre-puolueen ehdokas, mutta hän on Yhdysvaltojen hallintoa ja sen politiikkaa Latinalaisessa Amerikassa kritisoivaa puoluetta maltillisempi.

Vaalikampanjan aikana perulaisia yritettiin pelotella kertomalla, että Castillo aikoo pakkolunastaa säästöt, kodit, autot, tehtaat sekä muun kansalaisten omaisuuden. Tuore presidentti on kiistänyt väitteet; hän haluaa, että taloudessa säilyy "järjestys ja ennustettavuus".

Castillo on kuitenkin aikonut puuttua monopolien väärinkäytöksiin, korruptoituneisiin pankki- ja liikemaailman konsortioihin, jotka veloittavat keinotekoisen korkeita summia perushyödykkeistä ja -palveluista. 

Presidenttinä Castillo on luvannut käyttää suuren osan bruttokansantuotteesta terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ohjelmiin, joilla vähennetään maan korkeaa köyhyysastetta.

Vaatimaton opettaja on sanonut, ettei hän aio ottaa tehtävässään vastaan varsinaista presidentin palkkaa, vaan jatkaa sen sijaan elämistä opettajan tuloilla. Castillo ei myöskään aio käyttää virka-asuntonaan presidentinlinnaa, vaan tehdä siitä Perun historiasta ja kolonialismin ajasta kertovan museon. 

Myös Perun alkuperäisasukkaiden sterilisaatiota ajaneen, Yhdysvaltojen tukeman presidentin Alberto Fuijmorin aikaisen perustuslain Castillo haluaa kirjoittaa uusiksi.

Vasemmistolaisen talouspolitiikkansa vastapainoksi Castillo on sosiaalisissa ja eettisissä kysymyksissä konservatiivinen. Hän vastustaa aborttia, eutanasiaa, homoavioliittoja ja marihuanan laillistamista. Castillon voikin sanoa edustavan kansallismielistä vasemmistolaisuutta, jota ei länsimaissa juurikaan esiinny.

Keskellä polarisoitunutta yhteiskuntaa, Castillo on kehottanut kansaa rauhaan ja yhtenäisyyteen. Hallituksessa Castillolla on kuitenkin vastassaan voimia, jotka tulevat tekemään kaikkensa, jotta uusi presidentti epäonnistuisi työssään.

Kiina: Yhdysvaltojen johtamassa järjestyksessä vallitsee viidakon laki

Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Wendy Sherman on vieraillut Kiinassa, Tianjinin kaupungissa, jossa häntä ovat isännöineet ulkoministeri Wang Yi sekä varaulkoministeri Xei Feng. 

Kiinan ulkoministeriön tiedottaja on kuvaillut keskustelujen olleen "syvällisiä, rehellisiä ja hyödyllisiä maiden välisille suhteille".

Tiedotustilaisuudessa varaulkoministeri Xie Feng kritisoi kuitenkin jyrkästi amerikkalaista "kilpailu-, yhteistyö- ja vastakkainasetteluretoriikkaa", jossa "todellinen painopiste on vastakkainasettelussa, sillä yhteistyö on tarkoitushakuista ja kilpailuasetelma narratiivinen ansa". Xie kutsui Yhdysvaltoja myös "pakkodiplomatian keksijäksi ja patentin haltijaksi".

Kiinassa nähdään aivan oikein, että koko "sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys" on vain valeasu, joka paketoi yhteen muutaman länsimaan muille laatimat säännöt. Se on "amerikkalainen versio viidakon laista", jossa Washington "hylkää laajalti hyväksytyn kansainvälisen oikeuden ja polkee järjestelmää, jotta se voi hyötyä ja kiusata muita", Xie totesi.

Ihmisoikeuskysymyksiä kommentoidessaan Xie sanoi, että Yhdysvaltojen "pitäisi ensin hoitaa omat ongelmansa ennen kuin osoittaa sormella muita". Yhdysvallat esittää olevansa demokratian ja ihmisoikeuksien puolestapuhuja, vaikka se on syyllistynyt kansanmurhaan alkuperäiskansoja vastaan ja käynyt keksimiensä valheiden varjolla sotia eri puolilla maailmaa.

Aiemmin Kiina on korostanut hyvän ilmapiirin luomista neuvotteluille Yhdysvaltojen kanssa. Vaikka osapuolet kävisivät kiivaitakin keskusteluja, Kiina ei välttämättä tiedottaisi niistä julkisuuteen. Tällä kertaa Kiina julkisti nopeasti Xien kovan lausunnon Tianjinin tapaamisesta. Tämä on toistoa Anchoragen neuvotteluista alkaneelle asennemuutokselle Kiinan suhtautumisessa Yhdysvaltoihin.

Tällaisten muutosten perustana on se, että Peking on kyllästynyt määräilevään Washingtoniin, eivätkä kiinalaispoliitikot enää elättele harhakuvitelmia siitä, että maiden väliset suhteet paranisivat merkittävästi lähitulevaisuudessa.

Kiinan viesti on selvä: Yhdysvaltojen viimeisten hallintojen harjoittama pahantahtoinen, vastakkainasettelun politiikka on johtanut siihen, että Kiinan kansa on valmis muodostamaan yhtenäisen rintaman lännen uhittelua vastaan. Kuten kiinalaislehti Global Times asian ilmaisee, amerikkalaiseen arroganssiin täytyy vastata suorasanaisemmin.

Amerikkalaisten sotahaukkojen kuvitelmissa uskotaan yhä olevan mahdollista hillitä Kiinan kehitystä ja saattaa kansantasavalta samanlaiseen sisäiseen kaaokseen ja romahdukseen, kuten kävi Yhdysvaltojen aiemmalle taisteluparille, Neuvostoliitolle. 

Näin Yhdysvallat vain sotkee maailmanjärjestyksen ja pahentaa suurvaltojen välisiä suhteita. Kiinalainen järjestelmä aikoo pitää huolen siitä, että maalla on suurempi toleranssi epävakautta kohtaan kuin Yhdysvalloilla itsellään.

Kiinan on nopeutettava kokonaisvaltaisen voimansa rakentamista ja valmistauduttava kaiken varalta pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen, jossa vastakkainasettelu Yhdysvaltojen ja sen tärkeimpien liittolaisten kanssa kärjistyy sotilaalliseksi yhteenotoksi.

Tällä välin Yhdysvallat yrittää käyttää strategista rajoittamista Kiinan päihittämiseksi; Kiina taas pyrkii jatkuvan kehityksensä avulla osoittamaan, ettei amerikkalaisten ylivaltafantasioilla ole enää väliä reaalimaailmassa. 

Pekingin tavoitteena on saada amerikkalaiset tiedostamaan, ettei sen hallinnon kannata muokata Kiinasta "väkisin keksittyä vihollista". Yhdysvaltojen olisi luovuttava pakotepolitiikasta ja konfliktihakuisuudesta ja opittava elämään rauhanomaisesti vahvan ja suvereenin Kiinan kanssa.

Nestemäisen moderniteetin maailma

Yhteiskunnallisten mullistusten pelko synnyttää epäluottamusta, toteaa Alastair Crooke itsestäänselvyyden.

Tämä pelko, epävarmuus ja ahdistus voivat aiheuttaa henkisen tilan, josta sosiologi Émile Durkheim käytti termiä anomia. 

Kyseessä on lamauttava tunne siitä, että on irrallaan yhteiskunnasta, että ympäröivä maailma on läpeensä korruptoitunut. Tavallinen ihminen on pelkkä "numero"; "systeemin" sorron ja alistamisen avuton kohde, joka kokee, että kehenkään tai mihinkään ei voi luottaa.

Ihmiset elävät nykyään "nestemäisen moderniteetin" maailmassa, kuten toinen edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman esitti. Kaikki ne erityispiirteet, jotka yhteisö kerran osoitti jäsenelleen, ovat miltei kadonneet tai ne on määritelty uudelleen äärimmäisen liberalismin ilmenemismuotojen kautta.

Jopa biologisen luonnon lainalaisuudet on kyseenalaistettu: sukupuolia on nykytulkinnan mukaan enemmän kuin vain kaksi, eikä keho, johon ihminen on syntynyt, ole sitä mitä luultiin: kuten moderni yhteiskuntamme, sekin on "nestemäinen" ja sitä voidaan muuttaa. Itse asiassa jo henkisellä tasolla voimme tänä päivänä "identifioitua" melkein trans-miksi tahansa.

Historiaan, kulttuuriin ja perinteisiin suhtaudutaan myös vihamielisesti. Tämän johdosta "edistykselliset", syrjivän kulttuuripiirin epäkohtien olemassaoloon "heränneet" - Amerikasta lähtöisin olevan woke-ilmiön edustajat - vaativat paitsi patsaiden kaatamista, myös vanhaa, "heräämistä edeltävää" aikakautta edustavan järjestelmän alasajoa. 

Woke-ideologian mukaan "etuoikeutetut valkoiset" ovat "implisiittisesti rasistisia", kolonialismin ajan perinnön jatkajia, joilla ei ole oikeutta sananvapauteen tai oikeastaan edes fyysiseen olemassaoloon. Aggressiivinen "wokeismi" katsoo olevansa oikeassa, eikä asioista voi enää keskustella, vaan kaikkien on osoitettava katumusta ja polvistuttava.

Huvittavinta tässä uudessa radikalismissa on, että sitä tukevat ja rahoittavat suuryritykset ja se "juurettomien kosmopoliittien" vanhentunut kapitalistikerho, joka on viimeiset seitsemän vuosikymmentä sanellut säännöt koko planeetan väestölle. Kapitalismia näennäisesti kritisoivat "heränneet" eivät joko huomaa tai välitä tästä räikeästä ristiriidasta.

Hallitsevalle luokalle nykynuorisoa inspiroivat identiteettipoliittiset liikkeet BLM:stä antifaan ja Elokapinaan eivät tuota ongelmia, sillä nekin ajavat omalla tavallaan globaalikapitaalin pitkän tähtäimen päämääriä. Sitä toteuttaa myös YK, jonka kestävän kehityksen Agenda 2030 -tavoiteohjelmaan miltei kaikkien maiden hallitukset ovat sitoutuneet.

Globaalien "tasa-arvotoimien", "ilmastotavoitteiden" tai "rokoteohjelmien" taustalla ajetaan taloudellisia, sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia, joilla pyritään saamaan globaalihallinnon ei enää niin tuntematon tulevaisuus toteutumaan täydessä mitassaan. Vastustaako mikään taho - yksittäisiä ihmisiä lukuun ottamatta - tätä kehitystä? Jopa Kiina ja Venäjä, lännen kilpailijat geopoliittisella pelikentällä, puhuvat halutessaan sujuvasti YK-kieltä.

Viimeisin yhteiskuntia epävakauttava vastakkainasettelu on luotu koronaviruksella pelottelemalla. Ihmisiä ryhdytään jaottelemaan "rokotettuihin" kunnon kansalaisiin ja "rokottamattomiin" toisen luokan kansalaisiin. Italialainen filosofi Giorgio Agamben on arvioinut, että "rokotepassin" myötä siirrymme biofasismiin. Tämän tosiasian poliittista painoarvoa ei voi hänen mukaansa yliarvioida.

Rahavallan johtama globalisaatioprojekti on ollut käynnissä ainakin maailmansodista lähtien, eikä liikemiesten, pankkiirien ja mahtisukujen tuhoisa luomus näytä epäonnistumisen merkkejä, vaikka maailmassa yritetäänkin yhä nähdä jotain eroa "demokratioiden" ja "autokratioiden" välillä ja herätellä uutta kylmää sotaa.

Osa kansalaisista kuvittelee, että kun ihmiset ovat kiltisti ottaneet rokotteensa ja "pandemia" vetäytyy, palaamme taas "vanhaan normaaliin". Näin ei tule tapahtumaan, vaan tulemme elämään jatkossakin "kriisistä kriisiin", kokien uusia poikkeusoloja, kunnes globalistit saavuttavat tavoitteensa tai jonkin ihmeen kautta häviävät pelinsä.

Lännen tavoite: Valko-Venäjästä toinen Ukraina

Aleksandr Lukašenko

Valko-Venäjän presidentti Aleksandr Lukašenko on antanut haastattelun Sky News Arabia -televisiokanavalle. 

Uutistoimisto BelTA on siteerannut Lukašenkon kommentteja, jotka liittyvät EU:n ja Yhdysvaltojen operaatioihin Valko-Venäjää vastaan.

"Luomalla tänne, keskelle Eurooppaa, hirvittävän jännityspesäkkeen, käynnistämällä hybridisodan meitä sekä Venäjää ja Kiinaa vastaan, eurooppalaiset vievät maailmaa lähemmäs kolmatta maailmansotaa", Valko-Venäjän johtaja sanoo. Hänen mukaansa tämä on jo selvää paitsi asiantuntijoille, myös tavallisille kansalaisille.

Presidentti korostaa, että tilanteen kärjistyminen ei tapahdu Liettuan, Puolan, Ukrainan, Saksan ja muiden maiden kansojen tahdosta. 

"Tämä on poliitikkojen hulluutta. Ja ymmärrän, miksi näin tapahtuu. Koska Euroopan unioni, ennen kaikkea Länsi-Eurooppa, koostuu siirtomaavaltioista. Amerikan Yhdysvaltojen suhde Euroopan maihin on metropolin suhde alisteisiin siirtomaihin. Näin se vain on", Lukašenko harmittelee haastattelussa.

"Monet tapahtumat Euroopan unionin maissa, jopa kaikkein voimakkaimmissa niistä, ovat Yhdysvaltojen orkestroimia. Amerikkalaisten johtamat tapahtumat Euroopassa ovat yleensä jopa näiden maiden johtajien hallitsemattomissa", presidentti jatkaa.

Esimerkkinä hän viittaa vakoiluskandaaliin, joka liittyi Euroopan johtajien salakuunteluun. "Kuka sen teki? Amerikkalaiset. Ketä he käyttivät siihen? Euroopan valtioita, Euroopan tiedustelupalveluja", Valko-Venäjän johtaja toteaa.

Myös Valko-Venäjän ulkoministeri Vladimir Makei on ilmaissut huolensa tilanteesta alueella.

"Lännen vastuuttomuus ja täydellinen arvaamattomuus on nykyään uusi normaali. Se, mitä Valko-Venäjän suhteen tapahtuu, on käsittämätöntä. Se on peli ilman sääntöjä. Siksi meidän on pakko reagoida asianmukaisesti tilanteen kehittymiseen", Makei kommentoi.

"Länsi on käytännössä julistanut sodan Valko-Venäjälle. Myös heidän tavoitteensa on selvä: he haluavat tehdä meistä toisen Ukrainan. Se olisi vielä kuumempi piste kartalla. Me tietenkin estämme tämän määrätietoisesti", ulkoministeri vakuuttaa.

Makei painottaa kuitenkin, että Valko-Venäjälle on aina ollut ensisijaista löytää kaikkiin kiistoihin rauhanomainen, diplomaattinen ratkaisu.

"Olemme aina sanoneet niin. Ja jopa näissä olosuhteissa, kun Valko-Venäjää vastaan on tosiasiallisesti aloitettu taloudellinen ja poliittinen sota - aina terroriuhkauksiin asti - uskomme edelleen, että vuoropuhelu on vaihtoehto", ulkoministeri sanoo.

"Meillä ei ole aikomusta polttaa siltoja takanamme. Olemme aina sanoneet kumppaneillemme, että on tarpeen pysähtyä, miettiä, mihin yksi tai toinen teko voi johtaa ja ottaa askelia, jotka voisivat rauhoittaa tilannetta sen sijaan, että alueen hauras vakaus häiriintyisi", valkovenäläinen huippudiplomaatti esittää.

Tällaisia tasapainoisia lausuntoja ei suomalainen konsensusmedia esittele, vaan Valko-Venäjän hallinnon mustamaalaus on jatkunut jo maan presidentinvaaleista saakka, Lukašenkon vastaista läntistä narratiivia noudattaen.

Kansalliskonservatismia ja sateenkaarilippuja – Idän ja lännen kulttuurierot repivät Euroopan unionia

Pääministerit Orbán ja Morawiecki

Jonathan Saxty kommentoi Telegraph-lehdessä sitä, kuinka Euroopan sisäiset kulttuuriset eroavaisuudet idässä ja lännessä uhkaavat hajottaa EU:n kahtia. 

Länsi-Euroopan liberaalit, kuten Alankomaiden pääministeri Mark Rutte, ovat jo uskaltaneet pohtia, voisiko Euroopan unionin perustaa uudelleen ilman Unkarin ja Puolan kaltaisia konservatiivisia änkyrämaita.

Onkin totta, että entisen Varsovan liiton maat puolustavat hanakasti itsemääräämisoikeuttaan ja kulttuuriaan ja illiberaaleina ne ovat kivulias piikki Brysselin kalergisen eliitin lihassa.

Kulttuurinen railo ratkesi äskettäin taas lisää, kun EU:n sekä Budapestin ja Varsovan välillä käytiin uuteen taistoon - tällä kertaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. EU:n mielestä "eurooppalaisiin arvoihin" kuuluu homoseksuaalisen propagandan levittäminen alaikäisille, Unkari ja Puola taas vastustavat tätä.

Vaikka EU:lla ei ole mekanismia jäsenvaltioiden erottamiseksi, EU:n perustamissopimuksen seitsemäs artikla mahdollistaa äänioikeuden poistamisen. Sekä Unkari että Puola ovat seitsemännen artiklan mukaisten tutkimusten kohteena. Rikkomuksen toteaminen edellyttää yksimielisyyttä (mikä osoittautuu mahdottomaksi), mutta seuraamukset edellyttävät vain määräenemmistöä. 

Usein ajatellaan, että Brysselin on vain kiristettävä otetta ja Keski- ja Itä-Euroopan (KIE) jäsenvaltiot antavat ennen pitkää periksi taloudellisten syiden vuoksi, elleivät muuten. Toimittaja Saxty epäilee, onko tämä enää totta.

Taloudelliset seuraamukset todennäköisesti vain vähentävät EU:n houkuttelevuutta kapinamaiden silmissä. Vaarana on, että jos KIE-maita painostetaan liikaa, niillä ei ehkä ole enää kannustinta pysyä ryhmässä lainkaan. Toisin kuin nk. Club Med -maat, KIE-maat ovat säilyttäneet suurelta osin omat valuuttansa. Näin ollen EU:sta irtautuminen olisi niille helpompaa. 

Unioni on nyt pulassa. Jos asiat hoituisivat vain KIE-maita rankaisemalla, miksi euroeliitti ei jo ole noudattanut tätä strategiaa ja katsonut kenen pokka pitää? Jos Keski- ja Itä-Euroopan maat tietävät, että Bryssel ei tee näin, ne voivat sen sijaan jatkaa Brysselin uhmaamista ja pattitilanteen säilyttämistä. 

Saxtyn mukaan yhä useammin herää kysymys, mitä Länsi-Euroopan jäsenvaltiot saavat tästä järjestelystä: ne väittävät, että KIE-maat imevät ne kuiviin, mutta lisäksi KIE-maat ovat esteenä eurokraattien federalistisille pyrkimyksille ja mantereen täydelle liberalisoinnille, yhtenäisestä maahanmuuttopolitiikasta puhumattakaan.

Bryssel saattaa tietysti myös pelätä, että Unkarin ja Puolan kaltaiset maat liittoutuvat vielä Kremlin kanssa. Vaikka tämä kuulostaa etenkin Puolan kohdalla kaukaa haetulta, Saxtyn mukaan ei pitäisi luottaa siihen, että Keski- ja Itä-Eurooppa jatkavat vihamielisyyttään Venäjää kohtaan loputtomiin.

Kun kylmän sodan jälkeinen sukupolvi nousee kunnolla esiin ja pääsee päättäviin elimiin, ei ole lainkaan varmaa, että nykyinen vihamielisyys Moskovaa kohtaan säilyy. Keskiverto puolalaisella on kulttuurisesti enemmän yhteistä keskivertovenäläisen kuin keskivertosaksalaisen kanssa, Saxty arvioi.

Unkarin ja Puolan tavoin Venäjä on yhä enemmän muuttunut kristilliskonservatiiviseksi valtioksi, joka rakentuu "kodin, uskonnon ja isänmaan" aatteelliselle kolminaisuudelle. 

"Transatlantistista kumppanuutta" korostavilta voisi kysyä, mitä tarjottavaa Bidenin Amerikalla on itä- ja keskieurooppalaisille, paitsi kallista sotilaskalustoa ja sateenkaarilippuun verhottua identiteettipolitiikkaa? Jos vanhat kaunat unohdetaan, Venäjä olisi loppujen lopuksi luontevampi liittolainen Euroopan konservatiiveille.

Kaksi näkemystä Euroopasta on nyt ristiriidassa keskenään ja EU:n johdon on vaikea sopeutua siihen. Jos itseään vastaan jakautunut talo ei voi pysyä pystyssä, kuinka kauan Bryssel voi vielä hyväksyä vastahakoiset, itäiset konservatiiviset kansakunnat ja kuinka kauan keski- ja itäeurooppalaiset jäsenvaltiot sietävät länsieurooppalaisten "edistysmielisten" kritiikkiä ja vaatimuksia?

Vain aika näyttää, mutta kumpikaan osapuoli ei näytä olevan valmis perääntymään. Jos Unkari ja Puola tietävät, että EU ei loppupelissä toteuta uhkauksiaan, niillä ei ole juurikaan syytä muuttua. Jos halutut muutokset yritetään runnoa läpi väkisin, sekin voi koitua kohtalokkaaksi eurofederalisteille.

Keski- ja Itä-Euroopan jäsenvaltiot eivät ole koskaan olleet vähemmän riippuvaisia EU:sta kuin nyt, väittää Saxty. Kylmän sodan jälkeisen sukupolven tullessa täysi-ikäiseksi, itäiset, pääasiassa slaavilaiset kansakunnat, saattavat päättää, että ne ovat viime kädessä vahvempia yhtenäisinä, ilman EU-direktiivejä.

Globaali koronatyrannia vai vallankumous?

Länsimaiden "vapaista ja avoimista yhteiskunnista" ei ole kohta enää paljoa jäljellä, kirjoittaa Stephen Lendman.

Hänen mielestään koronavirus on "kaikkien huijausten äiti", jonka varjolla pystytetään tyranniaa. Se mikä oli vielä vähän aikaa sitten dystooppista tieteisfiktiota, on tänä päivänä todellisuutta.

Tien tähän globalistien yksinvaltaan silottivat valtioiden sponsoroimat ja valtamedian levittämät, kansalaisten mieliä manipuloivat suuret valheet, joita on toisteltu nyt jo parin vuoden ajan.

Ranskan ankara koronalinja on Lendmanin mukaan "todennäköisesti alkusoittoa sille, mitä tapahtuu pian kaikkialla lännessä".

Deltamuunnokseen vedoten Ranskassa ryhdytään vaatimaan "terveyspassia". Heinäkuun 21. päivästä alkaen rokotustodistus tai negatiivinen testitulos tarvitaan myös huvipuistoihin, teattereihin ja elokuvateattereihin.

Elokuun alusta on määrä astua voimaan asetus, jonka mukaan myöskään Ranskan kauko­juniin, ravintoloihin ja kauppa­keskuksiin ei enää pääsisi ilman rokotustodistusta tai negatiivista testitulosta.

Terveydenhuollon ammattilaiset, vanhainkotien työntekijät, sekä muut riskiryhmien kanssa tekemisissä olevat, ovat vaarassa menettää työpaikkansa, jos he eivät suostu ottamaan kokeellista koronarokotetta, jolla voi olla itse virustautia vaarallisempia sivuvaikutuksia.

Ranskan pirullisella suunnitelmalla ei ole mitään tekemistä kansanterveyden kanssa, väittää Lendman. Se liittyy "drakoniseen sosiaaliseen kontrolliin", jonka lisäksi halutaan, että mahdollisimman moni ottaisi peruuttamattomia haittavaikutuksia aiheuttavan geenirokotteen.

Macronin tiukennussuunnitelmat ovat saaneet osan ranskalaisista alistumaan rokotuksiin, mutta myös vastustusta on esiintynyt. Viime viikonloppuna yli sata tuhatta ihmistä osoitti mieltään eri puolilla Ranskaa. Mielenosoittajat kantoivat kylttejä, jossa kehotettiin "pysäyttämään Macronin diktatuuri".

Valtakunnalliset luvut olivat todennäköisesti paljon suurempia ja jatkoivat 14. heinäkuuta Ranskan kansallispäivänä alkaneita mielenosoituksia. Poliisi vastasi mielenilmauksiin kyynelkaasulla ja muulla voimankäytöllä, joka olisi jyrkästi tuomittu lännen medioissa, jos sama olisi tapahtunut vaikkapa Venäjällä.

Pääministeri Jean Castex käänsi totuuden päälaelleen vakuuttamalla, että rokotteet ovat "ainoa ratkaisu" ja lisäsi valheellisesti, että ne "suojelevat ja tekevät [ranskalaisista] vapaita". Etelä-Ranskan Angletissa puhunut Castex korosti viikonloppuna, että ihmiset on saatava ottamaan rokote "hinnalla millä hyvänsä".

"Terveyspassin vastustaminen johtuu siitä, että, ensimmäistä kertaa historiassamme ihmisten on esitettävä asiakirja voidakseen tehdä kaikkein yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita", sanoo konservatiivisen Les Republicains -puolueen europarlamentaarikko François-Xavier Bellamy, yhdessä keskustalaisen senaattori Loïc Hervén kanssa Le Figaroon kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa.

Kansallismielisen opposition puheenjohtaja Marine Le Pen puolestaan kutsui Macronin terveyspassipakkoa "taka-askeleeksi henkilökohtaisille vapauksille", "vakavaksi hyökkäykseksi kansalaisvapauksia vastaan" ja "hävyttömäksi julmuudeksi".

Lendmanin mielestä nyt tarvittaisiin "uusi Ranskan vallankumous", joka laittaisi terveysfanaatikot rajoituksineen kuriin. Sama pätee hänen mukaansa Yhdysvaltoihin ja muihin "dystooppisiin länsimaisiin valtioihin".

Suomessakin ollaan menossa samaan synkkään suuntaan. Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies kirjoittaa Twitterissä terveyspassin käyttöönoton puolesta. Kokoomuslaisen Häkämiehen mukaan terveyspassi "helpottaisi siirtymää kohti uutta normaalia".

Oli odotettavissa, että osa ihmisistä kapinoisi pakkorokotuksia ja terveyspasseja vastaan. Samaan aikaan on alkanut tihkua tietoa, ettei tarjolla olevista kokeellisista rokotteista ole mihinkään, vaan tehosterokotteenkin ottaneet ovat sairastuneet uudelleen.

Onko globalistien "koronakoe" etenemässä kohti loppusuoraa vai jatkuuko politisoitu vedätys ensi vuonnakin? Massapsykologiaan perehtyneet globaalikapitaalin elitistit nähtävästi kokeilevat, kuinka pitkälle voidaan mennä, ennen kuin syntyy liiaksi vastarintaa, jonka jälkeen tilannetta tasapainotetaan.

Koronakohinan taustalla on tehty haluttuja taloudellisia siirtoja ja suuryritysten valtaa on vahvistettu. Rahavallan internationalistit, eugenistit ja "globaalihallinnon" puolestapuhujat voivat olla tyytyväisiä. Ymmärtääkö valtamedian uutisiin ja viranomaisiin sokeasti luottava "tolkun ihminen" koskaan, mihin tällä kaikella pyritään?

Jääkö itään avautuva Unkari lännen rautaesiripun taakse?

Budapest, Unkari

"Nato ja Euroopan unioni ovat käynnistäneet koordinoidun poliittisen hyökkäyksen Unkaria vastaan lopettaakseen yhteistyömme Kiinan ja Venäjän kanssa", väittää Magyar Békekör -rauhanjärjestöä edustava Simó Endre. 

Amerikka-johtoinen länsiliittouma haluaa, että Unkari irtisanoo Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen Paksin ydinvoimalan laajentamisesta ja Kiinan kanssa tehdyn sopimuksen Belgradin ja Budapestin välisen rautatielinjan rakentamisesta sekä Fudanin yliopiston perustamisesta Unkariin.

Pohjois-Atlantin liitto, jonka jäsen Unkari on, vaatii Budapestia katkaisemaan yhteydet itään ja alistumaan täysin lännen tahtoon. Hyökkäys Unkarin suvereeniutta kohtaan toteutetaan, kuinkas muuten, "demokratian puolustamisen" varjolla. EU:n ja Naton silmäätekevät väittävät olevansa huolissaan "vapauksien ja ihmisoikeuksien kohtalosta Unkarissa".

Kuten millä tahansa maalla, Unkarillakin on omat sisäiset ongelmansa, mutta syy ei Endren mielestä löydy idän kanssa rakennettavista suhteista ja yhteistyöstä, jotka perustuvat molemminpuoliseen hyötyyn. Länsimaat pelkäävät, että Unkarin esimerkki voisi houkutella muitakin, varsinkin kun käy ilmi, että avautuminen idän suuntaan tuo vain lisää kansallisia etuja.

Länttä hallitseva eliitti valittaa, ettei Unkarin valtiovalta käännytä kansaa venäläisiä ja kiinalaisia vastaan, kuten puolalaiset, tšekit, romanialaiset ja baltit tekevät. Muutenkaan Budapest ei toteuta lännen narratiivia täysimittaisesti, saati tottele sokeasti EU:n direktiivejä, kuten esimerkiksi Suomi tekee. Maa tilasi ensimmäisenä euromaana koronarokotteita Kiinasta ja Venäjältä, eikä ulkopolitiikkakaan ole kollektiivisen lännen intresseille alisteista.

"He valittavat, että olemme valmiita palauttamaan diplomaattiset suhteet Syyriaan. Ennen kaikkea he valittavat, että me vastustamme veto-oikeudellamme Ukrainan liittymistä Natoon. Samalla kun he pelkäävät demokratiaa Unkarissa, he solmivat sopimuksen natsien kanssa Ukrainassa", Endre vertailee.

Mitään kritiikkiä ei ole lännessä kohdannut 1. heinäkuuta hyväksytty laki, joka jakaa Ukrainan alempi- ja ylempiarvoisiin etnisiin ryhmiin ja joka toimii oikeusperustana sellaisten kansallisten ryhmien oikeuksien riistämiselle, jotka on julistettu muiksi kuin alkuperäiskansoiksi. Lain mukaan unkarilaisia, ruthenialaisia, venäläisiä, puolalaisia, romanialaisia ja monia muita Ukrainan vähemmistöjä ei enää pidetä alkuperäisväestöön kuuluvina ryhminä.

"Jos Naton todellinen tavoite olisi suojella vapauksia ja ihmisoikeuksia, se ei tukisi Ukrainaa, joka on murskaamassa nämä aatteet", Endre sanoo. Mutta koska todellinen tavoite on vain Ukrainan käyttäminen Venäjää vastaan, Yhdysvaltojen johtama sotilasliitto kääntää selkänsä omiksi julistamilleen arvoille ja yhdistyy ukrainalaisten ääriainesten kanssa voimapolitiikan hengessä, jossa Venäjän-vastainen tarkoitus pyhittää keinot.

"Se ei ainoastaan altista Ukrainassa asuvia unkarilaisia julmuuksille, vaan vaarantaa myös Unkarin rauhan ja turvallisuuden Ukrainan uudelleenvarustelulla, yhteisillä sotaharjoituksilla ja Krimin ympärillä tapahtuvilla provokaatioilla", Endre katsoo.

Unkarin rauhanyhteisön opin mukaan Unkarin on elettävä rauhassa ja hyvissä suhteissa sekä itään että länteen. "Pidämme epäilyttävänä sellaista liittolaista, joka ei tue, vaan pidättelee meitä tässä kansakuntamme selviytymisen kannalta tärkeässä kohtalonkysymyksessä", unkarilainen rauhanaktivisti kirjoittaa.

"Unkarin rauhanyhteisö julistaa kansojen ystävyyttä ja rauhanomaista rinnakkaiseloa. Haluamme tasavertaista, toisiaan kunnioittavaa ja molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä idän kanssa, emme läntistä rautaesirippua idän kanssa", Endre päättää.

Unkari on ollut EU:n johdon hampaissa tiukan maahanmuuttopolitiikkansa vuoksi. Myös uusi lakiasetus, joka kieltää seksuaalivähemmistöjä edustavien järjestöjen alaikäisille suunnatun "kasvatustoiminnan ja viestinnän", on aiheuttanut närää liberaalien eurokraattien ja Unkarin kansallismielisen hallituksen välillä. Vastaava lainsäädäntö on ollut käytössä Venäjällä vuodesta 2013 alkaen.

Kiinalaisnäkemys: Euroopan hylättävä illuusiot Amerikasta ja ajateltava omaa parastaan

Portugalin entinen eurooppaministeri, tutkija ja kirjailija Bruno Maçães, on ilmaissut huolensa "Euroopan kansainvälisestä asemasta" Politico-lehdessä. 

"Länsi ei voi selviytyä ilman vahvaa Eurooppaa", Maçães kirjoittaa, mutta myöntää, että "nykyään Eurooppa näyttää pikemminkin leikkikentältä kuin toimijalta".

Eurooppa oli joskus tärkeä pooli maailmassa, mutta toisen maailmansodan jälkeen se on ollut Yhdysvaltojen miehittämä manner. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan piireissä puhutaan paljon "transatlanttisesta kumppanuudesta", mutta on selvää, että Yhdysvallat vie ja Eurooppa vikisee.  

Kiinassakin on huomattu, ettei Eurooppa "ole pystynyt puhumaan omalla äänellään monista huolenaiheista". Pekingissä Euroopasta haluttaisiin yhteistyökumppani, samoin Moskovassa, mutta atlantistiset, angloamerikkalaiset voimat vastustavat tällaista kehityssuuntaa historiallisista ja poliittisista syistä.

Maçães sanoo, että maanosan tulevaisuus on usein pelkistetty yhteen kahdesta skenaariosta: ensimmäisessä transatlanttinen liittouma pystyy torjumaan Kiinan ja Venäjän uhat ja jatkaa olemassaoloaan. Toisenlaisessa tulevaisuudessa läntinen kumppanuus kuihtuu ja Euroopasta tulee Euraasian niemimaa, joka on jollakin tapaa alisteinen Kiinalle ja Venäjälle.

Tällainen analyysi perustuu näkemykseen Kiinasta ja Venäjästä uhkana, jota Yhdysvallat propagoi omien poliittisten tarpeidensa mukaan. Miten Eurooppa voi tällaisten argumenttien perusteella tehdä johtopäätöksiä, jotka vastaisivat sen omia etuja? Onko mitään yhtenäistä eurooppalaista näkemystä olemassakaan, unionista huolimatta?

Kiistelty saksalais-venäläinen Nord Stream 2 -hanke sentään etenee suunnitellusti, amerikkalaisesta vastustuksesta huolimatta. EU:n välit Venäjään ovat silti huonot ja Kiinaankin suhtaudutaan epäluuloisesti. Länsinostalgikot korostavat "transatlanttista kumppanuutta" ja Yhdysvallat pitää Eurooppaa edelleen tärkeänä sillanpääasemana ja välineenä geopoliittisessa pelissään Kiinaa ja Venäjää vastaan.

Jos eurooppalaiset haluavat nousta jälleen maailman näyttämön keskipisteeseen, Euroopan tulisi olla vahva. Jotta Eurooppa olisi vahva, mantereen olisi väistämättä pyrittävä toteuttamaan joskus tavoitteeksi asetettu "strateginen autonomia" ja noustava yhdeksi valtablokiksi moninapaisessa maailmassa.

Kiinalaisesta perspektiivistä tarkasteltuna, eurooppalaisten tulisi "hylätä Yhdysvaltoja koskevat harhakuvitelmansa, vapautettava mielensä amerikkalaisesta retoriikasta ja valittava se, mikä on Euroopan kannalta parasta". Valitettavasti tällainen "eurosuverenismi" on toiveajattelua.

Totuus on kuitenkin se, että monet eurooppalaiset ovat syvästi amerikkalaistyylisen ajattelun vaikutuksen alaisia ja palvovat yhä Yhdysvaltoja, tiedostaen tai tiedostamattaan. CIA:n infosoturit ovat tehneet onnistunutta työtä amerikkalaisen populaarikulttuurin välityksellä.

Länsimielisten mukaan Euroopan pitäisi vain tyytyä kohtaloonsa amerikkalaisen imperiumin poliittisena ja taloudellisena jatkeena. Myös Maçães myöntää kuuluvansa niihin "arkajalkadiplomaatteihin, jotka valitsisivat amerikkalaisen isännän muiden vaihtoehtojen asemasta".

Olipa tämä sarkasmia tai ei, se kuvastaa eurooppalaisten keskuudessa vallitsevaa defeatismia. Ulkopolitiikassa eurooppalaiset ovat taipuvaisia seisomaan lähellä Yhdysvaltoja, koska he pitävät yhä Washingtonia ja sotilasliitto Natoa jonkinlaisena turvallisuuden tunteen takaajana.

"Mutta kun otetaan huomioon Yhdysvaltojen poliittinen epävarmuus ja sen vaikutusvallan väheneminen, Eurooppa on alkanut epäillä, onko se tehnyt oikean valinnan", väittää Kiinan kansainvälisen tutkimuksen instituutin Euroopan tutkimuksen osaston johtaja Cui Hongjian Global Times-lehdelle.

Tässä yhteydessä Eurooppa tarvitsisi 'lisäyksen', joka on Kiina, Cui esittää. "Vaikka Kiinan nopea kehitys on saanut myös Euroopan tuntemaan itsensä epävarmaksi, varmuus Kiinan ja Euroopan välisestä kauppa- ja talousyhteistyöstä on paljon vankempi. Siksi Eurooppa on kaksijakoinen ja epäröivä Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä", Cui selittää.

Euroopan suurin harha saattaa olla se, että maanosa voisi toistaa kylmän sodan ajan, jolloin se liittoutui Yhdysvaltojen kanssa Neuvostoliittoa vastaan ja jakoi sitten kylmän sodan osingot voittajan puolella. 1990-luvun harhainen hurmos "historian lopusta" ja liberaalidemokratian voitosta ei kuitenkaan tule takaisin, eikä Kiina ole uusi Neuvostoliitto (Joe Biden tosin saattaa olla Amerikan Boris Jeltsin).

Yhdysvallat ei ole osoittanut riittävää poliittista varmuutta vakuuttaakseen Euroopan uuteen kylmään sotaan, joka käytäisiin ensisijaisesti Kiinaa - mutta myös Venäjää - vastaan. Sillä välin Eurooppa ei ole vieläkään keksinyt, miten se voisi korvata lyhyen aikavälin etujensa menetykset, jotka johtuvat siitä, että se seuraa sokeasti Yhdysvaltoja.

Kadottamalla itsensä transatlanttiseen harhakuvitelmaan, Eurooppa ei tule näkemään kollektiivisen lännen uutta tulemista, vaan sen mailleenmenon. Yhdysvallat suuntaa kohti uutta kylmää sotaa omassa eksistentiaalisessa kriisissään. Eurooppa unioneineen saattaa myös olla matkalla kohti geopoliittista auringonlaskua, elleivät mantereen maat kykene uudelleen arvioimaan liittolaisuuksiaan.

Raportti Pohjois-Koreasta: Humanitaarinen apu Yhdysvaltojen ulkopoliittisena aseena

Korean demokraattisen kansantasavallan eli "Pohjois-Korean" ulkoministeriön verkkosivuilla julkaistussa artikkelissa Washingtonia syytetään ulkomaanavun aseellistamisesta, jotta se voisi painostaa humanitaarista apua tarvitsevia maita.

Ulkoministeriön vanhemman tutkijan, Kang Hyon Cholin, kirjoittamassa analyysissä esitetään esimerkkejä Yhdysvaltojen toimista Kambodžan, Pakistanin, Afganistanin ja Länsi-Aasian maiden kanssa ja todetaan, että Washington käyttää "humanitaarista" apua "pahaenteisen poliittisen suunnitelmansa" toteuttamiseksi ympäri maailmaa. 

Tutkija väittää esimerkiksi, että Washington on käyttänyt lupausta "humanitaarisesta avusta" rohkaistakseen syyrialaisia nousemaan hallitustaan vastaan. Tällaiset tarjoukset ovat kuitenkin pohjimmiltaan "savuverho, jolla puututaan kyseisten maiden sisäisiin asioihin", Kang kirjoittaa.

Korean demokraattisen kansantasavallan edustajan mukaan Yhdysvallat käyttää ulkomaista apua "välineenä muiden maiden alistamiseksi poliittisesti ja taloudellisesti". Hän huomauttaa, että monissa tapauksissa Washington pyrkii varmistamaan itselleen suotuisat taloudelliset tai poliittiset olosuhteet vastineeksi "vähäpätöisestä" humanitaarisesta avusta.

Kang neuvoo, että maiden, joilla on "kärsimyksiä ja tuskia", ei pitäisi kääntyä Yhdysvaltojen puoleen. "Käytännössä monet maat ovat maistaneet katkeran maun, kun ne ovat panneet toivonsa amerikkalaiseen apuun", hän kuvailee kansantasavallan tyyliin. 

Yhdysvallat tukee vallanvaihtoja ja antaa tukensa sille kuuliaisille nukkehallitsijoille, mutta ei epäröi kaataa hallitusta, jos tilanne on päinvastainen. Vuonna 1961 annetussa ja sen jälkeen tarkistetussa tai täydennetyssä Yhdysvaltojen ulkomaanapulaissa (Foreign Assistance Act) säädetään, että "kaikenlaisen muille maille annettavan avun on palveltava täysin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa".

Suorasukainen analyysi tulee julki samaan aikaan, kun Washingtonin ja Pjongjangin väliset suhteet ovat edelleen hyvin kireät. Viime kuussa maan ulkoministeri Ri Son-gwon torjui amerikkalaislähettilään tarjouksen tavata "missä ja milloin tahansa" ja selitti, että Pjongjang "ei edes harkitse mahdollisuutta ottaa yhteyttä Yhdysvaltoihin".

Yhdysvallat on aiemmin tarjoutunut poistamaan pakotteita ja antamaan apua Pohjois-Korealle sillä ehdolla, että erakkovaltio ryhtyy toimiin ydinaseidensa poistamiseksi. Pjongjang on torjunut tällaiset ehdotukset mahdottomina alueen nykyisten sotilaallisten jännitteiden vallitessa.

Kysymys humanitaarisesta avusta on muuttunut taas entistä polttavammaksi. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un on julkisesti myöntänyt, että maassa on elintarvikepula terveyskriisin ja äskettäisen taifuunin vuoksi. 

Maa ei ole ymmärrettävistä syistä osoittanut kiinnostusta ottaa vastaan apua Yhdysvalloilta tai amerikkalaisten miehittämältä Etelä-Korealta, mutta Pjongjang on saanut jo jonkin verran apua naapureiltaan Kiinalta ja Venäjältä. 

Korean demokraattisen kansantasavallan arvio Yhdysvaltojen "humanitaarisen avun" todellisesta tarkoituksesta on oikea ja ilmeinen. Silloin kun Yhdysvallat tarjoaa "suojeluaan" jollekin kansakunnalle, lopputulos tulee olemaan surkea sekä maan hallinnolle ja kansalle.

Vuonna 1950 laadittuun "vastavuoroista turvallisuutta koskevaan lakiin" sisältyy myös lauseke, jonka mukaan Yhdysvallat ei saisi antaa apua muille maille, jos tämä apu ei auta toteuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.

Humanitaarinen apu, sellaisena kuin Yhdysvallat sitä harjoittaa, ei ole mitään muuta kuin yksi ulkopolitiikassa käytetty ase lisää, jolla amerikkalainen mafiavaltio kiristää kohdemaalta poliittisia ja taloudellisia etuja itselleen.

Kuuban mielenosoituksissa läntinen taustavire

Kuuban suurimmissa kaupungeissa on puhjennut hallituksen vastaisia mielenosoituksia "vapauden puolesta" (kuulostaako tutulta?). 

Amerikkalaispoliitikot ovat jo innostuneet tällaisesta hallinnon vastaisesta aktivismista, jonka Kuuban presidentti Miguel Diaz-Canel on tuominnut "ulkomailta ohjattuna provokaationa". 

Mielenosoittajat marssivat sunnuntaina Havannassa, Santiago de Cubassa ja muilla paikkakunnilla, valittaen elintarvike-, lääke- ja rokotepulasta, vaatien saarivaltion kommunistisen hallinnon kaatamista. 

Sosiaalisessa mediassa julkaistiin lukuisia videoita, joissa väkijoukot marssivat ja huutelivat iskulauseita kuten "emme pelkää", "vapaus" ja "Kuuba ei ole teidän!". Osa mielenosoittajista heitteli poliiseja kivillä Havannassa ja muualla. Joillakin videoilla väitetään ihmisten vandalisoivan ja ryöstelevän kauppoja.

Kuuba on kärsinyt perustarpeiden puutteesta vuosikymmenien ajan Yhdysvaltojen jatkuvan kauppasaarron alaisena. Tilanne on pahentunut Trumpin hallinnon asetettua Kuuban takaisin terrorismia tukevien valtioiden listalle, mikä on pelottanut sijoittajia. Biden on jatkanut Trumpin linjalla, eikä pakotteista ja terroristilistauksesta ole luovuttu.

Painostuksesta ja eristyksestä huolimatta Kuubasta tuli ensimmäinen maa Latinalaisessa Amerikassa ja Karibian alueella, joka onnistui kehittämään kaksi omaa koronarokotettaan ja rokottamaan kotimaassa yli neljänneksen väestöstä vähintään yhdellä annoksella. Yhdysvaltojen pakotteiden vuoksi Kuuba kärsii myös vakavasta ruiskupulasta. 

Myös Bidenin hallinto on ilmaissut kyynisesti tukensa mielenosoittajille. Tällaiset nopeat reaktiot lännestä lisäävät uskottavuutta presidentti Diaz-Canelin väitteille, joiden mukaan ulkomaiset voimat ovat saattaneet yllyttää ja organisoida mielenosoituksia, kun taas vilpittömiä mielenosoittajia on manipuloitu mukaan Yhdysvaltojen orkestroimilla sosiaalisen median kampanjoilla.

"Kehotamme kaikkia maan vallankumouksellisia, kaikkia kommunisteja, ryntäämään kaduille kaikkialla, missä näitä provokaatioita yritetään järjestää", presidentti Diaz-Canel on sanonut kansalle suunnatussa lähetyksessä. 

Protestit syntyivät sopivasti vain muutama päivä sen jälkeen, kun Kuuba hyväksyi hätätilanteessa käytettäväksi kotimaisen Abdala-koronarokotteensa, jota se toivoo voivansa viedä muihinkin maihin, kuten Argentiinaan, Meksikoon, Vietnamiin ja jopa Iraniin. Länttä hallitsevan eliitin omistamat lääkejätit eivät katso hyvällä tällaista suverenistista toimintaa.

Miguel Diaz-Canel seurasi Raul Castroa presidentiksi vuonna 2018 ja kommunistisen puolueen johtajaksi aiemmin tänä vuonna. Pian jälkimmäisen tehtävän vastaanottamisen jälkeen huhtikuussa hän tiettävästi sanoi puoluejohtajille: 

"Vannoutuneet vihollisemme keksivät mitä kieroutuneimpia suunnitelmia hyökätäkseen vallankumousta vastaan, luodakseen epäluottamusta ja hajottaakseen yhtenäisyyttämme. Kuuban vallankumousta ei petetä eikä anneta niiden haltuun, jotka leikkivät isänmaan kohtalolla."

Infosoturi Juri Bezmenov lännen palveluksessa

Sosialismia mielellään parjaavat tahot levittävät internetissä yhä videota Juri Bezmenovista (1939-1993), joka esitellään länteen loikanneena Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu KGB:n entisenä agenttina. 

Vakoilun historiaan perehtynyt Mark Hackard on kirjoittanut Bezmenovista ja hänen mainostamastaan neuvostoliittolaisesta epävakauttamisohjelmasta kriittiseen sävyyn. 

Hackardin lisäksi myös toinen amerikkalainen, Robert Kearney, on valottanut twiittiketjussaan Bezmenovin huijausta. On korkea aika tuoda näitä näkökohtia esiin myös Suomessa, jossa Bezmenovin haastattelun videota myös yhä levitetään.

Bezmenov, puna-armeijan upseerin poika, työskenteli Neuvostoliiton uutistoimisto Novostin toimittajana ja pääsi 1960-luvun lopulla komennukselle Intiaan. Vuonna 1970 hän katosi Neuvostoliiton suurlähetystöstä ja matkasi hipiksi naamioituneena länteen, jossa hän ryhtyi kritisoimaan neuvostojärjestelmää ja kirjoittamaan kommunismin vastaisia pamfletteja.

Bezmenov hankki myös uuden identiteetin: hänestä tuli kanadalainen Thomas David Schuman. Hänen loistohetkensä, joka on nyt suodatettu lukuisten meemien ja videoklippien kautta sosiaaliseen mediaan, oli vuonna 1984, jolloin kirjailija G. Edward Griffin teki hänestä haastattelun. 

Bezmenov myi itsensä yleisölleen entisenä KGB:n agenttina ja julisti, että Neuvostoliitto sovelsi marxilaista kumouksellista strategiaa heikentääkseen Yhdysvaltojen johtamaa länttä sisältäpäin. Tämä epävakauttamisohjelma koostui neljästä vaiheesta, joita olivat demoralisaatio, destabilisaatio, kriisi ja normalisointi.

Länsimaiset konservatiivikolumnistit ja äärioikeistolaiset ovat sittemmin tarttuneet Bezmenovin analyysiin ja ennusteisiin todisteena bolševikkien aloittamasta "kulttuurimarxilaisesta" pyrkimyksestä mädättää länsi ja sen "perinteiset arvot". Vahinko vain, ettei kriittistä analyysia uloteta vallitsevaan kapitalistiseen liberalismiin.

Bezmenov on päätynyt myös Call of Duty: Black Ops Cold War -videopelin traileriin kommunistisesta kumouksellisuudesta varoittavana Kassandrana. Hän on esillä myös New York Timesin kömpelössä Operation InfeKtion -videosarjassa vuodelta 2018, jossa väitetään Venäjän sekaantuneen Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaaleihin.

Harva on kuitenkaan kyseenalaistanut Bezmenovin tarinan ja hänen väitteensä, joista kuvaavin on hänen oletettu asemansa KGB:n ulkomaantiedustelussa. Tämä elämäkerrallinen yksityiskohta teki hänen tarinastaan sensaatiomaisen, sillä pelkän neuvostotoimittajan loikkaus tuskin olisi herättänyt suurta kiinnostusta läntisessä lukijakunnassa.

Kyseessä on silti vale: Bezmenov ei ole koskaan palvellut KGB:ssä, sanoo Hackard. Hän ei ollut KGB:n esikuntaupseeri ensimmäisessä päädirektoraatissa tai missään muussakaan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun yksikössä. Hän ei myöskään koskaan nähnyt millaista tiedustelu-upseerien vakoojakoulutus oli, eikä hänellä ollut pääsyä KGB:n ylijohdon Palvelu A:han tai sen toimintaa valvovaan kommunistisen puolueen keskuskomiteaan. 

"Aktiivisten toimenpiteiden asiantuntijaksi" itseään tituleeraava Bezmenov ei myöskään koskaan maininnut Palvelu A:n tuolloista päällikköä, kenraalimajuri Ivan Agayantsia tai tämän seuraajaa, kenraaliluutnantti Sergei Kondrashevia. Jo tämä kertoo Bezmenovin yhteyksien ja "asiantuntijuuden" olleen vain mielikuvituksen tuotetta.

Ulostuloissaan Bezmenov osoittaa, ettei hän ymmärtänyt lainkaan KGB:n harjoittamien "aktiivisten toimenpiteiden" strategista tarkoitusta. Hänen oletettu koulutuksensa sotapeleihin ja kuulusteluihin olisi ollut osa Neuvostoliiton yliopisto-opiskelijoiden pakollisia mobilisointikursseja koko kylmän sodan ajan, eikä mitään erityistä koulutusohjelmaa, joka olisi tehnyt Bezmenovista kumouksellisen toiminnan asiantuntijan.

Hackard katsoo, että kuka tahansa Sunziin sotataidon klassikkoteokseen ja käytännön psykologiaan perehtynyt henkilö voisi itse asiassa luoda esityksen nelivaiheisesta kumouksellisesta prosessista, jota Besmenov väitti Neuvostoliiton salaiseksi strategiaksi.

Bezmenov ei myöskään esitä mitään todisteita siitä, että Neuvostoliitto olisi soluttautunut amerikkalaiseen kulttuuriin ja instituutioihin edistääkseen monimutkaista, koko maailman kattavaa kampanjaansa Yhdysvaltojen tuhoamiseksi.

Bezmenov ilmentää kylmän sodan vakoiluhistoriassa loikkareiden taipumusta paisutella omaa merkitystään yhä villeimmillä väitteillä. Anatoli Golitsyn, oikea KGB:n upseeri, joka ylitti rautaesiripun kymmenen vuotta ennen Bezmenovia, viihdytti myös kuulijoitaan kertomuksilla "hirviösuunnitelmasta", jossa Neuvostoliitto ja Kiina pyrkivät yhteistuumin epävakauttamaan Amerikkaa.

Golitsyn nautti CIA:n vastavakoilupäällikön James Jesus Angletonin suojelusta, ja hänen teoriansa olivat suosittuja epäluuloisten kylmän sodan sotureiden keskuudessa kaikkialla lännessä. Alkuperäisten tietojen ehdyttyä Golitsyn ryhtyi keksimään omasta päästään uusia, entistä hurjempia väitteitä, joiden paikkaansa pitävyyttä myös CIA alkoi lopulta epäillä.

Bezmenov puolestaan oli sanomalehti Novostin epäpätevä toimittaja, jonka toimenkuvaan kuului tuottaa propagandistista sisältöä Neuvostoliiton tarpeisiin. Vaihdettuaan puolta hän harjoitti samaa ammattia lännen palveluksessa.

Bezmenov on yhä hyödyllinen amerikkalaismedialle ja poliittiselle eliitille ja niinpä hänen väitteensä Neuvostoliiton kumouksellisesta toiminnasta nostetaan aina välillä esiin, toteavat sekä Hackard että Kearney. 

Onhan helpompaa vierittää oman poliittisen järjestelmän epäonnistumiset ja toimintahäiriöt "Kremlin sekaantumisen" tai vieläkin vanhemman "KGB:n suunnitelman" syyksi, kuin hyväksyä se tosiasia, että länttä hallitsevan eliitin oma tuhokapitalismi on ohjannut Yhdysvallat ja muut länsimaat nykyiseen sivistykselliseen rappioon ja romahdustilaan.

Antikommunismi on varma hitti oikeiston keskuudessa ja myös vasemmistoliberaalit on pitkälti saatu ohjelmoitua uuteen Venäjän- ja Kiinan-vastaisuuteen; kumpaakin osapuolta manipuloidaan dialektiikan avulla, joka häivyttää näkyvistä todelliset ratkaisut olemassa oleviin kulttuurisiin, poliittisiin ja taloudellisiin haasteisiin.

Nykyisessä sekasorrossa saattaa hyvinkin olla läsnä bolševistisen, trotskilaisen kumouksellisuuden henki: tämä perinteiset arvot kyseenalaistava "kaikkien arvojen uudelleenarviointi" ei syntynyt sosialismin, vaan Frankfurtin koulukunnan yhteiskuntateorioiden ja kansainvälisten pääomapiirien omien tarpeiden myötä.

2000-luvulla tämä kumouksellinen henki ei enää elävöitä neuvostokommunismia, joka on jäänyt jo historiaan, eikä myöskään FSB:n, nyky-Venäjän turvallisuuspalvelun toimintaa. "Kulttuurimarxismiksi" oikeistopiireissä kutsuttua projektia toteuttaa länttä hallitseva eliitti omistamiensa mediatalojen, jättiyhtiöiden, akateemisten yhteisöjen ja valtion virastojen kautta. 

Call of Duty: Black Ops Cold War -videopelissä pelaajat, jotka saavat "profeetta" Bezmenovilta tietoja Neuvostoliiton uhasta Amerikalle, voivat valita hahmonsa kolmen eri sukupuolen vaihtoehdosta: pelaaja voi olla joko mies, nainen tai "ei-binäärinen" eli "muunsukupuolinen". Tällaista kulttuurimädätystä harjoittavan lännen liberaalin järjestyksen alla elävät voisivatkin kysyä itseltään, kuka tässä oikein horjuttaa ja ketä?

Amerikkalaiskustantaja: Koronavirus Kiinaa vastaan suunnattu bioase

Ron Unz

Olemassa olevat todisteet koronavirukseen liittyen viittaavat ennemminkin Washingtonin käynnistämän bioasehyökkäyksen mahdollisuuteen kuin laboratoriovuotoon, väittää amerikkalainen kustantaja Ron Unz, jonka näkemyksiä julkituo nyt myös kiinalainen uutistoimisto Xinhua.

Kiina oli joutunut erilaisten virusten kohteeksi juuri silloin, kun maa oli jo vuosia ollut kytkettynä kasvavaan konfliktiin Amerikan kanssa, toteaa Unz Review -sivuston päätoimittaja ja julkaisija.

Lisäksi koronaviruksen puhkeaminen "tapahtui Kiinan kannalta pahimpaan aikaan ja pahimmassa paikassa". Unz viittaa kuukalenterin mukaisen uudenvuoden juhlapäivän matkustajaruuhkiin sekä Keski-Kiinassa sijaitsevaan Wuhanin tärkeään kauttakulkukeskukseen.

"Kolmesataa amerikkalaissotilasta oli juuri vieraillut Wuhanissa osana Military World Games -tapahtumaa, mikä tarjosi täydellisen tilaisuuden virusaseen vapauttamiseen", Unz muistuttaa ja kutsuu skenaariota "oudoksi yhteensattumaksi".

"Covid-19:n ominaisuudet, mukaan lukien korkea leviämiskyky ja vähäinen tappavuus, ovat ihanteellisia talouden vastaiselle bioaseelle", Unz esittää ja lisää, että "on outoa spekuloida, että kiinalaislaboratorio vapauttaisi viruksen, joka on suunniteltu täydellisesti vahingoittamaan Kiinan taloutta". 

Kuten Unz omissa koronakirjoituksissaan huomauttaa, Kiinasta virus hyppäsi sopivasti Iranin poliittisen johdon kimppuun, aiheuttaen kuolonuhreja Yhdysvaltojen toisessa keskeisessä vihollismaassa. Myös Venäjä sai osansa, kuten myös Eurooppaa ja muu maailma.

Unz Review -sivuston artikkelien jakaminen on jo estetty amerikkalaisomisteisilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Facebookissa. Julkaisun toimintaa on myös yritetty hankaloittaa monin eri tavoin.

Se, että yleensä hyvin maltillinen kiinalainen uutistoimisto tarttuu nyt kohuttuun aiheeseen, lienee merkki siitä, että Yhdysvaltojen väitteisiin ja toimiin tullaan vastaamaan.

Amerikkalainen romukasa imperiumien hautausmaalla

Yhdysvallat on vetäytynyt Afganistanista lähes kahden vuosikymmenen sotimisen jälkeen. 

Bagramin tukikohdan amerikkalaisjoukot olivat sammuttaneet sähköt ja livahtaneet pois yön pimeydessä, ilmoittamatta asiasta edes tukikohdan uudelle afganistanilaiselle komentajalle.

"Me kuulimme huhuja siitä, että amerikkalaiset olisivat lähteneet Bagramista. Lopulta seitsemältä aamulla saimme vahvistuksen asiasta", kenraali Mir Asadullah Kohistani, Bagramin uusi komentaja kommentoi. Amerikkalaisjoukot olivat häipyneet yöllä kello kolmen aikaan.

"Tänne ei ole jätetty mitään tärkeää tai arvokasta, vain kasoittain romua", afganistanilainen romukauppias Gul Mohammad puolestaan toteaa. Myös Afganistanin hallituksen joukot ovat arvostelleet tapaa, jolla amerikkalaiset vetäytyivät raunioittamastaan maasta.

Bagramiin sijoitettujen sotilaiden kerrotaan hajottaneen kaiken arvokkaan ennen evakuointia. Romua oli kasattu kuin roskaa tukikohdan ulkopuolelle. Romukauppias Gul kuvailee amerikkalaisten hätäistä vetäytymistä "nöyryyttäväksi tappioksi" ja siltä se varmasti näyttää muidenkin mielestä.

"Romu", josta kauppias Gul puhuu, koostuu amerikkalaissotilaiden romuttamista ajoneuvoista, generaattoreista, univormuista, saappaista ja muista armeijan tarvikkeista aina valmisaterioihin ja energiajuomiin.

Bagramin romukauppias on tietoinen siitä, ettei Yhdysvallat ja sen johtama liittouma saavuttanut tavoitettaan sen jälkeen, kun he olivat hyökänneet maahan lokakuussa vuonna 2001 ja miehittäneet Afganistania ainakin osittain vuosikymmenien ajan.

Kabulista pohjoiseen sijaitseva Bagramin tukikohta lentokenttineen oli kahdenkymmenen vuoden ajan Yhdysvaltojen sotilaskeskus, jossa oli yli 40 000 sotilasta, ennen kuin se luovutettiin Afganistanin hallituksen joukoille.

Tukikohdan lähellä tiedustelupalvelu CIA pyöritti myös salaista "Suolakuilu"-vankilaa, jossa kidutettiin ja pidettiin vangittuina korkean profiilin taistelijoita ja epäiltyjä, mukaan lukien Taliban-liikkeen komentajia.

Nyt Talibanin militantit ovat julistautuneet voittajiksi, lännen sotilasvallan koettua karvaan tappion. Heidän mukaansa Taliban on ajanut amerikkalaisjoukot pois Afganistanista, ja tätä mieltä ovat myös monet muut, jotka nyt hämmästelevät sotilaiden jälkeensä jättämää sotkua.

Afganistanin entisen presidentin Hamid Karzain mielestä Yhdysvaltojen perinnöksi alueella jää vain sodan pahoin runtelema maa. Kyseessä on "täydellinen häpeä ja katastrofi". Myös turvallisuustyhjiö huolettaa asiantuntijoita.

Afganistania on hyvästä syystä kutsuttu "imperiumien hautausmaaksi". Afgaanien roolina näyttää edelleen olevan toimia imperialististen valtojen unelmien hautaajina. 

Taiwan: Lännen viimeinen jalansija Kiinassa

Washingtonin alati kasvavassa vastakkainasettelussa Kiinan kanssa se jatkaa Pekingin painostamista Taiwanin kysymyksessä, kirjoittaa geopoliittinen analyytikko Brian Berletic.

Koska Kiina kuitenkin jatkaa nousuaan ja on ylittämässä Yhdysvallat taloudellisesti, sotilaallisesti ja teknologisesti, Taiwanin liittyminen uudelleen osaksi yhtenäistä Kiinaa on hänen mielestään lähes väistämätöntä. 

Äskettäin muokattu lainsäädäntö, jolla pyritään vahvistamaan Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa Taiwanin saarialueella, lisää lyhyen aikavälin jännitteitä Pekingin ja Washingtonin välillä, mutta muutos toiseen suuntaan on jo käynnissä.

Yhdysvaltojen toimia markkinoidaan muulle maailmalle "Taiwanin tukemisena" ja "demokratian puolustamisena". Monet olettavat myös, että Taiwan on itsenäinen valtio, jolla on läheiset suhteet länteen, mutta todellisuudessa Taiwan ei ole oikea valtio, Berletic väittää.

Yleisesti tunnustetun "yhden Kiinan politiikan" mukaan Taiwanin katsotaan olevan osa Kiinaa. Jopa amerikkalaiset tiedostavat tämän tosiasian, eikä Yhdysvalloilla ole esimerkiksi virallista suurlähetystöä Taiwanissa, vaikka Washingtonin kätyrit saarella ahkerasti vielä hääräävätkin.

Käytännössä Yhdysvallat käyttää Taiwania länsimaisen vaikutusvallan tukikohtana Kiinalle kuuluvalla alueella, aivan kuten Washington ja sen eurooppalaiset liittolaiset käyttivät myös Hongkongia sillanpääasemanaan, aivan viime aikoihin asti.

Myös Bidenin johdolla Yhdysvallat on toimittanut Taiwanin separatistiviranomaisille provosoivasti aseistusta. Virallisen suurlähetystön sijasta "diplomaattisiksi suhteiksi" naamioitua Kiinan-vastaista toimintaa hoidetaan niin sanotun "Taiwanin amerikkalaisen instituutin" (American Institute in Taiwan) kautta.

Yhdysvalloilla on käytössään myös muita "pehmeän vallan" työkaluja, kuten niin sanottu "Taiwanin demokratiasäätiö", Taiwan Foundation for Democracy, joka on Yhdysvaltojen hallinnon surullisenkuuluisan National Endowment for Democracy -järjestön alainen säätiö. 

Tämän Taiwaniin sijoitetun instituutin kautta Yhdysvallat pystyy käyttämään poliittista valtaa Taiwaniin ja ohjaamaan alueen oppositioryhmiä, joita yhdistää lännen yllyttämä vihamielisyys Pekingiä kohtaan.

Viime aikoina Yhdysvallat on tehnyt myös useita lakiehdotuksia painostaakseen Kiinaa ja kiristääkseen jännitteitä. Näitä ovat "Taiwanin rauhaa ja vakautta koskeva laki" (Taiwan Peace and Stability Act) sekä Yhdysvaltojen globaalia johtajuutta puolustava "EAGLE-laki" (Ensuring American Global Leadership and Engagement Act).

Nämä lakiehdotukset ovat osa strategiaa, mikä heijastaa Washingtonin pakkomiellettä säilyttää geopoliittinen ylivalta globaalilla tasolla. Suomessakin konsensusmediassa esitelty "indopasifinen suuntaus" on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, sillä Kiina on ylittämässä Yhdysvallat taloudellisesti ja teknologisesti.

Kiinan ja Taiwanin kauppapolitiikka ilmentää tätä käännettä, jota lännen toimijat eivät halua tunnustaa. Vuodesta 2018 alkaen tilanne alueella on jo kääntynyt Manner-Kiinan eduksi. Kiinasta on tullut näennäisen Amerikka-mielisen Taiwanin tärkein kauppakumppani, sillä provinssin kanssa käydään lähes kaksi kertaa enemmän kauppaa kuin Yhdysvaltojen kanssa.

Jos lännen ikeestä jo vapautettu Hongkong lasketaan mukaan, Kiinan ja Taiwanin välinen kauppa on lähes nelinkertainen verrattuna Yhdysvaltojen kanssa käytävään kauppaan.

Kaupankäynnin lisäksi molempiin suuntiin salmen yli suuntautuvat investoinnit kuvastavat Berleticin mukaan jo Taiwanin käynnissä olevaa taloudellista, ellei peräti poliittista yhdentymistä, "yhteen Kiinaan". 

Kyseessä on prosessi, joka vaikuttaa sosiaalipoliittisiin tekijöihin pitkällä aikavälillä riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa Yhdysvallat käyttää lyhyen aikavälin poliittiseen sekaantumiseen.

Washington varoittelee jatkuvasti Pekingin mahdollisesta sotilaallisesta väliintulosta Taiwanin suhteen, mutta on selvää, että Kiinan taloudellinen nousu on paljon vakuuttavampi ja rakentavampi keino Taiwanin integroimiseksi emämaahan kuin amerikkalaistyylinen sotilaallinen interventio.

Aika on Pekingin puolella, Berletic uskoo. Washington ei ole ottanut maailman muutoksista opikseen, joten se on syystäkin joutunut epäedulliseen asemaan niin indopasifisella alueella kuin globaalin politiikan näyttämöllä.

Mitä tekee lännen vasemmisto Kiinan-vastaisessa kylmässä sodassa?

"Kylmä sota" on alun perin amerikanjuutalaisen sijoittajan ja poliittisen neuvonantajan Bernard Baruchin vuonna 1947 keksimä termi, jolla kuvattiin toisen maailmansodan jälkeistä, yhä kireämpää suhdetta kapitalistisen ja sosialistisen maailman välillä. 

Länsimaiset historioitsijat pitävät kylmää sotaa tyypillisesti kahden suurvallan ideologisena kamppailuna; kyseessä oli heidän mielestään "sivilisaatioiden yhteentörmäys", jossa kapitalistit ja kommunistit kamppailivat keskenään vallasta propagandaa, vakoilua, sijaissotia sekä taloudellisia ja poliittisia painostuskeinoja käyttäen.

Alkuperäisen kylmän sodan tekniikoita on päivitetty ja mukautettu uuteen viholliseen uudella vuosisadalla, mutta poliittinen ydin on sama. Yhdysvallat ja sen liittolaiset pyrkivät edelleen säilyttämään lännen hegemonisen maailmanjärjestyksen yleisen vakauden ja pitkän aikavälin elinkelpoisuuden. 

Tätä järjestystä uhkaa nyt eniten Kiina, joka puolestaan tukee - yhdessä Venäjän ja muiden suvereenien valtioiden kanssa - uutta moninapaista maailmanjärjestystä, joka toteutuessaan tulee kumoamaan Yhdysvaltojen hegemonistisen hankkeen, joka tähtää koko planeetan sotilaalliseen ja taloudelliseen hallintaan. Aiheesta kirjoittaa Carlos Martinez.

Alkuperäisen kylmän sodan tapaan uusi kylmä sota on siis alati käynnissä oleva konflikti, globaali hybridisota, jonka Yhdysvallat on aloittanut ja jota se johtaa ja jossa ovat vastakkain imperialismin, hegemonian ja yksinapaisuuden voimat sekä sosialismin, suvereniteetin ja moninapaisuuden voimat.

Paljon puhutaan "Kiinan uhkasta", joka on uuden mccarthyismin perusta lännessä. Tämä uhka on todellinen, vaikkakaan ei siinä mielessä kuin länsimaiden oikeistoliberaalit poliitikot ja toimittajat pelottelevat. 

Kiina ei pyri hallitsemaan maailmaa eikä se pyri "heikentämään demokratiaa maailmanlaajuisesti". Se kuitenkin haastaa yhä enemmän vakiintunutta läntistä maailmanjärjestystä - taloudellisesti, strategisesti ja ideologisesti.

Alkuperäisen kylmän sodan ja nykyisen kylmän sodan välillä on se ratkaiseva ero, että Yhdysvallat ei todennäköisesti "voita" uutta kylmää sotaa, Martinez arvioi. 

Verrattuna 1980-luvun Neuvostoliittoon Kiina on taloudellisesti paljon vahvempi, se on integroitunut paremmin maailmantalouteen, ja suoraan sanottuna sillä on paljon vahvempi johto ja johdonmukaisempi visio sosialismin tulevaisuudesta.

Valitettavasti vasemmisto lännessä ei näytä jakavan kiinalaista käsitystä sosialismista. Tälle asenteelle löytyy vertailukohtansa alkuperäisessä kylmässä sodassa. Tuolloin osa sosialistisesta liikkeestä, erityisesti Britanniassa, liittoutui iskulauseen "Ei Washington eikä Moskova" taakse ja kieltäytyi tukemasta Neuvostoliittoa, jota he pitivät valtiokapitalistisena ja imperialistisena.

Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tämä iskulause on herätetty taas henkiin muodossa "Ei Washington eikä Peking", kun Kiina on ottanut Neuvostoliiton paikan pahana "sosiali-imperialistisena" valtana, jota on vastustettava.

Uuden kylmän sodan esittäminen jälleen imperialistien välisenä konfliktina merkitsee sitä, että monet vasemmiston näkyvät järjestöt ja henkilöt eivät pysty ottamaan tehokasta sodanvastaista kantaa, Martinez otaksuu ja on mielestäni aivan oikeassa. Puristeille on mennyt läpi propagointi, joka vähättelee Kiinan sosialismia ja vääristää sen "kapitalismiksi".

Jos Kiina on "nouseva imperialistinen suurvalta", ihmisoikeuksiin ja identiteettipolitiikkaan keskittyneet vasemmistolaiset tuskin ottavat vahvaa kantaa Yhdysvaltojen johtamaa Tyynenmeren militarisointia, Kiinan eristämisstrategiaa, tai Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten Kiinaan kohdistaman hybridisodan eri muotoja vastaan. Tällainen atlantistisesti orientoitunut vasemmisto seisoo länsimielisten oikeistoliberaalien rinnalla tuomitsemassa Kiinan.

Bidenin demokraattihallinnon aikana valheelliset ihmisoikeusväitteet ovat keskeinen osa Kiinaa vastaan suunnattua hyökkäystä. Näitä väitteitä käytetään, jotta Kiina voitaisiin sulkea pois globaaleista arvoketjuista, häiritä Vyö ja tie -aloitetta, eristää Kiina diplomaattisesti ja synnyttää Kiinan vastaisia tunteita maailmanlaajuisesti.

Suuri osa läntisestä baizuo-vasemmistosta toistelee näitä herjauksia kyseenalaistamatta. Lännen liberaali vasemmisto kertaa valta(vale)median absurdeja väitteitä siitä, että Kiina rakentaa "poliisivaltiota" Xinjiangiin, jossa "miljoona ihmistä on suljettu internointileireille".

Nuoren polven vasemmistolaiset ovat myös osoittaneet kritiikitöntä tukea väkivaltaisille, länsivaltojen tukemille "demokratiaa kannattaville mielenosoittajille" Hongkongissa. Tämänkään ulkomailta ohjatun "opposition" todellista luonnetta eivät liberaalin nykyvasemmiston epäsosialistit kyenneet näkemään.

Martinezin mielestä tilanne muistuttaa länsimaisen vasemmiston epäonnistumista vastustaa tehokkaasti sotilasliitto Naton sotaa Libyassa. Monet pseudososialistiset ryhmät väittivät vastustavansa pommituksia, mutta samanaikaisesti ne toistivat perusteettomia väitteitä Gaddafin hallituksesta, joiden tarkoituksena oli selvästi saada suuren yleisön tuki tuhoisalle sodalle. 

Kun Nato pommitti "kapinalliset" voittoon elokuussa 2011, epäsosialistit lännessä julistivat, että "Gaddafin hallinto oli julma diktatuuri, joka ansaitsikin tulla kukistetuksi". Vastaavasti länsivasemmisto epäonnistui suurelta osin Syyrian sodan vastaisen tehokkaan liikkeen luomisessa ja osallistui sen sijaan Syyrian hallituksen vastaiseen kampanjaan.

Kiinan-vastaisella propagandalla on ollut jo vaikutusta monissa länsimaissa. Yhdysvalloissa se on saanut aikaan yksimielisyyden demokraattien ja republikaanien kesken: Kiinaa vastaan on käytävä kovin ottein. 

Tämä synkkä asenne on nyt leviämässä laajemmalle niin angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä kuin myös euromaissa. Myös virallinen Suomi on aikaa sitten liittynyt lännen infosotarintamaan; viimeisimpänä esimerkkinä Helsingin Sanomista löytyvä "kannanotto".

Kiinan-vastaiset tunteet ovat kuumentuneet jopa siinä määrin, että ne ovat lietsoneet aasialaisvastaisen rasismin nousua. Martinez katsoo, että jos vasemmisto toistaa kiihotuspropagandaa Kiinaa vastaan uuden kylmän sodan keskellä, se luopuu kattavasti perustavanlaatuisimmasta vastuustaan imperialismin vastaisessa taistelussa.

Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät käyneet alkuperäistä kylmää sotaa pelkästään Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, vaan kansallisen itsemääräämisoikeuden voimia vastaan kaikkialla maailmassa. Se oli pitkäaikainen ja monitahoinen taistelu lännen trotskilaisten globalistien vallan säilyttämisen varmistamiseksi. 

Sama pätee myös uuteen kylmään sotaan. Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät käy sitä vain Kiinaa, vaan myös muita suvereeneja valtoja vastaan, koko globaalia etelää vastaan, moninapaisuuden käsitettä vastaan, uuden kansainvälisten suhteiden järjestelmän mahdollisuutta ja lännen hegemonia-aseman loppua vastaan.

Kiinan valtapuolueen satavuotinen taival

Kiinan kommunistinen puolue täyttää tänään sata vuotta. Kansantasavallassa juhlistetaan merkkipäivää parasta aikaa monin tavoin. 

Lännessäkin on ollut pakko myöntää, että puolue on onnistunut tavoitteissaan ja on siksi kansan keskuudessa suositumpi kuin koskaan. 

Kommunistipuolueen legitimiteetti nojaa vahvaan talouskasvuun sekä suotuisaan kehitykseen kaikilla yhteiskuntaelämän osa-alueilla. Tavoitteena ollut absoluuttisen köyhyyden poistaminen on edennyt suunnitellusti. 

Presidentti Xi Jinping ja hänen hallintonsa ovat pitäneet maan edelläkävijän roolissa myös digitalisaatiossa. Avaruuteenkin kiinalaiset ovat jo edenneet; kolme taikonauttia työskentelee tälläkin hetkellä Kiinan oman avaruusaseman parissa.

Samaan aikaan Kiinan suhde Yhdysvaltoihin on vain heikentynyt. Entinen atlanttinen hypervalta katsoo kateellisena idän suuntaan ja yrittää kaikin tavoin hankaloittaa Kiinan nousua. Nähtäväksi jää, voiko konflikti kiihtyä epäsymmetrisestä hybridisodasta perinteisempään sotilaalliseen yhteenottoon.

Yhdysvaltojen entinen presidentti Donald Trump jatkoi Barack Obaman "pivottia Aasiaan" ja asetti tuntuvia talouspakotteita Kiinalle. Hänen seuraajansa Joe Biden on myös jatkanut nuivaa suhtautumista Aasian suurvaltaan.

Myös Euroopan unioni on ottanut - Washingtonin käskystä? - viime vuosina tiukemman linjan Kiinaa kohtaan. Verukkeena on käytetty propagandistisesti "ihmisoikeusrikkomuksia".

Suhtautuminen Kiinaan kuitenkin vaihtelee euromaissa ja kauppasuhteet voivat nousta tärkeäksi prioriteetiksi. Köyhästä maasta talousmahdiksi kehittynyt Kiina vaikuttaakin nyt houkuttelevalta.

Geopoliittisesti Kiinan asema on vahvistunut. Lännessä on arvioitu, että Pekingin keskeisin väline geopolitiikan ja geoekonomian saralla on Uusi Silkkitie -aloite (Belt and Road Initiative, BRI). Aloitetta on toteutettu vuodesta 2015 alkaen ja se tunnetaan suurista infrastruktuurihankkeista.

Silkkitie on laajenemassa ja uusina elementteinä nousevat esiin "Terveyden Silkkitie", "Digitaalinen Silkkitie" sekä ekologinen "vihreä teknologia". Pohjoisessa uutena avauksena on "Napa-alueiden Silkkitie". Kiina näkee itsensä "lähes arktisena maana" ja haluaa osallistua Arktisen alueen suojeluun ja kehittämiseen. 

Lännen rikkaat teollisuusmaat ovat viritelleet vielä kovin epämääräiseltä vaikuttavaa Build Back Better World -hanketta (B3W) kiinalaisen Silkkitien haastajaksi. Hankkeesta sovittiin Yhdysvaltojen johdolla G7-maiden huippukokouksessa Cornwallissa.

Koronakriisin alussa myös Kiinan kansantasavallan talous notkahti, mutta maa on toipunut yllättävän nopeasti. Työmarkkinoilla on koettu työllisyyden uusi nousu ja reaalipalkat ovat kohonneet. Onkin arvioitu, että talouskasvu on palannut Kiinassa koronakriisiä edeltäneelle tasolle hallituksen elvytystoimien ansiosta.

Presidentti Xi Jinpingin puhe kommunistisen puolueen 100-vuotisjuhlassa sisälsi myös viestin länsivalloille. Kiina suhtautuu myönteisesti "hyödyllisiin ehdotuksiin" ja "rakentavaan kritiikkiin", mutta ei aio hyväksyä "tekopyhää saarnaamista". Xi lupasi kansalaisille myös, ettei mikään vieras valta voi enää "kiusata Kiinaa".

Sovittelevammassa osuudessa Kiinan johtaja totesi, ettei maa omaa "aggressiivisia tai hegemonisia piirteitä". Xin mukaan Kiina aikoo työskennellä yhdessä muiden maiden kanssa "maailmanrauhan turvaamiseksi, maailmanlaajuisen kehityksen edistämiseksi ja kansainvälisen järjestyksen säilyttämiseksi".