Riiheläinen viittaa presidentti Niinistöön, joka on nähnyt tulevaisuuteen, jossa "demokraattiset ja autoritaariset järjestelmät" ottavat yhteen. Suomen turpopiireissä hoetaankin jo termiä "indopasifinen", joka kytkee "aasialaiset demokratiat" isäntämaa Yhdysvaltojen transatlanttiseen etupiiriin.
Yhdysvallat on yrittänyt jo pitkään rakentaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyöelintä (Quadrilateral Security Dialogue, lyhyesti QSD tai Quad), jossa mukana olisivat Australia, Intia, Etelä-Korea, Japani sekä Kiinan kuriton maakunta, Taiwan. Tarkoituksena on, että nämä Afrikan itärannikolta Tyynenmeren itäosiin ulottuvat valtiot muodostaisivat Yhdysvaltojen ohjaamana Kiinan vastaisen rintaman.
Kyseinen yhteistyökuvio on osa Yhdysvaltojen suunnitelmaa Kiinan saartamiseksi. Uusi RCEP-kauppasopimus voi tosin muuttaa asetelmaa. Suurvaltakilpailu tulee joka tapauksessa kiristymään lähivuosina entisestään, eikä media meilläkään tule keskittymään enää vain kuvitteelliseen "Venäjän uhkaan", vaan angloamerikkalaisten mukana kokoaan suurempi Suomikin keskittyy haukkumaan Kiinaa.
Riiheläinen muistuttaa lukijoitaan siitä, että hybridisotaan valjastettu Suomi varustautuu "Venäjän varalta, Australia Kiinan". Venäjä ja Kiina ovat jo "puheen tasolla" liittoutuneet keskenään sotilaallisesti ja näitä "autoritaarisen järjestyksen" keskeisiä toimijoita vastaan turpobloggari haluaisi Suomen liittyvän "demokratioiden liittoon", aivan kuten "Euroopan mahtimaat".
Kiinan
armeija on pitänyt viime vuosina yhteisiä sotaharjoituksia Venäjän kanssa,
mikä lienee varoittava viesti Yhdysvalloille sekä sotilasliitto Natolle. Maiden välinen strateginen kumppanuus ei ole pelkästään nimellinen. Voisiko Kiinan ja Yhdysvaltojen tai Yhdysvaltojen liittolaisen yhteenotto toisella puolella maapalloa saada myös Suomen mukaan konfliktiin? Kiinan laivasto on harjoitellut
Venäjän kanssa myös Itämerellä. Tätä kannattaisi miettiä.
Suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on usein havaittavissa hybristinen ajattelu, joka ei mielestäni kovin paljoa poikkea entisajan äärioikeiston Suur-Suomi-fantasioista. Kuvitellaan jotenkin, että Suomi, joka sijaitsee "strategisesti tärkeiden alueiden tuntumassa", omaisi jotain suurta vaikutusvaltaa suurvaltapolitiikassa.
Puolueettomuus ja omiin asioihin keskittyminen ei ole enää aikoihin ollut muodikasta suomalaisessa poliittisessa diskurssissa, pikemminkin sellainen on tuomittavaa. Presidentti Niinistön ja hänen edeltäjiensä johdolla Suomea on yritetty saada mukaan "pöytiin, joissa päätökset tehdään", mutta kuten tiedämme, pieni Suomi ei näihin pöytiin pääse, ellei sitten nettomaksajan ja palvelusväen roolissa.
Kummallisesti Ylen kolumnistit, poliitikot ja ulkopolitiikan tutkijat yrittävät väen vängällä saada Suomen mukaan kaikkiin maailman keskeisiin konflikteihin. Tällaista toimintaa Riiheläinen perustelee sillä, että se mukamas auttaa meitä puolustamaan "suomalaista yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen
tällä hetkellä tunnemme".
Tällainen järkeily ei kuulosta erityisen vakuuttavalta, mutta suomalaiset turvallisuuspoliittiset keskustelijat tuntuvat olevan aina kehityksessä jäljessä takertuessaan suunnitelmiin ja liittolaisuuksiin, jotka ovat jo lähtökohtaisesti huteralla pohjalla.
