Kuitenkin Yhdysvallat on itse jäänyt kiinni vastaavista operaatioista Hongkongissa. Noin kaksi miljoonaa dollaria oli korvamerkitty Kiinan vastaisen protestiliikkeen tukemiseen Hongkongissa. Amerikkalaiset ovat käyneet myös paikan päällä kouluttamassa "demokratia-aktivistien" johtoa.
Vastavuoroisesti on nähty myös Hongkongin aktivistijohdon vierailuja Washingtonissa, jossa on pidetty Kiinaa kritisoivia lehdistötilaisuuksia. Luultavasti kyseessä on vasta jäävuoren huippu, ja suuri osa läntisten tiedustelupalvelujen ja muiden toimijoiden myyräntyöstä on yhä pimennossa.
Kun Kiina vastasi kuukausien väkivaltaisiin epävakauttamisyrityksiin uudella turvallisuuslailla, länsimaissa älähdettiin ja Kiinan toimet tuomittiin laajasti. Yhdysvalloissa edustajainhuone hyväksyi välittömästi lakiesityksen, jossa vaaditaan tiukkoja pakotteita kiinalaisia johtohenkilöitä ja Hongkongin poliisia vastaan.
Kuten Kiinan tuntija Martin Jacques kysyy, olisiko mikään länsimaa hyväksynyt kuukausia kestäviä katumellakoita ja tuhotöitä yhdessä sen suurkaupungeista ilman vastatoimia? Fakta on, että länsi olisi toiminut Kiinan tavoin, ellei vieläkin voimakkaammin.
Jacquesin mielestä lännen tulisi kantaa oma vastuunsa tapahtuneesta. Länsimaat ylistivät ja rohkaisivat Kiinan vastaista aktivismia Hongkongissa; itse asiassa angloamerikkalainen rahoitus, koulutus ja muu tuki mahdollistivat koko projektin. Missään vaiheessa Yhdysvallat, Britannia ja EU-maat eivät tuominneet "mustan blokin" aktivistien vigilantismia, vain Kiinan hallitusta syyllistettiin.
"Yksi maa, kaksi järjestelmää" oli alun perin Kiinan myönnytys Britannialle Hongkongin autonomisen hallintoalueen suhteen. Mutta länsi ei voinut hyväksyä Kiinan suvereniteettia. Britannia, joka ei ole kyennyt irtautumaan kolonialistisesta menneisyydestään, piti selviönä, että Hongkong kuului oikeasti yhä "brittiläiseen maailmaan". Tästä johtui jatkuva, ylimielinen Hongkongin sisäisiin asioihin sekaantuminen.
Nyt tuo illuusio on murrettu ja Kiina on osoittanut lännelle, että Hongkong on osa Kiinaa, eikä enää mikään lännen sillanpääasema Kiinan vakoilemiselle ja epävakauttamisprojekteille. Asiasta ei enää keskustella, eikä läntinen kitinä "ihmisoikeusrikkomuksista" johda mihinkään. Washingtonin tukeman "demokratialiikkeen" johtohahmot ovat jo paenneet Hongkongista.
YK:n ihmisoikeusneuvoston kokoontumisessa Genevessä, 53 maata tuki Kiinan uutta turvallisuuslakia ja 27 vastusti. Turvallisuuslain tuomitsivat tietysti Yhdysvallat, Japani, Taiwan sekä EU. Suomi liittyi euromaana kuuliaisesti Kiinan vastaiseen rintamaan. Tästä huolimatta, EU tulee tekemään tulevaisuudessa yhä kasvavassa määrin yhteistyötä Kiinan kanssa.
Kokoomuksen Petteri Orpo tuomitsi "jyrkästi" Kiinan päätöksen ja vaati hallitusta ottamaan selkeästi kantaa Hongkongin [länsisidonnaisuuden] puolesta. Jopa vasemmiston äänitorvi, Kansan uutiset, siteeraa ulkoministeri Pekka Haavistoa, jonka mukaan Hongkongia koskevassa turvallisuuslaissa on "monia huolestuttavia piirteitä".
EU:lla saati Suomella ei ole mitään sananvaltaa Kiinan politiikkaan. Tästä huolimatta sosiaalisessa mediassa elämöivät turvallisuuspolitiikan diletantit ovat vaatineet Marinin hallitusta tuomitsemaan Kiinan ja tukemaan "vapautta ja demokratiaa", ts. lännen sekaantumista Kiinan asioihin. Suomen ei kannattaisi osallistua Kiinan ja Yhdysvaltojen mittelöihin, vaan huomioida realistisesti muuttunut maailman tilanne.
Elämme murrosaikaa, jossa lännen hegemonia on murenemassa ja uusi, liberalismin jälkeinen aika, tekee tuloaan. J.K. Paasikiven vanhan toteamuksen mukaan "tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku". Tämä näyttää olevan erityisen vaikeaa heille, jotka yhä ripustautuvat väistyvään aaterakennelmaan ja länsikeskeisiin ulkopoliittisiin näkemyksiin.
