Matkaopas Pohjois-Koreaan

Nyt kun KDKT:n eli Korean demokraattisen kansantasavallan päämies, Kim Jong-un, on ollut otsikoissa tavattuaan Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin Vietnamissa, onkin sopiva hetki esitellä Juha Kieksin ja Cilla Heiskasen toimittama  matkaopas nimeltä Opas Koreaan (Juche-aatteen opintoyhdistys ry, 2018).

Opas Koreaan on ensimmäinen suomenkielinen, nimestään huolimatta erityisesti Pohjois-Koreaan keskittyvä, matkaopas (lopussa on lyhyt osio, joka käsittelee Etelä-Koreaa). Toimittajiensa mielestä oppaasta "on iloa niin Koreaan matkaavalle kuin Korean demokraattisesta kansantasavallasta muutoin kiinnostuneelle". Tilausohjeet löytyvät kustantajan verkkokaupasta.

Suomessa Pohjois-Koreasta on yleensä annettu synkkä kuva. Myös televisiossa on esitetty länsimaisia dokumentteja, joiden väittämät ovat tuttuja: Pohjois-Korea on totalitaristinen diktatuuri, jolla on Amerikkaa vastaan suunnattu ydinaseohjelma. Kansalaisilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia, ihmiset näkevät nälkää, ja maan hirmuhallitsijoiden henkilökulttia jatkaa nyt nuori, Euroopassakin kouluja käynyt Kim Jong-un.

Presidentti Donald Trumpin ja johtaja Kim Jong-unin tapaaminen Vietnamissa ei tuottanut sanottavampia tuloksia, kertoo valtamedia. Yhdysvallat ei halunnut antaa helpotusta pakotteisiin, eikä Kim Jong-un ollut valmis täydelliseen ydinase- ja ohjusriisuntaan. Kim Jong-un kuitenkin lupasi, ettei maa jatka ydinase- ja ohjuskokeitaan, jotka ovat olleet muutenkin katkoksissa jo vuoden 2017 loppupuolelta lähtien.

Entäpä sitten tämä Pohjois-Korean matkaopas? Minusta se ainakin oli mielenkiintoinen. Aluksi käydään läpi nähtävyyksiä Mansudaen suuresta monumentista Kim Il-sungin aukioon, erilaisiin museoihin, muistomerkkeihin ja luonnon nähtävyyksiin. Pjongjangista löytyy myös kasvitieteellinen puutarha, eläintarha, ratsastusklubi, golf-kenttä, ja muita suurkaupungeille tyypillisiä paikkoja. Nelivärikuvitus esittelee näitä nähtävyyksiä ja muutakin kansantasavaltaa läpi koko oppaan.

Nähtävyyksien jälkeen lukija saa tietoa Pohjois-Korean luonnosta ja maantieteestä. Korea on merien ympäröimä niemimaa, jolla on pohjoisessa yhteinen raja Kiinan ja Venäjän kanssa. Koreassa on myös runsaasti jokia ja järviä. Suurista joista mainittakoon pääkaupungin Pjonjangin läpi virtaava Taedong. Maa-alueita hallitsee vuoristo, jota on 80% maan pinta-alasta. Korean kansallispuu on mänty.

Oppaan historiaosuus aloittaa selonteon alkukantaisista yhteisöistä ja klaanijärjestelmistä ja siirtyy varhaisten valtioiden kautta kolmen kuningaskunnan feodaaliseen aikakauteen. Japanin miehitysvaltaa 1900-luvun alussa käsitellään myös, samoin vuonna 1950 alkanutta Korean sotaa. Kirjan perspektiivi on selkeästi korealaisten patrioottien puolella: tietoa annetaan myös Korean yhdentymisyrityksistä sekä Yhdysvaltojen harjoittamasta miehityksestä Etelä-Koreassa.

Opas luo katsauksen myös KDKT:n valtiojärjestykseen, yhteiskuntaan, perustuslakiin, kansalaisten oikeuksiin, ja valottaa juche-aatetta eli korealaista sosialismia. Kirja esittelee yksitellen myös viimeisimmät päämiehet, presidentti Kim il-Sungin (1912-1994), pääsihteeri Kim Jong-ilin (1942-2011) sekä nykyisen, vuonna 1984 syntyneen nuoren puheenjohtaja Kim Jong-unin. Opas kertoo myös, kuinka koulutus, asuminen ja terveydenhoito ovat pohjois-korealaisille maksuttomia.

Taloutta ja tiedettä käsitellään myös, samoin kirjallisuutta, taidetta, ruoka- ja tapakulttuuria, sekä itse korean kieltä. Varsinaisia matkavinkkejä tavanomaisten matkaoppaiden tyyliin kirjasta löytyy myös. Turistien ei tarvitse vaihtaa paikallista valuuttaa, vaan esimerkiksi suomalaisille ja muille EU-kansalaisille, maksaminen hoituu euroilla. Myös USA:n dollarit ja Kiinan juanit käyvät. Erilaisista matkanjärjestäjistä löytyy myös tietoja.

Kiinnostuneille Pjongjangista löytyy myös yllättäen useiden läntisten ja itäisten kirkkokuntien kirkkoja, joihin virallinen opas voi järjestää vierailuja (maasta löytyy jopa Moskovan patriarkaattiin kuuluva ortodoksinen kirkko). Pjongjangissa on runsaasti myös ravintoloita ja pubeja, ja kaupungissa järjestetään erilaisia tapahtumia, konsertteja, festivaaleja ja messuja. Pjongjangin maraton juostaan myös vuosittain.

Mahdollisesta Pohjois-Korean matkasta kiinnostuneille on syytä mainita, ettei KDKT sovellu omatoimimatkailuun; ulkomaalaisilla ryhmillä on aina mukanaan paikallinen opas. Ylipäänsä maassa ei voi liikkua omatoimisesti kuten jossain tavallisemmassa lomakohteessa; opaskirjakin keskittyy erityisesti pääkaupunkiseutuun. Kieksin ja Heiskasen toimittama Opas Koreaan mainitsee, että suomalaiset juche-aatteen opintoyhdistyksen ja Suomi-Korea-seuran jäsenet tekevät vuosittain jäsenmatkan Pohjois-Koreaan.

Yhdysvaltojen yksinvallasta monenkeskisyyteen

Kuten politiikan tarkkailijat ovat huomanneet, Kiina ja Venäjä ovat käyttäneet diplomaattisia, taloudellisia ja sotilaallisia keinoja Lähi-idässä ja Aasiassa rajoittaakseen Yhdysvaltojen tuhoisaa vaikutusvaltaa. Mutta miten sitten käy Euroopalle, joka on yhä Yhdysvaltojen ikeen alla? Multipolaarinen, monenkeskinen vallankumous ja amerikkalaisen ylivallan heikentäminen ei onnistu, elleivät asiat muutu myös Euroopassa.

Federico Pieraccini kirjoittaa, kuinka Yhdysvallat on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana tuonut kaaosta ja tuhoa suureen osaan Eurooppaa, huolimatta myytistä, että vanha manner on toisen maailmansodan jälkeen saanut olla rauhassa Amerikka-johtoisen järjestyksen ansiosta. Tätä myyttiä ovat ylläpitäneet myös EU:lle uskolliset europoliitikot, jotka ovat sen varjolla yrittäneet ylläpitää horjuvaa federalistista projektiaan.

Historia kuitenkin osoittaa, että Yhdysvallat on käynnistänyt ja ohjannut tuhoisia sotia Euroopan maaperällä, kuten Jugoslaviassa 90-luvulla. Samoin se oli vaikuttajana Georgian ja Ossetian konfliktissa, joka sai alkunsa jo 90-luvun alussa, ja kulminoitui provokatiiviseen Georgian sotaan vuonna 2008. Myös Ukrainan vallankaappaus vuonna 2014 on yksi amerikkalaisista projekteista, jolla pyrittiin kasvattamaan lännen valtapiiriä ja kiihdyttämään konfliktia Venäjän kanssa.

Sodankäynti Euroopassa on selkeä osoitus siitä, miten Washington on käyttänyt Eurooppaa hyväkseen omien päämääriensä edistämiseksi. Neokonservatiivien ja Washingtonin valtiokoneiston pysyvä tavoite on ollut myös estää kaikki mahdollisuudet Saksan ja Venäjän lähentymiselle, koska tämä voisi johtaa Washingtonin etujen vastaisen koalition syntyyn Euroopan sydämessä.

Keskeisin ongelma on Pieraccinin mukaan siinä, että Washingtonin eurooppalaiset liittolaiset ovat olleet halukkaita ylläpitämään Yhdysvaltojen imperialismia. Kylmän sodan ajoista saakka, Euroopan maat ovat kiltisti mukautuneet Washingtonin suunnitelmiin, ja siten osoittaneet olevansa enemmän Amerikan merentakaisia siirtomaita kuin itsenäisiä toimijoita. On tärkeää tiedostaa, että europoliitikot ovat aina olleet Washingtonin palveluksessa ja asettaneet Yhdysvaltojen pyrkimykset etusijalle. Heille on ilmeisesti maksettu hyvin.

Trumpin valinta on antanut eurooppalaisille hämmentäviä signaaleja Venäjään liittyen. Aluksi Trump vaikutti haluavan muodostaa hyvät suhteet Putinin Venäjään, euroatlantistien vastustuksesta huolimatta. Yhdysvaltojen ja Venäjän välit ovat kuitenkin tämän jälkeen tulehtuneet, johtuen Trumpin kokemattomuudesta, hänen neuvonantajistaan, sekä pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin suhtautumisesta. "Amerikka ensin"-politiikan seurauksena saksalaiset ovat syventäneet talous- ja energiayhteistyötään Moskovan kanssa; synergia on lisääntynyt myös Moskovan ja Pekingin välillä.

Taloudellisesti Kiina on tarjonnut Euroopalle (Kreikka hyvänä esimerkkinä) mahdollisuuden integroitua Vyö ja tie-aloitteeseen, joka voi lisätä kaupankäyntiä kymmenien maiden kesken ja kohentaa talousnäkymiä. Euroopasta voi tulla kiinalaisten tuotteiden keskeinen markkina-alue. Peking ja suuret eurooppalaiset pääkaupungit ovat hyvin tietoisia siitä, että hankkeen taloudellinen kestävyys edellyttää, että kaupankäyntiä tapahtuu molempiin suuntiin, jotta molemmat osapuolet voivat yhtä lailla hyötyä.

Kiinan ja Euroopan välinen teknologinen yhteenliittäminen on jo käynnissä Huawei-laitteiden ansiosta, joita eurooppalaiset yritykset ostavat yhä enemmän. Tämä on todellinen syy siihen, miksi Washington on julistanut sodan kiinalaisyritystä vastaan. Edward Snowden osoitti jo, miten Yhdysvallat itse vakoilee koko maailmaa. Yhdysvaltojen on vaikeampi harjoittaa eurooppalaisten vakoilua Huawein kiinalaisten järjestelmien kautta. Myös euromaiden osallistuminen Kiinan johtamaan Aasian infrastruktuuri-investointipankkiin osoittaa, miten Kiinan pääomasijoitusten suotuisat näkymät herättävät kiinnostusta Euroopan talouksissa.

Sotilaallisella puolella Yhdysvaltojen vetäytyminen INF-sopimuksesta uhkaa Euroopan maiden turvallisuutta, koska Venäjä joutuu toteuttamaan omia vastatoimiaan taatakseen riittävän suojan Yhdysvaltojen Euroopassa sijaitsevia asejärjestelmiä vastaan. Sananlasku sanoo, että kun norsut taistelevat, se on ruoho, joka kärsii. Eurooppa on potentiaalinen taistelukenttä kahden suurvallan vastakkainasettelussa, ja sillä olisi eniten menetettävää uudessa sodassa. Samanaikaisesti amerikkalaiset vaativat, että euromaat ostaisivat enemmän amerikkalaisia ​​aseita ja rajoittaisivat kiinalais-venäläisiä investointeja Euroopassa.

Taloudellisista kytköksistään johtuen Eurooppa ei voi seurata Yhdysvaltoja esiintymällä liian provosoivasti Kiinaa ja Venäjää vastaan. Eurooppa on lisäksi kärsinyt maahanmuuttajien vyörystä, mikä on johtunut osittain Yhdysvaltojen sodista Lähi-idässä. Pieniä strategisia suvereeniuden osoituksia on nähtävissä: Euroopa loi Instex-maksujärjestelmän Iranin vastaisten ​​sanktioiden kiertämiseksi, eikä Ukrainan Venäjä-vastaisuus ole saanut erityistä tukea Euroopasta. Saksa aikoo luottaa Venäjän maakaasutoimituksiin energian monipuolistamisen vuoksi, vaikka tämä on aiheuttanut eripuraa Saksan ja Yhdysvaltojen välillä.

Valitettavasti tiedostusvälineiden vahvistama poliittinen retoriikka ainakin Suomessa on selvästi Euroopan, Venäjän ja Kiinan välistä yhteistyötä vastaan. Meillä ajetaan vain Yhdysvaltojen etua. Muut Euroopan metropolit kääntyvät Moskovan ja Pekingin suuntaan osittain Trump-vastaisuutensa takia, mutta myös talouselämä vaikuttaa prosessiin, ja Kiina on osoittanut olevansa liian tärkeä liikekumppani menetettäväksi. Käynnissä olevat muutokset ovat kuitenkin merkkejä siitä, että olemme siirtymässä amerikkalaisesta yksinvallasta monenkeskiseen valtajärjestelmään; siihen ei Kokoomus-Suomi "Nato-optioineen" onneksi voi vaikuttaa.

Alain de Benoist ja Amerikan miehittämä Eurooppa

Alain de Benoist

Ranskalainen filosofi ja kirjailija Alain de Benoist sanoo haastattelussa, että Eurooppa on "miehitetty alue". Benoistin mukaan voitaisiin myös puhua "kolonisaatiosta", sillä eurooppalaisista on angloamerikkalaisen pehmeän vallankäytön myötä tehty juurettomia kuluttajia, jotka eivät oikeastaan ole enää omien isänmaidensa kansalaisia.

"Ainoa suvereeniuden muoto, jonka liberalismi tunnistaa, on yksilön suvereenius, jossa ihminen on pelkistynyt taloudellisia valintoja tekeväksi homo economicukseksi. Kansat, valtiot ja kulttuurit ovat vain yksilöiden keräytymiä, jotka on alistettu sopimuksille ja markkinoiden suhdanteille", toteaa Benoist.

Kysyttäessä, mitä mieltä Benoist on amerikkalaisen suurlähettilään kirjoittamasta kiristyskirjeestä saksalaisille yhtiöille, jotka ovat mukana rakentamassa venäläistä Nord Stream 2-maakaasuputkea, Benoist sanoo sen, minkä jo tiedämme: "amerikkalaiset tuntevat olevansa vahvoilla, koska eurooppalaiset ovat heikkoja". Benoistin mielestä Euroopan unioni ei ole eurooppalainen voima, vaan ainoastaan eurooppalainen "markkinapaikka". Näillä markkinoilla amerikkalaisilla on huomattava vipuvoima. Washington puolustaa omia etujaan ja vaatii osallistumaan Yhdysvaltojen eri valtioita vastaan suunnattuun pakotepolitiikkaan Euroopan etujen vastaisesti.

Kyseessä on myös eräänlainen "Tukholman syndrooma", jossa miehitetty vaatii lisää miehitystä. Euroopassa on kansallismielisiä, joille "vapaa Eurooppa" on kuin Yhdysvaltojen ja sotilasliitto Naton lieassa uskollisesti elävä Viro. "Me tiedämme esimerkkejä orjista, jotka rakastavat kahleitaan", sanoo Benoist. "Mitä tulee Yhdysvaltoihin, eurooppalaiset tyytyvät amerikkalaiseen ylivaltaan ja tekevät yhteistyötä, koska heidän ajatuksensa, viitekehyksensä ja arvonsa on kolonisoitu merentakaisilla vaikutteilla ja muoti-ilmiöillä. Siitä eteenpäin, he ovat voineet ajatella ainoastaan vallitsevan ideologian mukaisesti, mikä on aina valtaapitävän luokan ideologiaa."

Benoistilla ei ole hyvää sanottavaa Ranskan tilanteestakaan. "Ranskalaisen suverenismin paras ja tunnetuin esimerkki oli kenraali Charles de Gaulle, joka on tänä päivänä pelkkä muisto. Ranska ei ole säästynyt suvereniteetin eroosiolta, mikä on seurausta liberalistis-kapitalistisesta globalisaatiosta. Kansallisvaltioilta on viety poliittinen, taloudellinen ja jopa sotilaallinen itsemääräämisoikeus. Carl Schmitt on aivan oikein todennut, että se joka päättää, on suvereeni."

Kuka sitten päättää asioista tänä päivänä? Benoistin mielestä rahoitusmarkkinat määräävät ja päätökset tehdään talouselämän ehdoilla. "Liberaalit transatlanttiset arvot" vaikuttavat elämään kaikkialla Euroopassa. Tietoverkot, viihdeteollisuus, ja "internet-jätit", kuten Google, Apple, Facebook ja Amazon, ovat levittäytyneet kaikkialle. Yleisemmin voidaan sanoa, että mielentiloja voidaan selittää eksistentiaalisten markkereiden katoamisella, jonka on aiheuttanut pääoman logiikka. Kapitalismi pohjautuu moraalittomuuden logiikkaan (hybrikseen) ja ajatukseen äärettömyydestä. "Tämän takia on tärkeää poistaa kaikki kulttuuriset, poliittiset ja sosiaaliset esteet, jotka hidastavat markkinoiden aggressiivista, globaalia leviämistä. Tämä johtaa meidät järjestelmään, jossa millään ei ole enää arvoa, mutta jossa kaikella on hintansa", Benoist kuittaa.

Amerikkalaisella hegemonialla on psykologis-kulttuuriset vaikutuksensa, eivätkä ne ole Benoistin mielestä hyviä. "Yhdysvallat on kapitalistisen järjestelmän keskeinen vektori, mutta se ei ole sen keskus", Benoist väittää. Tällaisella järjestelmällä ei ole keskusta, ja niinpä Benoistista on merkityksetöntä kysyä "kuka on vastuussa". Karl Marx puhui aivan oikein "automatiikasta". Tämän hegemonian seurauksia ovat usko kehitykseen, usko niin sanottuihin "ihmisoikeuksiin", ja usko siihen, että markkinoiden arvot ovat tärkeitä. Tähän voidaan lisätä vielä sellaisten amerikkalaista alkuperää olevien ajatusten, kuin poliittisen korrektiuden ja sukupuoliteorian, Eurooppaa vahingoittava vaikutus."

Entä sitten "Euroopan unioni", onko se edes eurooppalainen konstruktio, vai ainoastaan "transatlanttinen"? Benoistin mielestä vikaan mentiin jo siinä, että EU:n poliittiset ja taloudelliset horisontit rajattiin liberaaliin demokratiaan, kapitalismin logiikkaan ja ihmisoikeusideologiaan. Kylmän sodan aikana, eurooppalainen kommunismin vastaisuus linkittyi amerikkalaisuuteen. Tuolloin oli kyseessä "vapaan maailman" puolustaminen. Neuvostoliiton romahdettua, tämä positio ei ollut enää tarpeen: Naton olisi pitänyt kadota yhtä aikaa Varsovan liiton kanssa. Vaikka Neuvostoliitto katosi, Benoistin mukaan Yhdysvallat ei ole koskaan luopunut Venäjä-vihamielisyydestään. Tämän takia Washington yhä haluaa Euroopan lupaavan, ettei se orientoidu itään lännen asemasta.

Transatlantismi on siis viime kädessä Euroopan kansallisten ja alueellisten identiteettien vastainen, Yhdysvaltojen intressejä ajava keinotekoinen "aate", jolla pidetään Eurooppa alisteisena Yhdysvalloille. Kollektiivisilla identiteeteillä ei ole arvoa transatlanttisessa järjestyksessä eikä sen liberalistis-kapitalistisessa perspektiivissä, väittää Benoist. Myös ihmisoikeusideologia, joka pohjautuu subjektiivisten oikeuksien teoriaan, olettaa meidän olevan ensisijaisesti "ihmisiä", eikä miehiä ja naisia, tai jonkin tietyn maan asukkaita. "Me emme ole enää tämän tai tuon kulttuurin kantajia, emmekä puhu tätä tai tuota kieltä". Tällainen abstrakti ajattelu uhmaa Benoistin mielestä tervettä järkeä.

Onko tästä kulttuurisesta "miehityksestä" sitten ulospääsyä? Benoist uskoo, että on, "mutta ensin meidän pitäisi yhdessä haluta tämän miehityksen päättyvän. Sitten voitaisiin katsoa, mitä asialle on tehtävissä". Kasvavassa määrin moninapaistuvassa maailmassa, geopolitiikan tärkeys tunnustetaan jälleen. Perimmäinen ero maan ja meren, maavaltojen ja merivaltojen välillä, alkaa taas määritellä politiikkaa ja kaupankäyntiä. "Euroopan tulee päättää riippuvuutensa Yhdysvaltojen merivallasta ja palauttaa solidaarisuus omaa mannertaan kohtaan", sanoo Benoist lopuksi.

Arabi-Naton epäonnistuminen, iskut Iranissa ja Intiassa

Kirjoitin aiemmin Trumpin hallinnon utopistisesta halusta perustaa "Arabi-Nato", joka puolustaisi Yhdysvaltojen ja Israelin intressejä niiden Lähi-idän arabivasallien välityksellä. Projektia alunperin luotsannut entinen merijalkaväen kenraali Antony Zinni on jo eronnut tehtävistään. "Hanke oli alun alkaen liian kunnianhimoinen, eikä Persianlahden maiden Nato tai koko Lähi-idän Nato ollut lainkaan realistinen vaihtoehto", Zinni toteaa Wall Street Journalissa.

Yhdysvaltojen virhe oli tehdä hankkeesta erityisesti Irania vastaan suunnattu koalitio. Läheskään kaikki Lähi-idän maat eivät tietenkään olleet valmiita osallistumaan tällaisen liittouman toimintaan. Persianlahden johtajat ymmärsivät, että jos he haluavat pitää myös Turkin vaikutusvallan kasvun alueella aisoissa, he eivät voisi ryhtyä eksplisiittisesti Iranin vastaisiksi. Kuwait, Oman ja Qatar omaavat läheiset suhteet Iranin kanssa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Iran olisi turvassa Yhdysvaltojen vallanvaihtosuunnitelmilta. Sekä Trump, että hänen varapresidenttinsä Mike Pence, ulkoministeri Mike Pompeo ja kansallisen turvallisuuden neuvonantaja John Bolton ovat pakkomielteisiä mitä Iraniin tulee. Pence kävi Münchenissä vaatimassa Eurooppaa liittymään Iranin vastaisiin pakotteisiin, ja pelotteli Merkeliä ja kumppaneita siitä, että islamilainen tasavalta suunnittelee "uutta holokaustia" Israelin juutalaisille. Pencen tympeä puhe ei saanut aplodeja saati ymmärrystä eurooppalaisilta.

Arabi-Naton sijaan Yhdysvallat ja Saudi-Arabia yrittävät nyt saada Pakistanin mukaan kuvioon. Raha auttaa asiassa, ja niinpä saudiprinssi Mohammed bin Salman matkusti Islamabadiin neuvottelemaan pääministeri Imran Khanin kanssa. Prinssi sai juhlavastaanoton ja vierailun yhteydessä maat allekirjoittivat sopimuksen lähes 18 miljardin euron investoinneista Pakistaniin. Yhdysvallat haluaa Pakistanin auttavan myös Afganistanin asioissa, sillä vetäytymispuheista huolimatta Yhdysvallat haluaisi jättää maahan joukkojaan. Taliban-liike on nimenomaan vaatinut amerikkalaisjoukkojen poistumista maasta.

Helmikuun 13. päivä pakistanilainen itsemurhaiskijä ajoi räjähteillä varustetun ajoneuvonsa Iranin asevoimien eliittiyksikön, vallankumouskaartin, sotilaita kuljettaneen linja-auton viereen Iranin itäosassa, Pakistanin rajan lähellä, Zahedanin ja Khashin kaupunkien välisellä tiellä. Räjähdyksessä sai surmansa 27 iranilaissotilasta ja parisenkymmentä muuta sai vammoja. Iskusta otti vastuun sunnimuslimien salafistijärjestö Jaish al-Adl, jolla kerrotaan olevan yhteyksiä myös al-Qaida-järjestöön. Iran on syyttänyt Pakistania ja Yhdysvaltoja sunniterroristien suojelemisesta; iranilaisten lähteiden mukaan ryhmällä on tukikohtia Pakistanissa. Iran on jo ottanut kiinni yhden iskussa mukana olleen terroristin Pakistanin rajaseudulta.

Myös Intialla on syynsä suhtautua nuivasti Pakistaniin. Viime viikolla samanlainen pommi-isku tehtiin Kashmirissa intialaisia puolisotilaallisia poliisijoukkoja vastaan. Neljäkymmentä poliisia menetti henkensä; isku oli verisin sitten vuoden 1989 Intian-vastaisen kapinoinnin alkamisen jälkeen. Intia ja Pakistan ovat kiistelleet Kashimirin alueesta jo vuodesta 1947 lähtien. Intian hindunationalistijohto pelkää, että sen suhtautumista Pakistanin puolelta tuleviin provokaatioihin pidetään liian pehmeänä, ja niinpä Intia on aloittanut sapelinkalistelun Pakistanin suuntaan.

Iranin varaulkoministeri Seyed Abbas Araghchi twiittasi tavanneensa Intian ulkoministeri Sushma Swarajin tapausten tiimoilta, ja maiden sopineen taistelevansa yhdessä terrorismia vastaan. Iranin mielestä myös Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat tukevat pakistanilaistaustaisia sunnikapinallisia, joten tilanne varmasti mutkistuu entisestään. Pakistan on luvannut tutkia asiaa, mutta Intia ei ole vakuuttunut, sillä aiemmillekaan iskuille Islamabad ei ole tehnyt mitään. Pakistanin väitetään olevan huolissaan maineestaan, sillä Islamabad haluaa olla mukana Kiinan Vyö ja tie-aloitteessa.

Venäjän ja Kiinan yhteistyö, Euroopan ja Yhdysvaltojen epäsopu

Venäjän ja Kiinan puolustusministerit, Sergei Šoigu ja Wei Fenghe

Länsi pitää lyhytnäköisesti Kiinan ja Venäjän sotilaallisia kytköksiä pintapuolisena lyhyen tähtäimen kumppanuutena, kirjoittaa Franz-Stefan Gady. Yhdysvalloissa on epäilty maiden yhteisen linjan kestävyyttä. Tällaiseen kriittiseen arvioon löytyy toki perustelunsa.

Venäjä tekee läheistä sotilaallista yhteistyötä Intian ja Vietnamin kanssa. Tämä pitää sisällään kehittyneen sotilaskaluston, kuten pitkän matkan ilmatorjuntaohjusten ja hyökkäyssukellusveneiden, myyntiä New Delhiin ja Hanoihin. Näillä mailla on aluekiistoja Kiinan kanssa ja molemmat näkevät Pekingin pitkäaikaisena sotilaallisena uhkana itselleen.

Lisäksi Venäjä on pysytellyt neutraalina, mitä tulee Itä- ja Etelä-Kiinan merialueita koskeviin kiistoihin. Kiina puolestaan ei ole julkisesti tukenut Venäjää Krimin suhteen. ​​Gadyn mielestä Venäjä kokee itsensä uhatuksi Kiinan silkkitiehankkeen vuoksi, sillä se voi heikentää Venäjän johtaman Euraasian talousunionin asemaa. Lisäksi Peking voi heikentää Venäjän perinteistä roolia alueen tärkeimpänä turvallisuuden takaajana.

Kiina ja Venäjä eivät ole sitoutuneet kollektiiviseen puolustukseen. Valtioiden välillä ei ole sopimusta, joka velvoittaisi niitä puolustamaan toisiaan sotilaallisen konfliktin sattuessa. Molemmat osapuolet pitävät edelleen toisiaan epätodennäköisinä, mutta silti potentiaalisina sotilaallisina uhkina, väittää Gady. Venäjä on toistuvasti ilmaissut huolensa Kiinan tavanomaisten ja ydinkärjin varustettujen, maasta laukaistavien keskipitkän matkan ja ballististen ohjusten suuren arsenaalin takia, kun taas Kiina tarkkailee Venäjän Tyynenmeren merivoimien vahvistumista.

Tästä huolimatta Gadyn mukaan Kiinalla ja Venäjällä on syynsä luoda vahvempi sotilaallinen strateginen kumppanuus. Pohja näille suhteille on määritelty jo vuoden 2001 Venäjän-Kiinan ystävyyssopimuksessa. Tuon sopimuksen yhdeksättä artiklaa on pidetty puolustussopimuksena ja sopimuksen muut kohdat viittaavat lisääntyvään sotilaalliseen yhteistyöhön.

Venäjä on myös pitänyt suuret sotaharjoitukset yhdessä Kiinan armeijan kanssa. Maat ovat pitäneet yhteisiä sotaharjoituksia aiemminkin, mutta eivät yhtä suuressa mittakaavassa. Vostok-2018 (Itä-2018)-harjoituksen tarkoituksena oli antaa lännelle merkki Kiinan ja Venäjän suhteiden lähentymisestä. Yli tuhat sotilaslentokonetta, meri- ja ilmavoimien joukot sekä yli 36 000 panssarivaunua ja -ajoneuvoa ottivat osaa harjoituksiin. Tällä välin Kiinan presidentti Xi Jinping osallistui Vladimir Putinin kanssa Vladivostokissa järjestettyyn talousfoorumiin.

Vaikka Kiina on historiallisesti vältellyt muodollisia alliansseja ja Gady arvioi, että maa tulee jatkamaan itsenäisellä linjalla, länsi on kuitenkin turhan optimistinen. Jos Eurooppa jää syrjäytyvän Amerikan käskyläiseksi, eikä tule vahvemmin mukaan nousevaan, euraasialaisesti orientoituneeseen järjestykseen, Kiinan ja Venäjän strateginen kumppanuus voi syventyä entisestään. Mikäli Yhdysvallat pyrkii samanaikaisesti asettumaan molempia maita vastaan, kuten nyt on jo osittain käynyt sanktioiden ja kauppasodan välityksellä, myös sotilaallinen yhteistyö tulee lisääntymään.

Gordon M. Hahn on arvioinut, että Putinin Venäjä hylkää nyt postmodernin lännen. Yhdessä Kiinan, ja joissakin suhteissa Intian ja useiden muiden alueellisten voimien kanssa, Venäjä pyrkii rakentamaan vaihtoehtoisen globaalin sivilisaation. Venäjän kääntyminen Aasian suuntaan ei sulje pois sitä, että Venäjä voi joku päivä taas lähentyä Eurooppaa, spekuloi Hahn. Mutta tässä vaiheessa Venäjä ja samankaltaiset euraasialaiset valtiot pyrkivät suojelemaan itseään länsimaiden häirinnältä ja pakotepolitiikalta. Kuten on jo nähty, Putin keskittyy nykyisellä kaudellaan myös enemmän sisäpolitiikkaan.

Portugalin entinen Eurooppa-ministeri ja The Dawn of Eurasia: On the Trail of the New World Order-kirjan kirjoittanut tutkija Bruno Maçães puolestaan uskoo, että Venäjä on hylännyt haaveet liittoutumisesta Euroopan kanssa ja katsoo vakaasti Kiinan suuntaan. Vaikka Kiinalla ja Venäjällä on historiallista painolastia ja geopoliittista kränää, Maçãesin mukaan molemmat maat haluavat kaataa Amerikka-johtoisen liberaalin järjestyksen, ja tämä jo yksin sitoo ne strategisesti yhteen. Kiina tosin neuvottelee parasta aikaa Yhdysvaltojen kanssa kauppasodan kytiessä.

Trump tiimeineen taas tuntuu haluavan tuhota koko Euroopan unionin. Länsi-Euroopan liberaalit eurokraatit ovat tukkanuottasilla itä-Euroopan kommunismin vastaisten konservatiivien kanssa, jotka eivät hyväksy EU-johdon sanelua saati suisidaalista maahanmuuttopolitiikkaa. Trumpin hallinto on lähentynyt euroskeptisten jäsenmaiden kanssa, ja vanhan liiton transatlantistit ovat kummissaan. Kummatkin EU-osapuolet, federalistit ja nativistit, haluaisivat kuitenkin vauraan Kiinan sijoittavan mantereeseen, mutta Yhdysvaltojen äkäinen reagointi arveluttaa. Saksa puolestaan jatkaa Venäjän Nord Stream 2-maakaasuprojektin kanssa Trumpin vastustuksesta huolimatta.

Jos Venäjä ja Kiina loisivat uuden, yhteisen "itäblokin", miten kävisi Euroopalle? Miten tähän suhtautuisi Yhdysvallat? Euroopan markkinat ja eurooppalainen teknologia ovat tärkeitä resursseja Kiinalle, joka pragmaattisesti haluaa käydä kauppaa kaikkien kanssa. Peking tuskin hylkää Eurooppaa, mutta Yhdysvallat hengittää niskaan, ja esittää vaatimuksiaan niin Euroopalle, Kiinalle kuin Venäjällekin. Valitettavasti Euroopan unionissa ei ole konsensusta, eikä tarvittavaa tahtotilaa tehdä radikaaleja liikkeitä yhdessä Kiinan ja Venäjän kanssa, joten pahoin pelkään, että Eurooppa vetää prosessissa lyhimmän korren.

Macron, antisemitismi ja Israel-kriittisyys

Ranskan presidentti Emmanuel Macronin suosio jatkaa mateluaan pohjalukemissa. Koska hän ei halua luopua vallasta, mutta ei myöskään tehdä kansalaisten haluamaa politiikkaa, hän tukeutuu yhä enemmän eliitin eri kerroksiin ja intressiryhmiin. Viimeisin esimerkki tästä on keskiviikolta, jolloin tämä entinen Rothschild-pankkiiri osallistui Crif-järjestön juhlapäivällisille. Crif (Conseil Représentatif des Institutions Juives de France) on Ranskan tärkein juutalaisten etujärjestö sekä Israelin valtiota tukeva vaikutusvaltainen lobbausryhmä.

Ranskaa on kuohuttanut juutalaisvastaisuuden aalto. Muslimimaahanmuuttoon tätä ei mediassa uskalleta juurikaan yhdistää, vaan tyydytään viittaamaan äärioikeistoon ja äärivasemmistoon. Antisemitismiä on yritetty yhdistää myös Macronin hallintoa vastustavien keltaliivien toimintaan. Viimeksi juutalaisia hautoja töhrittiin hakaristi-spreijauksin ja Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kiiruhti hyödyntämään tapausta poliittisesti. "Ranskan ja Euroopan poliittisten johtajien on voimakkaasti vastustettava antisemitismiä", Netanjahu jyrisi. Israelin maahanmuuttoministeri Yoav Gallant puolestaan kutsui Ranskan ja Euroopan juutalaisia emigroitumaan Israeliin.

Ranskassa Macron tarttui aiheeseen lobbausjärjestön illallisilla väittäen isäntiensä mieliksi sionismin vastaisuuden olevan "yksi modernin antisemitismin muoto". Tällaista tulkintaa ovat kansainväliset juutalaisjärjestöt jo pitkään lobanneet eri maissa. Macron totesi, että vaikka Ranskan rikoslakia ei voida tältä osin muuttaa, juutalaisuusvastaisuuden määritelmää laajennetaan muilla keinoin. Poliiseja, tuomareita ja opettajia tullaan ohjeistamaan, jotta he voivat paremmin tunnistaa antisemitismin myös Israelin valtion kritiikin takaa. Ranskan parlamentti aikoo säätää kuluvan vuoden aikana myös uuden lain internetissä tapahtuvan "vihapuheen" suitsimiseksi.

Ranskan juutalaisten etujärjestölle tämä ei riitä, vaan Crif haluaisi kriminalisoida Israelin valtion kritisoimisen. Ranskalainen palestiinalaisten solidaarisuusryhmä Association France Palestine Solidarité puolestaan totesi, että Macron on "antanut periksi Israelin painostukselle ja tavoitteelle saada poliittisen sionismin kritisointi yhdistettyä rasistiseen juutalaisvastaisuuteen". Macronin siirto sopii täysin Israelin agendaan, mutta jää nähtäväksi, lisääkö julkinen tuki juutalaislobbareille entisestään jännitteitä kaaoksen keskellä olevassa, monikulttuurisessa Ranskassa. "Tämä on synkkä päivä tasavallalle", palestiinalaisia tukevan järjestön edustaja totesi.

Sionismi on poliittinen aate, jonka mukaan juutalaisilla on oikeus omaan valtioonsa historiallisessa Palestiinassa. Sionistit perustivat juutalaisvaltion Lähi-itään vuonna 1948 Iso-Britannian ja Rothschildin suvun tuella. Sionistimilitiat surmasivat tai karkottivat palestiinalaiset kodeistaan ja tuhosivat heidän kaupunkinsa ja kylänsä. Nyt paikalliset palestiinalaiset elävät enää Länsirannalla ja Gazan kaistalla, toistuvasti raunioitetuilla maa-alueilla. Israel on kyennyt säilyttämään juutalaisvallan alueella vain etnisyyteen pohjautuvilla tiukoilla laeillaan sekä kieltämällä palestiinalaispakolaisilta paluun kotiseuduilleen. Suunnitelmissa on yhä myös "Suur-Israel" ja koko Lähi-idän herruus.

Sionismia vastustaa toki myös joukko juutalaisia. Sekulaarit juutalaiset saattavat vastustaan Israelin politiikkaa ihmisoikeuskysymysten perusteella, mutta suuri joukko uskonnollisia ortodoksijuutalaisia tuomitsee sionismin teologisilla argumenteilla, kutsuen sitä harhaopiksi. Sionistikriittisillä tahoilla ei kuitenkaan ole samanlaista medianäkyvyyttä eikä taloudellista tukea takanaan kuin sionismia lobbaavilla järjestöillä. Politiikassa sionisteilla on runsaasti sananvaltaa, jota myös käytetään sumeilematta (viimeisimpänä esimerkkinä yritys savustaa Jeremy Corbyn ulos Britannian Labour-puolueen johdosta "antisemitismiin" vedoten).

Sionistit ovat erittäin hyvin verkostoituneet poliittisen ja taloudellisen eliitin piirissä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. EU:n alueella heillä olikin jo vanhojen puolueiden tuki, mutta sittemmin sionistilobbarit ovat pyrkineet saamaan poliittisen sionismin ja juutalaisvaltion tukemisen jopa euroskeptisten ja kansallismielisten puolueiden periaateohjelmiin. Tässä onkin onnistuttu hyvällä menestyksellä.

Sosialismin uhka Trumpin takapihalla

Trump on pitänyt puheen Miamissa, Floridassa. Finian Cunningham raportoi, kuinka Trump ei tyytynyt "vain" uhkailemaan Venezuelaa vallanvaihdolla, vaan katsoi, että Amerikan johtajana hänen on "kitkettävä sosialismi" koko läntiseltä pallonpuoliskolta.

Trumpin Floridan esiintyminen saattoi olla uuden vaalikampanjan käynnistelyä, mutta sosialismin tuomitseminen ja Venezuelan uhkailu sai puheen kuulostamaan siltä, kuin se olisi laadittu kylmän sodan keskellä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Neuvostoliitto oli vielä vapaan maailman ykkösvihollinen. Ehkä tällaisiin tunnelmiin pyrittiinkin.

"Venezuelassa, ja kaikkialla läntisellä pallonpuoliskolla, sosialismi on kuolemassa ja vapaus, vauraus ja demokratia syntyvät uudelleen", Trump lasketteli tuttuja amerikkalaisia fraaseja viitaten "tyrannitroikkaan" (termi, jonka hänen kansallisen turvallisuuden neuvonantajansa, John Bolton, oli aiemmin keksinyt kuvaamaan yhteisesti Venezuelaa, Kuubaa ja Nicaraguaa).

Miami Herald-lehti uutisoi, että Trumpin puhe ennakoi vallanvaihto-operaatioita kaikissa kolmessa Latinalaisen Amerikan maassa. Trumpin puheet "demokratian uudestisyntymisestä" ovat hieman yliampuvia, kun hän on samaan aikaan kertonut aikeistaan julistaa kansallinen hätätila, jotta hän saisi yksin tehdä diktaattorin valtuuksilla myöntävän päätöksen Meksikon rajalle rakennettavan muurin rahoituksesta.

Trumpin sosialismin vastainen palopuhe kuulosti hölynpölyltä, mutta kun kyseessä on tosi-tv-tähti-presidentti, joka on aivopesty neokonservatiivien sotapropagandalla, tällaista idiokratiaa saattoi odottaakin. Todellisuudessa tulevaisuudennäkymä siihen, että Yhdysvaltojen sotajoukot ryhtyisivät avoimesti sotimaan Venezuelaa, ja sen lisäksi vielä Kuubaa ja Nicaraguaa vastaan, on epätodennäköinen, mutta tällaisesta uhoamisesta tämä nimenomainen ylipäällikkö apureineen tuntuu pitävän. Yhdysvallat yleensäkin hyökkää aina vain huomattavasti pienemmän ja heikomman valtion kimppuun.

Trump uhkaili myös Venezuelan armeijaa mafiatyylisellä ultimaatumilla. Joko armeija ryhtyy tukemaan Yhdysvaltojen kouluttamaa ja "virkaatekeväksi presidentiksi" vajaa kuukausi sitten julistautunutta vapaamuurarioppilas Juan Guaidóa, tai armeija "tulee menettämään kaiken". Järjestäytyneen rikollispomon elkein Trump varoitteli venezuelalaisten "riskeeraavan henkensä" tukemalla "entisen" presidentti Maduron "epäonnistunutta diktatuuria".

Presidentti Maduro luonnollisesti tuomitsi Trumpin uhkailut maansa armeijaa kohtaan. Myös armeija ilmoitti, ettei se ota käskyjä vastaan vieraan vallan edustajilta. Tällainen aggressiivinen toisen valtion uhkaaminen ei oikein ideaalitasolla sovi yksiin liberaalin demokratian kanssa, mutta Trumpin presidenttiys on ainakin pudottanut tämän naamion, ja nyt ollaan avoimen autoritäärisiä. Useimmat Euroopan unionin jäsenmaat ovat antaneet periksi ja Yhdysvaltoja mielistelläkseen hyväksyneet ajatuksen Venezuelan vallanvaihdosta.

Meillä uutisoidaan, kuinka paha Maduro on kieltäytynyt vastaanottamasta Yhdysvaltojen hätäapua. En ole vielä huomannut, että olisi uutisoitu siitä, että Venäjä on juuri toimittanut lääkkeitä ja hoitovälineistöä Venezuelaan. Myös lännen viihdekoneisto, brittimiljardööri Richard Bransonin johdolla, yrittää järjestää makaaberisti "Live Aid"-tyyppisen "hyväntekeväisyyskonsertin" Venezuelan ja Kolumbian rajalla Cucutan kaupungissa. Musiikin voimalla halutaan "vauhdittaa hätäavun pääsyä Venezuelaan". Arvostetut muusikot, kuten Roger Waters, ovat jo tuominneet tämän hölmöilyn, jolla tuetaan vain Yhdysvaltojen vallankaappausaikeita.

Öljyn lisäksi toinen motiivi Venezuelan hallinnon kaatamiselle on yksinkertaisesti se, että Trumpin hallinto haluaa poistaa oletetulta "takapihaltaan" ärsyttävän esimerkkitapauksen, joka uskaltaa avoimesti vastustaa Setä Samulia. Jos Venezuela saadaan alistettua, seuraavina kohteina ovat tavalla tai toisella Nicaragua ja Kuuba. Kampanjoimalla näiden maiden "pahaa sosialismia" vastaan, Trump pyrkii myös lokaamaan poliittiset kilpailijat kotimaassa.

Trump tarvitsee jotain patrioottiselta kalskahtavaa päämäärää myös pitääkseen äänestyspohjansa tyytyväisenä. Muuriprojekti on ollut ikävästi vastatuulessa, joten sen tilalle etsitään jotain vaihtoehtoista syytä voitonjuhlille. Vuoden 2020 presidentinvaalit lähestyvät, joten niin absurdilta kuin se saattaa kuulostaakin, vanha kunnon "taistelu sosialismia vastaan" saa nyt kelvata isänmaallisille amerikkalaisille.

Trump näyttäytyy päivä päivältä yhä kovempana sotahaukkana. Johtuuko sitten neokonna-alaisista ja taloudellisista taustavaikuttajista; mies on toki itsekin arveluttavasti verkostoitunut. Neuvostoliiton ollessa olemassa Washington pystyi sentään hieman perustellummin levittämään propagandaa alati läsnäolevasta "uhasta amerikkalaiselle elämäntavalle", mutta tänä päivänä Trumpin täytyy keksiä muita syntipukkeja. Onneksi sellaisia löytyy jo naapurista, Latinalaisesta Amerikasta.

Kiinan nousu ja lännen tulevaisuus

Viime vuonna The Economist-lehti, joka on Rothschildin suvun edustaman vanhan rahavallan lipunkantaja, kysyi kirjoituksessaan "voiko lännen demokratia selviytyä Kiinan noususta maailmanvaltaan"? Onneksi asiasta kysyttiin myös kirjailija Martin Jacquesilta, jonka kirjaa When China Rules the World, olen käsitellyt blogissani viime vuoden syyskuussa.

Jacquesin vastaus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hän puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Jacques on sitä mieltä, että länsi on jo kauan kuvitellut historian olevan sen puolella: että globaali tulevaisuus olisi lännen peilikuvan kaltainen. Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton hajottua, tämä vakaumus vain vahvistui. Tulevaisuus olisi länsimainen; mitään muuta ei voitu edes kuvitella. Muut maat seuraisivat perässä vapaaehtoisesti tai väkisin.

Kiina oli kuitenkin alkanut oman muutosprosessinsa jo ennen kylmän sodan loppua, 70-luvun lopulla. Vaikka Kiina nousi pikku hiljaa kehittyvien maiden joukossa, lännen hybris jatkui ja se muovasi myös harhaista näkemystä Kiinasta. Ajateltiin, että Kiinakin vielä länsimaistuu, kunhan sen talousjärjestelmä yksityistetään ja marketisaatio leviää itään. Myös Kiinan poliittisen järjestelmän uskottiin länsimaistuvan, aivan kuten Japanissa, joka on oikeastaan Amerikan merentakainen siirtomaa.

Kiinan poliittinen järjestelmä ei kuitenkaan muuttunut länsimaisen kaltaiseksi. Valtio säilyi voimakkaana tekijänä myös maan talouselämässä. Kiina on ottanut osaa globalistien projekteihin, mutta se on säilyttänyt itsenäisyytensä ja kiinalaiset erityispiirteensä. Kiinassa ei ole ollut läntisten kommentoijien ennustamaa talouskriisiä, eikä poliittista kumousta, joka olisi johtanut länsimaistyyppiseen demokratiaan. Talouskriisi kaatui lännen niskaan vuonna 2007, ja se oli pahin sitten 30-luvun suuren laman. Vuosiin 2015-16 mennessä sen poliittiset seuraukset alkoivat vaikuttaa myös lännen politiikkaan ja uusliberalismiin, heikentäen valtaa pitäviä eliittejä sekä vakiintuneita instituutteja.

Jacques myöntää, että Euroopan nousu mullisti monin tavoin maailmaa. Samoin on tehnyt sen jälkeen valtaan noussut amerikkalainen järjestys.  Läntinen hegemonia on jättänyt valtavan jäljen maailmaan, mutta sekään ei voinut jatkua loputtomiin. Hegemonia-asema ei ole koskaan ikuinen. Kiina tulee myös mullistamaan maailmaa, ehkä jopa suuremmassa määrin kuin Eurooppa tai Yhdysvallat koskaan. Jacquesin mukaan olisi epärealistista ja epähistoriallista olettaa mitään muuta. Myös globalisaatio epäilemättä jatkuu Kiinan silkkitiehankkeen ja kansainvälisten yhteyksien myötä.

Useimmat kommentoijat virheellisesti olettavat, että Kiina tulee johtavana valtiona toimimaan tismalleen samoin kuin edeltäjänsä. Jo nyt niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, erilaiset poliittisesti motivoituneet "Kiina-ekspertit" yrittävät luoda kuvaa, jossa Kiina näyttäytyy ainoastaan uhkaavana muuta maailmaa kohtaan. Muistakaa Tiibet, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset, uiguurit (joiden kohtelusta Turkki on jo Kiinaa arvostellut), ja niin edelleen.

Kiina ei varmasti ole puhdas pulmunen, mutta tutkija Jacques ei usko demonisointiin. Toisin kuin länsimaisessa traditiossa, kiinalainen ajattelu arvostaa moninaisuutta ja on myös hyvin pragmaattista. Niinpä se voi arvostaa ja inspiroitua läntisistä asioista, mutta meidän on turha odottaa sen ottavan vaikutteita kaikista "länsimaisista arvoista", joista usein puhutaan myös "liberaaleina arvoina". Kiina kehittyy, mutta omaan suuntaansa.

Toisin kuin länsi, Kiina ei pyri toimimaan mallina muille, eikä se halua tehdä muista itsensä kaltaisia. Joten amerikkalaisten ja eurooppalaisten on turha kuvitella Kiinan pakkosyöttävän "kommunismia" samalla tavoin kuin länsi on vienyt "demokratiaansa" maailman eri kolkkiin. Jacquesin arvion mukaan Kiina ei tule olemaan yhtä sotaisa kuin Eurooppa sen imperialistisina aikoina, tai kuin Yhdysvallat on vielä tänäkin päivänä. Tätä emme voi tässä vaiheessa tietää, mutta itse arvelisin, että Kiina ennemminkin ostaa maailman, kuin valloittaa sen väkivalloin. Suurin vaara Kiinan nousussa on tällä hetkellä siinä, miten Yhdysvallat tulee reagoimaan valtansa ja asemansa heikentymiseen. Trumpin hallinnon paluu Monroe-oppiin ja suorasukaiseen illiberalismiin ei ole pelkkää sattumaa, väittää Jacques.

Jacquesin mukaan tulevaisuus ei ole singulaarinen, kuten länsi on pitkään kuvitellut ja halunnut sen olevan, vaan paljon monimuotoisempi. Epäilemättä se on "kiinalaisittain maustettu". Itä-aasialainen kulttuuripiiri, Kiina mukaan lukien, on myös yhteisöllisempi, kollektivistisempi ja perhekeskeisempi kuin individualismia korostava länsi. Jacques epäilee, että tulevaisuus voi olla jossakin mielessä huonompi, mutta monin tavoin myös paljon parempi. Hän muistuttaa, ettei eurooppalainen tai nykyinen Amerikka-johtoinen järjestys, ole ollut erityisen "liberaali", vielä vähemmän "demokraattinen". Kansainvälisesti, lännen aikakausi on ollut hyvin autoritäärinen. Jacques toteaa, että niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin hegemonian aikana pieni vähemmistö on käytännössä hallinnut maailmaa.

Miten käy länsimaiselle demokratialle nyt kun lännen globaali valta-asema hiipuu? Jacques arvelee, että sillä tulee olemaan oma, tosin vähentynyt, roolinsa maailmassa, samalla kun Kiinan ja muiden maiden asema kasvaa. Itse arvelisin, että moni asia riippuu nyt siitä, kykenevätkö Kiina ja Venäjä yhteistyössä vähentämään lännen "syvän valtion" tuhovoimaa ja vieläpä ilman, että tämän vanhan vallan heikentyminen johtaisi epätoivoiseen sotaan. Viimeaikaiset tapahtumat esimerkiksi Venezuelassa osoittavat, miksi näiden Euraasian maiden välinen yhteistyö on välttämätöntä: on nopeutettava siirtymistä unipolaarisesta mallista uuteen multipolaariseen maailmanaikaan, jolloin myös Yhdysvaltojen imperialismin aiheuttamia vahinkoja voidaan vihdoin korjata.

Internet lännen sodankäynnin välineenä

Yhdysvallat ja sen liittolaiset pyrkivät tukahduttamaan erimieliset äänet internetistä, sanoo Lontoon entinen pormestari ja Labour-puolueen poliitikko Ken Livingstone. Toinen engelsmanni, George Orwell, sen jo ennustikin: totuuden kertomisesta tulee vielä vallankumouksellinen teko.

Maailma on viety uuteen kylmään sotaan, jota käydään yhä kiivaammin internetissä, jossa kohteena ovat ihmismielet. Yhteisöpalvelu Facebook on jo sulkenut miljoonien ihmisten tilejä, sen jälkeen kun amerikkalaisrahoitteinen Atlantic Council aloitti yhteistyön Zuckerbergin kanssa. Kaikki, minkä voidaan epäillä olevan jollakin tavalla "linkittynyt Kremlin kanssa", pyritään sensuroimaan ja estämään. Tällaista on "vapaa tiedonvälitys" tänä päivänä.

Livingstone on pannut merkille tämän kaksinaismoraalin. Washingtonin ja sen liittolaisten narratiivin kritisoiminen ja kyseenalaistaminen johtaa sensuuriin ja syytöksiin. "Länsimaiset tiedotusvälineet ovat myös täysin vihamielisiä Venezuelan ja Iranin hallituksia kohtaan", sanoo Livingstone suoraan. "Kuka tahansa, joka kirjoittaa internetiin osoittaakseen asioiden toisen puolen, huolestuttaa lännen vallanpitäjät."

Jos joku sivusto on suosittu, mutta kritisoi amerikkalaista politiikkaa, se kokee vaikeuksia. Tilejä suljetaan ilman varoitusta, vaikka kirjoitukset eivät loukkaisi mitään sosiaalisen median yhteisöstandardeja. Tässä ei ole enää kysymys "läpinäkyvyydestä", "hyvistä tavoista" tai "vastuullisesta journalismista"; kyseessä on poliittisesti motivoitunut, systemaattinen ajojahti. Sosiaalinen media ja koko internet pyritään valjastamaan lännen informaatiosodankäynnin palvelukseen.

"Tällaiset toimenpiteet, niin jyrkkiä kuin ne ovatkin, ovat lopulta tehottomia vaikuttamaan ihmisten mieliin", uskoo Livingstone. "Ketään ei kiinnosta, kuka rahoittaa tätä tai tuota mediaa, jota he käyttävät, lukevat ja katselevat", Livingstone sanoo. "Ihmiset päättävät itse, mitä mieltä he ovat asioista".

Tällaisen sensuroinnin ja kiusanteon takia monet eivät enää luota valtamediaan. Uusi ilmiantokulttuuri leviää sosiaalisessa mediassakin, joten ei mikään ihme, jos ihmisistä alkaa tuntua, että länsimaat ovat omaksuneet totalitarismin hallintakeinot. Meillä myös lännen globalistien kätyrit, "isänmaalliset" kokoomuslaiset, twiiteissään syyllistävät ihmisiä "länsivastaisuudesta" ja kehottavat muita puolueita siivoamaan "uussuomettuneet venäjämieliset" pois.

Münchenin konferenssi ja Sauli Niinistön tekopyhyys

Viime perjantaista sunnuntaihin poliittiset johtajat, presidentit, pääministerit ja ulkoministerit, kokoontuivat puimaan ajankohtaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia teemoja Saksassa, Münchenin turvallisuuskonferenssissa.

Konferenssi on järjestetty Münchenissä jo vuodesta 1963 lähtien. Paikalle kerääntyi taas edustajia niin Euroopasta ja Yhdysvalloista, kuin myös Venäjältä ja Kiinasta. Tänä vuonna Müncheniin saapui johtajia myös Afrikan maista.

Kokouksen virallisia osuuksia seurasi noin tuhatpäinen toimittajalauma, mutta konferenssi tarjosi eri maiden poliittiselle johdolle tilaisuuden tavata toisiaan myös suljettujen ovien takana, pienemmässä piirissä. Kokouksen ilmapiiriä kuvannee sekin, että siellä jaettiin edesmenneen amerikkalaisen sotahaukan, senaattori John McCainin, nimeä kantava väitöskirjapalkinto!

Tämän vuoden aiheita olivat Euroopan unionin rooli maailmassa sekä transatlanttinen yhteistyö Euroopan ja Yhdysvaltojen välillä. Myös suurvaltojen välille uudelleen kehittyvästä kilpailusta ja asevarustelusta puhuttiin. Vaikka Yhdysvaltojen presidentti Trump suhtautuu eurooppalaisiin vasalleihinsa avoimen nyrpeästi, paikalla oli silti enemmän Amerikan edustajia kuin aiempina vuosina.

Turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja, Saksan entinen Washingtonin suurlähettiläs, Wolfgang Ischinger, yrittikin lohdutella osanottajia sillä, että Trumpin tultua presidentiksi, Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Nato-maissa on itse asiassa vain lisääntynyt. Euroopassa on tänä päivänä enemmän amerikkalaisia sotilaita ja sotakalustoa kuin aikaisemmin, joten Trumpin twiiteillä ja möläytyksillä ei ole väliä; niillä ei johdeta pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin sanelemaa ulkopolitiikkaa.

Tästä huolimatta presidenttimme Sauli Niinistö ilmaisi taas huolensa "transatlanttisen yhteistyön" tilasta, sekä erityisesti siitä, että "kansainvälisen sopimusjärjestelmän" romuttaminen vie meidät taaksepäin, "pahasti historiaan". Niinistö osallistui konferenssissa asevalvontaa ja aserajoitussopimuksia koskevaan paneelikeskusteluun. Millaisia suljettujen ovien takaisia tapaamisia hänellä oli, siitä ei ole mediassa hiiskuttu.

Joku saattaa vieläkin kuvitella, että presidentti Niinistö on isänmaallinen rauhan mies, kun hän surkutteli diplomatian tilaa voimapolitiikan maailmassa. Münchenissa hän kuitenkin intoutui vaatimaan, että "Euroopan unionin pitäisi kyetä puhumaan yhteisellä äänellä, jotta sen viesti kuultaisiin". "Toisekseen maailma kunnioittaa yhä enemmän kovaa voimaa, jota Euroopalta puuttuu", Niinistö lisäsi. Mitään Yhdysvalloista riippumatonta, itsenäistä valtaa ei Niinistö toki Euroopasta haluaisi kehittyvän, joten Euroopan "yhteisen äänen" pitäisi olla tietysti vain kaiku Washingtonin äänestä.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, Niinistö on tehnyt jo pitkään ja systemaattisesti työtä Yhdysvaltojen intressien eteen. Sotilasliitto Nato on saatu peräpohjolaan, aivan Venäjän rajoille saakka. Naton isäntämaasopimuksen ja Yhdysvaltojen kanssa solmitun puolustusyhteistyösopimuksen jälkeen onkin jo harjoiteltu sotaa Naton täysjäsenien kanssa, ja lisää projekteja on luvassa. On kummallista, ettei tällainen myyräntyö Suomen "amerikkalaistamiseksi" tunnu haittaavan edes kansallismielisinä itseään pitäviä ihmisiä. "Venäjän uhkaan" uskovia ei mikään vasta-argumentti horjuta.

Niinistö itse on mukamas huolissaan INF-sopimuksesta, vaikka sitä rikottiin jo vuosikymmen takaperin, kun Eurooppaan ryhdyttiin luomaan George W. Bushin aloitteella ohjuspuolustusjärjestelmää "Iranin ohjusuhkaa vastaan" (tuolloinkin todellisessa tähtäimessä oli itänaapurimme). Suomi jäi myös Nato-yhteensopivasti pois YK:n laatimasta ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Sen jälkeen kaikenlaista Nato-kalustoa onkin tuotu Suomeen, eikä olisi ihme jos Suomessa säilytettäisiin jo kaikessa hiljaisuudessa jenkkien ydinaseitakin. Suomi on joka tapauksessa määrätietoisesti viety samalle tielle Baltian maiden, Viron, Liettuan ja Latvian, kanssa. 

Jos Euroopan unioni joskus päätyisikin peruuttamattomaan ristiriitaan Yhdysvaltojen kanssa, Suomen poliittinen johto vannoisi uskollisuuttaan mieluummin Yhdysvalloille, Suomen kansasta ja Euroopasta viis. Trumpista huolimatta sotahaukkojen agenda Yhdysvalloissa pätee edelleen, ja sen myötä myös liberaalin järjestyksen pohjoinen maksumies, Kokoomus-Suomi, on saatu lännen viimeiseksi sillanpääasemaksi Venäjää vastaan.

(An English version of this blog post is now available on Fort Russ News.)

Liberaalit ja länsikeskeisen järjestyksen loppu

Filosofi John Stuart Mill uskoi, että liberaaleihin arvoihin pohjautuva universaali sivilisaatio olisi ihmiskunnan lopullinen määränpää. Tällainen ajattelu edustaa yhä liberalismin valtavirtaa, vaikka sen empiirinen perusta on hyvin pieni.

Filosofi ja kirjailija John Gray suhtautuu liberalismiin kuitenkin epäillen. Hänen mielestään ei ole myöskään erityisen tieteellistä uskoa siihen, että liberaali elämäntapa, joka on ollut olemassa joissakin Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa, leviäisi lopulta kaikkialle maailmaan. "Jos luotamme havaittavissa oleviin tosiasioihin ja suuntauksiin, on todennäköisempää, että liberaali maailmanjärjestys kuuluu jo menneisyyteen", Gray väittää.

Millin ajatukset sekulaarista liberalismista ja vapaudesta eivät loppujen lopuksi perustuneet rationaaliseen tutkimukseen, vaan länsimaiseen edistysuskoon. Millin aikana tällaiset käsitykset nojasivat eurooppalaiseen kolonialismiin ja kommunismin romahdettua näennäisen voitokkaaseen kapitalismiin. Illuusio siitä, että liberalismin ihmiskäsitys otettaisiin vastaan maailmanlaajuisesti, oli yhä voimissaan. Nyt puhutaan siitä, kuinka kapitalismista pitää äkkiä tehdä reilumpaa, jotta ihmisten usko liberaaliin demokratiaan palautuisi.

Liberaali maailmanjärjestys on kestänyt vain niin kauan kuin länsimainen hegemonia, jonka totalitarismia on pehmennetty ihmisoikeusjargonilla. Sen uusi, kaikista perinteistä riisuttu "arvopohja", on kuitenkin johtanut vain jakautumiseen, yhteenottoihin ja hämmennykseen. Sillä välin kun valtaosa lännestä on hyperliberaalin ideologian ja nativistisen populismin välisen kulttuurisodan lamaannuttama, ei-länsimaiset vallat pyrkivät kehittymään eri suuntaan.

Vaikka eurooppalainen hegemonia katosi sodan seurauksena, läntinen valta loi itsensä uudelleen Amerikka-johtoisessa kansainvälisessä järjestelmässä, joka otettiin käyttöön toisen maailmansodan jälkeen. Mutta nyt tämäkin järjestelmä on hajoamassa. Jos Venäjä rikkoo "sääntöpohjaista järjestystä", Kiina pyrkii muuttamaan sitä omaksi kuvakseen, ja Intia kulkee myös omaa tietään, Gray luettelee.

Lännen yhteiskunnat ovat myös sisäisesti purkamassa niitä vapauksia, joiden oletettiin leviävän kaikkialle maailmaan. Geopoliittisesti länsi on vahvasti riippuvainen autoritäärisestä järjestelmästä, jota teknologisesti kehittynyt Kiina on rakentamassa. Länsimaiset kommentoijat voivat kauhistella kiinalaista panoptikon-valvontayhteiskuntaa, mutta vain retoriikan tasolla vapautta korostava länsi on yhtä lailla lisännyt kansalaistensa orwellilaista valvontaa ja kontrollia.

Aika, jolloin länsi pystyi sanelemaan ihmisen kehityksen ehdot, on nyt ohi, väittää Gray. Silti yhä vallitsee harhaluulo siitä, että talouskasvu tuo liberaaleille arvoille lisäaikaa. Mantraa siitä, että kasvavat keskiluokat tulevat vaatimaan lisää liberaaleja vapauksia yhteiskuntien vaurastuessa, hoetaan yhä yrityskokouksissa ja akateemisissa seminaareissa. Todellisuus on kuitenkin toinen, eikä elintaso ole kohentunut. Tyytymättömyys leviää myös Suomessa, jossa asuu tilastojen mukaan "maailman onnellisin kansa".

Entäpä jos liberaali maailmanjärjestys itse oli vain historiallinen sattuma, joka ei ole toistettavissa? Kirjoittivatpa talouselämän julkaisut mitä tahansa, liberaali demokratia ja markkinatalousjärjestelmä ovat kriisissä. "Markkinat" ovat ohjanneet liian kauan poliittista elämää, ja tulokset eivät ole kehuttavia. Niinpä heiluri on heilahtanut jo toiseen suuntaan, ja siellä odottavat niin Putin, Erdoğan ja Xi Jinping, kuin myös eurooppalaiset populistit, sekä Ranskan keltaliivien tapaiset protestiliikkeet. Vaikka Trump ei tulisikaan valituksi uudestaan presidentiksi, Yhdysvaltojen rooli globaalina hegemonina on ohi, uskoo Gray.

Ongelma on siinä, että Euroopassa yhä kuvitellaan liberalismin voivan vapauttaa länsimaat niiden nykyisistä vaikeuksista. Tällainen ajattelu on auttamattomasti vanhentunutta, aivan kuten presidentti Sauli Niinistön usko transatlanttiseen yhteistyöhön. Liberaalit eivät kykene elämään ilman hybrististä uskoa siihen, että juuri he ja heidän ideologiansa vie koko muuta ihmiskuntaa eteenpäin. John Stuart Millin petollinen ajattelu antaa liberaalien ylläpitää harhakuvitelmiaan, vaikka liberaali maailma haihtuu heidän ympäriltään, ja länsikeskeinen järjestys korvataan uudella.

Iranin vastainen fiasko

Yhdysvaltojen koolle kutsuma, nimellisesti "Lähi-idän rauhaa ja turvallisuutta" käsittelevä, mutta pääasiassa Iranin vastainen konferenssi, alkoi eilen Varsovassa, Puolassa.

Ulkoministeri Mike Pompeo hehkutti alun perin konferenssia suuren luokan tapahtumaksi, jossa keskityttäisiin yhdessä "Iranin muodostamaan uhkaan". Asialistalle oli lisätty näön vuoksi myös "Israelin ja Palestiinan rauha" (!) sekä "Syyrian ja Jemenin konfliktit", mutta Pompeo teki jo aiemmin selväksi, että todellinen aihe on Iran.  

Yhdysvallat eivät tietenkään arvostele tilaisuudessa Saudi-Arabian, Iranin alueellisen vihollisen ja Yhdysvaltojen läheisen liittolaisen, tekemisiä, Israelin rikoksista puhumattakaan. Saudien pommituskampanja Jemenissä on luonut maailman pahimman humanitaarisen katastrofin. Israel surmaa palestiinalaisia päivittäin, mutta mitäpä noista, kun Iranin islamilainen tasavalta on seuraavana sotahaukkojen tuhoamislistalla.

Kaksipäiväinen konferenssi on kutsunut edustajia kuudestakymmenestä maasta, mutta se ei ole saanut paikalle suuria eurovaikuttajia. Ranska ja Saksa lähettivät tapahtumaan vain matalan profiilin diplomaatteja (en tätä kirjoittaessani vielä tiedä, onko transatlanttisen yhteistyön uudesta mallimaasta, Suomesta, ollut edustaja paikalla?). Iranin yhteistyökumppani Venäjä ei tietenkään ole ollut läsnä kokoontumisessa.

American Conservative-lehden vanhemman päätoimittajan Daniel Larisonin mukaan konferenssia voidaan ennemminkin määritellä sen perusteella, mitä se ei ole, ja kuka ei ilmestynyt paikalle. Useat keskeiset maat näyttävät osoittavan Trumpin hallinnolle diplomaattisella protestilla, mitä mieltä ne ovat Washingtonin Iranin politiikasta.

Pompeon ja varapresidentti Pencen seurassa ovat toki Israelin pääministeri Netanjahu, Trumpin vävypoika Jared Kushner, sekä Saudi-Arabian edustaja, mutta esimerkiksi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini ei saapunut paikalle. Iso-Britannia osallistuu, koska britit ovat aina autelleet amerikkalaisia Lähi-idän sodissa ja muissa likaisissa operaatioissa. Ulkoministeri Jeremy Hunt on kuitenkin läsnä kokoontumisessa keskustellakseen lähinnä Jemenin humanitaarisesta kriisistä, joka sekin on asialistalla.

Pompeon masinoima konferenssi oli tuomittu epäonnistumaan, sanoo Larison. Tämä johtui osin Trumpin hallinnon sanelevasta ja ylimielisestä asenteesta, mutta viime kädessä amerikkalainen, pakkomielteisen negatiivinen asenne Irania kohtaan, oli suurin syy, miksi monet maat jo lähtökohtaisesti vierastivat tilaisuutta.

Yhdysvallat sai itse välirikon aikaan liittolaistensa kanssa vetäytymällä Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta (varapresidentti Mike Pence vaati Puolassa myös eurooppalaisia vetäytymään sopimuksesta). Väittämällä Iranin olevan syypää kaikkiin Lähi-idän ongelmiin, Washington entisestään vieraannuttaa useimmat hallitukset, joita Trumpin hallinto yrittää saada Lähi-idän agendansa taakse.

Larisonin mukaan Yhdysvaltojen Iranin vastaiselle politiikalle ei löydy kansainvälistä konsensusta, ja Pompeo sekä Trump ovat diplomaattisesti kyvyttömiä muuttamaan tilannetta. Tämän seurauksena Varsovan konferenssi tuskin tuottaa kovin kummoisia tuloksia; itse asiassa se vain alleviivaa sitä tosiasiaa, että monet maat eivät jaa Yhdysvaltojen näkemystä Iranista tai monista muistakaan Lähi-itää koskevista kysymyksistä.

Epäonnistuminen Puolassa tuskin johtaa kuitenkaan siihen, että Yhdysvaltojen suhtautuminen Iraniin muuttuu. Sotasuunnitelmat on jo tehty, ja vaikka EU-maat eivät yhtenä rintamana Yhdysvaltoja tukisikaan, Washington varmasti keksii tekosyyn uudelle sodalle, sekä kokoaa nimellisen "koalition" sen taakse. Aivan kuten Irakin tai Syyrian ollessa kyseessä, myös iranilaiset voi amerikkalaisten sotahaukkojen mielestä aina lähettää pakolaisiksi Eurooppaan.

Yhdysvallat, Unkari ja Euroopan asema

Orbán ja Pompeo

Valtamedia kertoo meilläkin, että Yhdysvallat "lämmittelee suhteitaan" itäiseen Keski-Eurooppaan, jossa ulkoministeri Mike Pompeo vierailee parhaillaan.

Maanantaina Pompeo vieraili Unkarissa, jossa hän tapasi pääministeri Viktor Orbánin. Budapestissa keskusteltiin muun muassa "maiden välisen puolustusyhteistyön syventämisestä" (eli aseostoista ja hegemonian lujittamisesta oli jälleen kyse).

Pompeon vierailua varten kadulle oli ilmaantunut maksettujen mielenosoittajien joukko, joilla luki painetuissa kylteissään "Orbán on Putinin unkarilainen ääni". Tänään Pompeo vie samaa Venäjä-vastaista viestiään myös Slovakiaan, ennen kuin siirtyy Puolaan, jossa hän osallistuu Lähi-idän tulevaisuutta käsittelevään, Iranin vastaiseen konferenssiin. Hän vierailee Euroopan kiertueen lyhyillä pysähdyksillä myös Belgiassa ja Islannissa.

Pompeo on huolissaan siitä, pysyvätkö Visegrád-maat ja muukin Eurooppa ruodussa ja jatkavat Washingtonille uskollisina vasalleina. Pompeo ilmaisi huolensa Venäjän ja Kiinan kasvaneesta vaikutusvallasta. "Emme saa antaa Putinin kylvää epäsopua Nato-ystävien välille. Autoritäärinen Venäjä ei tule koskaan olemaan pienten valtioiden vapauden ja itsemääräämisoikeuden ystävä", Pompeo toisteli tyypillisiä amerikkalaisia fraaseja.

Unkarin ulkoministeri Peter Szijjártó ei sentään täysin niellyt Pompeon kommentteja, vaan puolusti maansa hyvää Venäjä-suhdetta ja huomautti, että Unkari on energiansaannin suhteen 85-prosenttisesti riippuvainen Venäjästä. Vaikka Szijjártón mukaan Orbán jakaa presidentti Trumpin "kansallismielisen maailmankuvan", Unkari on kuitenkin lopen kyllästynyt "lännen tekopyhään arvosteluun".

Pompeo yritti viekkaana CIA-miehenä pistää itäisen Keski-Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen viilentyneet välit täysin Barack Obaman demokraattihallinnon piikkiin, jonka johdolla Yhdysvallat on Pompeon mukaan työntänyt Unkarin "sellaisten ihmisten käsivarsille, jotka eivät jaa arvojamme". Amerikkalaisen ulkoministerin vierailusta Unkarissa on vierähtänyt jo seitsemän vuotta. Venäjän presidentti Vladimir Putin puolestaan on Yhdysvaltojen närkästykseksi vieraillut Unkarissa useamman kerran lyhyen ajan sisällä.

Unkarin johdon tiedossa on varmasti, että Yhdysvaltojen johtamaa järjestystä edes ajaa Euroopan maissa myös arkkivihollinen George Soros "kansalaisjärjestöineen". Ikään kuin tähän viitaten Pompeo ilmoitti Yhdysvaltojen halusta "tukea Unkarin itsenäistä mediaa ja kansalaisjärjestöjä". Vaikka Yhdysvallat on itse ollut niin huolissaan "ulkoisesta vaikutuksesta" oman maansa politiikkaan, Euroopan pitäisi vain kiltisti hyväksyä amerikkalainen "poikkeuksellisuus" ja interventionismi.

Ulkoministeri Szijjártó yritti muotoilla asioiden tilaa niin, että Orbánin ja Trumpin politiikassa on kuitenkin paljon yhteistä: molemmat "haluavat suitsia maahanmuuttoa, korostavat kristillistä identiteettiä ja suhtautuvat skeptisesti kansainvälisiin järjestöihin". En kyllä itse tiedä, miten sionisti-liikemies Trump korostaa "kristillistä identiteettiä", mutta kommentit olivat osa unkarilaista diplomatiaa, jolla yritettiin pitää jenkkivieras tyytyväisellä mielellä.

Pompeo antoi myös ymmärtää, että Kiinan kanssa veljeilyä on vältettävä. Pompeo nosti esiin kiinalaisen teknologiajätti Huawein väitetyt "vaikutusyritykset". Yhdysvallat on painostanut euroalamaisiaan välttämään Huawein laitteita. Unkari on kuitenkin jo tehnyt sopimuksen Huawein kanssa 5G-verkon rakentamisesta. Unkarin sopimuksessa Huawein kanssa on ulkoministeri Szijjártón mukaan mukana myös brittiläisiä ja saksalaisia alihankkijoita. Tämä tuskin riittää Yhdysvalloille, joka yrittää pitää kynsin hampain kiinni heikentyvästä asemastaan muuttuvassa maailmassa.

Ulkoministeri Pompeon Euroopan kiertueen tarkoitus on pyrkiä edistämään Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa huolimatta Trumpin Eurooppa-vastaisesta asennoitumisesta. Eurooppa on Yhdysvalloille ainoastaan vasalliasemassa oleva merentakainen siirtokunta. Todellisuudessa kansallisvaltioiden liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa merkitsee yksipuolista sanelusuhdetta, ja sitä tämäkin vierailu varmasti piti sisällään. Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuvien kansallismielisten tulisikin radikaalisti päivittää näkemystään transatlanttisten suhteiden merkityksestä.

Euraasian junamatka

Toimittaja Pepe Escobar kirjoittaa, kuinka Trumpin MAGA-politiikka ei ole kyennyt mukautumaan Euraasian nousuun, ja siksi koko "Amerikka ensin"-projekti tulee kaatumaan.

Olen kirjoittanut aiemminkin Escobarin intomielisyydestä ja Euraasian asian edistymisestä. Venäjä ja Kiina kehittävät Escobarin mukaan "lopullista painajaista entisille Yhdysvaltojen ulkopolitiikan shamaaneille, Henry Kissingerille ja edesmenneelle Zbigniew 'suuri shakkilauta' Brzezinskille". Olen tyytyväinen, jos tässä onnistutaan.

Vuonna 1972 Kissinger oli - Pakistanin logistisella avulla - arkkitehtinä "Nixonin hetkelle Kiinassa". Kiinan suhteiden avaamista pidetään Nixonin uran merkittävimpänä saavutuksena. Kyseessä oli klassinen hajota ja hallitse-operaatio, jolla Kiina erotettiin Neuvostoliitosta. Kaksi vuotta sitten, ennen Trumpin virkaanastumista, Kissingerin antamat ulkopoliittiset neuvot Trump Towerin kokouksissa koostuivat saman teeman muunnetusta versiosta: tällä kertaa olisi tarkoitus houkutella Venäjää mukaan Kiinaa vastaan. Tässä ei ole onnistuttu.

Kissingerin geopoliittinen oppi sanoo, että Yhdysvallat on vain "Euraasian suurista maamassoista etäinen saari". "Yhden ainoan voiman ylivalta-asema kummalla tahansa Euraasian pääalueella - Euroopassa tai Aasiassa - on säilynyt strategisen vaaran määritelmänä Yhdysvalloille, oli sitten kylmä sota tai ei", on Kissinger myös todennut. "Tällaisella ryhmittymällä olisi kyky ylittää Amerikka taloudellisesti ja lopulta myös sotilaallisesti."

Zbigniew Brzezinskin doktriini on samoilla linjoilla. Päämääränä oli säilyttää EU- ja Nato-vasallien kautta Yhdysvaltojen kuristusote Euroopasta. Tarkoitus oli pitää vasallit alisteisina ja "barbaarit" (Venäjä ja sen liittolaiset) eripuraisina. Tärkeintä oli estää vihamielisen koalition muodostuminen (kuten tämän päivän Venäjän ja Kiinan allianssi) uhkaamaan Yhdysvaltojen asemaa, ja pitää Saksa, Venäjä, Japani, Iran ja Kiina kurissa soveltamalla loputtomasti hajota ja hallitse-taktiikkaa.

Kiinan presidentti Xi Jinping on ottanut käyttöön Sunzilta muokatun taktiikan: Vyö ja tie-hanketta kiihdytetään entisestään huolimatta Yhdysvaltojen luomasta paineesta. Jos Venäjä vielä auttaisi Persiaa (Irania) nousemaan Lähi-idän uudeksi suurvallaksi, astuisimme todella "jälki-westfalenilaiseen maailmaan". Asiassa on muttana tietysti myös Israel sekä vanhan globalistiklikin suhtautuminen radikaaleihin muutoksiin.

Euraasian asiantuntijat, sekä toimittajat kuten Escobar, ovat kuitenkin optimistisesti sitä mieltä, että Euraasian junamatka on jo alkanut: uusi geopoliittinen ja taloudellinen aikakausi on käsillä, ja Yhdysvallat ja Trumpin juna uhkaavat jäädä asemalle. Miten käynee Euroopalle ja Suomelle?

Afganistan

Yhdysvaltojen sota Afganistanissa vaikuttaa olevan viimein päättymässä yli seitsemäntoista vuoden jälkeen.

Neokonservatiivisen hallintonsa yllyttämänä presidentti George W. Bush käynnisti sodan ohjusiskuilla lokakuussa 2001. Virallinen syy oli tuhota islamistinen terroristijärjestö Al-Qaida ja suistaa vallasta Osama bin Ladenia suojellut Taliban-hallinto.

Yhdysvaltojen luoman narratiivin mukaan Afganistan oli omalta osaltaan vastuussa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista New Yorkissa. Näitä hyökkäyksiä ei kuitenkaan suunniteltu Afganistanissa, vaan luultavimmin itse Yhdysvalloissa. Amerikkalaisviranomaisten mukaan arabiekstremistit suorittivat koko maailmaa järkyttäneet terroriteot. En ole itse erityisen vakuuttunut virallisesta narratiivista tapahtumien suhteen.

Oli Osama bin Laden sitten syyskuun iskujen takana tai ei, häntä ei ainakaan haluttu parrasvaloihin oikeuden eteen. Toukokuussa 2011 ilmoitettiin amerikkalaisen laivaston erikoisryhmän surmanneen hänet Pakistanissa. Mikään riippumaton taho ei tosin ehtinyt nähdä edes bin Ladenin ruumista, ja lehdistölle ilmoitettiin, että hänet "haudattiin mereen Arabianmeren pohjoisosassa". Oli totuus mikä hyvänsä, syyskuun 11. päivän myötä Bushin hallinto aloitti "terrorisminvastaisen sodan". Sopii kysyä, kuka hyötyi? Ei ainakaan Afganistan.

Yhdysvallat on joka tapauksessa hävinnyt pitkällisen sotansa Taliban-liikettä vastaan. Taliban on vain laajentanut hallussaan olevia alueita. Viime vuoden joulukuussa Trump ilmoitti, että Yhdysvallat vetää pois noin puolet Afganistanissa vielä olevista 14 000 sotilaasta. Sodassa on joidenkin arvioiden mukaan menehtynyt vähintään 38 000 afganistanilaista siviiliä ja 58 000 afganistanilaista sotilasta ja poliisia. Todellinen luku voi olla suurempi. Amerikkalaissotilaita kerrotaan kuolleen 2400. Kaksi suomalaissotilastakin on kuollut "kriisinhallintaoperaatiossa".

Eric Margolisin mukaan Taliban-liike oli alun perin heimokansallinen voima, joka omistautui kommunismin, huumekaupan ja ulkomaisten vaikutusyritysten torjumiseen. Talibanit olivat juuri kitkemässä Afganistanin huumekauppaa, kun Yhdysvallat sopivasti hyökkäsi maahan vuonna 2001. Afganistanin huumeparoneista tuli nopeasti amerikkalaisten liittolaisia ja huumetuotanto kasvoi jälleen. Tämä aihe on sen laajuinen, että se vaatisi oman kirjoituksensa.

Kaksikymmentä vuotta aiemmin presidentti Ronald Reagan oli ylistänyt Afganistanin islamisteja "vapaustaistelijoiksi" heidän taistellessaan Neuvostoliittoa vastaan amerikkalaisilla aseilla. Todellisuudessa paštu-soturit halusivat kaikki ulkomaalaiset tahot pois maastaan ja oikeuden hoitaa omia asioitaan islamin periaatteiden mukaisesti. Vaikka talibanien 90-luvun lopun hallintoa kutsuttiin lännen mediassa "hirmuhallinnoksi", ainakaan kansainväliselle huumebisnekselle se ei tehnyt hyvää. 2000-luvulla Taliban-liikkeen väitettiin tosin itsekin rahoittaneen sodankäyntiään huumerahoilla.

Ei ole liioiteltua sanoa, että Yhdysvallat on tuhonnut Afganistanin. Amerikkalaiset pommikoneet ovat runnelleet heimokyliä, tappajalennokit kaikkea tieliikennettä ja Yhdysvaltojen maksamat, Afganistanin hallituksen joukot, ovat kiduttaneet ja murhanneet ihmisiä vuosikausia. Yhdysvaltojen asettama hallitus ei ole myöskään estänyt huumekauppaa, joka on yhä tärkeä osa afganistanilaista liiketoimintaa. Tämä ei olisi onnistunut ilman Kabulin hallintoa ja Yhdysvaltojen sotilaallista suojelua. YK:n valtuuttamat rauhanturvaajat ovat paikalla antamassa edes näennäistä legitimiteettiä projektille.

Ei siis mikään ihme, että tavalliset afganistanilaiset ovat jo menettäneet uskonsa demokraattiseen poliittiseen prosessiin, ja vaikka Taliban on yrittänyt estää vaaleihin osallistumisen, kansalaiset ovat boikotoineet vaaleja myös omaehtoisesti. Niin parlamenttivaaleissa kuin presidentinvaaleissa on huijattu urakalla. Afganistanilainen vaalivalvoja totesi vuoden 2009 vaaleista: "Vain kymmenen prosenttia äänesti, mutta äänestysprosentin väitettiin olevan sata."

Koko Afganistanin konflikti alkoi valehtelulla ja salailulla, ja niin se näyttää myös päättyvän: Yhdysvallat on käynyt rauhanneuvotteluja Taliban-liikkeen kanssa ilman Kabulin hallintoa. Taliban on vaatinut Yhdysvaltoja vetäytymään maasta. Yhdysvallat puolestaan haluaa, ettei maasta tule enää tukikohtaa amerikkalaisvastaisille voimille. Joku voisi väittää, että Yhdysvallat on toimillaan pettänyt länsimaista demokratiaa jäljittelevän paikallishallituksen, ja tehnyt trumpmaisen "diilin" Taliban-liikkeen konservatiivisten muslimien kanssa. Talibaneille tämä vaikuttaa voitolta.

Talibanit eivät hyväksy Afganistanin nykyistä hallitusta, eivätkä sen länsimaista kopioitua perustuslakia ja demokratiailveilyä, vaan vaativat maahan islamilaista perustuslakia. Taliban-liikkeen delegaatio on viime aikoina käynyt neuvotteluja myös Iranissa, Pakistanissa ja Venäjällä. Rauhanneuvottelut talibanien kanssa ovat tietysti reaalipolitiikkaa, mutta Afganistanin tulevaisuus on epäselvä. Toivotaan, ettei käy kuten Libyassa.

On toisaalta hyvä, jos amerikkalaiset ja eurooppalaiset joukot poistuvat Afganistanista ja maa saisi itsenäistyä. Tämä surkea sotku osoittaa kuitenkin jälleen sen, että Yhdysvallat jättää taakseen vain kuolemaa ja raunioita, ja muut joutuvat maksamaan laskun. Myös Euroopassa ihmetellään, mitä tästä seuraa. Tapahtumien valossa päättäjien Euroopassa ja Suomessa pitäisi vakavasti pohtia, kannattaako amerikkalaiseen "tukeen" luottaa missään olosuhteissa.

Iran, Irak ja Lähi-itä

Irakin ja Iranin presidentit, Barham Salih ja Hassan Rouhani

Yhdysvaltojen tukemat "diktaattorit, teurastajat ja ekstremistit" ovat raunioittaneet Lähi-idän, Iranin ulkoministeri Mohammad Javad Zarif kommentoi Twitterissä.

Zarif twiittasi aiheesta, kun Trump oli jälleen projisoiden haukkunut Irania "maailman johtavaksi terrorismin tukijaksi" ja "korruptoituneeksi diktatuuriksi" Kansakunnan tila-puheessaan.

"Trumpin jälleen syyllistäessä meitä, me iranilaiset - juutalaiset maanmiehemme mukaanlukien - muistelemme neljänkymmenen vuoden aikana saavuttamaamme kehitystä, ja tämä huolimatta Yhdysvaltojen painostuksesta", Zarif kirjoitti Twitterissä seuraajilleen.

Irakin pääministeri Adil Abdul-Mahdi on tuominnut Trumpin lupauksen siitä, että amerikkalaisjoukot jäävät Irakiin, jotta Washington "voi pitää  Irania silmällä". Pääministeri painotti, ettei Irakia saa käyttää tukikohtana hyökkäyksiin sen naapurimaata vastaan. "Irakille on ensisijaisen tärkeää säilyttää hyvät suhteet naapurimaahansa Iraniin", Abdul-Mahdi kertoi toimittajille.

Valtaosa yhdysvaltalaissotilaista poistui Irakista joulukuussa 2011, mutta paikan päällä on yhä sotilaita, neuvonta- ja avustusjoukkoja, sekä epämääräisiä tukikohtia, joissa on koulutettu myös Syyrian hallituksen vastaisia "kapinallisia".

Iranin väitetään olevan myös sotilaallisesti läsnä Irakissa paikallisten šiiaryhmien voimin, joita se on kaiken varalta aseistanut ballistisilla ohjuksilla. Näin Iranin paikalliset liittolaiset voivat tarvittaessa puolustautua amerikkalaisten iskuja vastaan. Tämä on myös yksi monista varokeinoista, jos Iraniin yritetään hyökätä.

Iranin ja Irakin välit ovat kuitenkin hyvät. Maat solmivat juuri maksusopimuksen,  jolla Irak voi maksaa Iranille kaasun ja sähkön toimituksista. Iran toimittaa Irakiin myös kaikenlaisia tuotteita kodinkoneista elintarvikkeisiin ja maataloustuotteisiin. Irak ei käytä Iranin kanssa maksuvälineenä dollaria, vaan kauppaa käydään paikallisilla valuutoilla.

Yhdysvaltojen ja lännen sekaantumisesta vapaa Lähi-itä olisi paras ratkaisu kaikille, niin Iranille kuin arabimaille; se myös vähentäisi tarvetta pakolaisuuteen. Alue voisi elää ja kehittyä omalla tavallaan, mutta tällaista ratkaisua ei ole vielä näköpiirissä. Myös Israelin laajentumispyrkimykset ja sen Syyrialta valloittamien Golanin kukkuloiden miehitys vaikuttavat asiaan. Iranin ja Irakin välillä vallitsee kuitenkin rauha.

Venezuela, petrodollari ja Euraasian pilarit

Presidentti Maduro Venezuelan armeijan tukikohdassa

Toimittaja Pepe Escobar kirjoittaa, kuinka kylmä sota 2.0 on iskenyt etelä-Amerikkaan, asettaen Yhdysvallat ja sen kätyrit nousevan Euraasian neljää pilaria, Venäjää, Kiinaa, Irania ja Turkkia, vastaan.

Siinä missä meillä poliittiset julkaisut sekä tietysti valtakunnan propagandatuutti Yle julkaisevat Venezuelasta räikeän yksipuolisia, Nicólas Maduron hallinnon vastaisia kirjoituksia, ja antavat tukensa Trumpin vallanvaihtovaatimuksille, Escobar muistuttaa, että kyse on öljystä ja siitä, että Venezuela on tehnyt kardinaalisynnin Yhdysvaltoja vastaan yrittäessään jättää dollareissa tehtävän kaupankäynnin.

On syytä muistaa Irakia ja Libyaa, kirjoittaa Escobar. Myös Iran on tehnyt niin, samoin Turkki. Myös Venäjä on - ainakin osittain - siirtynyt pois dollarikaupankäynnistä. Kiina tulee käymään energiakauppaa petrojuanillaan ja sillä on intresseissään vähentää muidenkin maiden dollaririippuvuutta.

Trumpin hallinnon suljettua Caracasin pois kansainvälisestä maksujärjestelmästä, Venezuela otti käyttöön kryptovaluutta petron. Ei siis mikään ihme, että Kiina, Venäjä ja Iran tukevat Venezuelaa. Nämä maat uskaltavat pistää vastaan Trumpin hallinnon energiaylivallan strategioille. Tavoitteena on lopettaa öljykaupankäynti petrodollareilla.

Venezuela on tärkeä ratas koneistossa. Sotahaukka John Bolton myönsi sen ääneen: "Jos saamme amerikkalaiset öljy-yhtiöt sijoittamaan ja tuottamaan öljyä Venezuelassa, sillä on suuri merkitys Yhdysvalloille taloudellisesti". Kyse ei ole vain siitä että joku ExxonMobil ottaisi haltuunsa Venezuelan maailman suurimmat öljyvarannot. On tärkeä monopolisoida tämä hyväksikäyttö niin, että se hyödyttää petrodollarin hegemoniaa.

Jälleen kerran luonnonvarojen ryöstö on kyseessä. Venezuela ei saa hyötyä vauraudestaan itse: poikkeuksellinen Amerikka on päättänyt, että Venezuela pitää saada talutusnuoraan. Loppujen lopuksi kyseessä on taloudellinen sodankäynti; pakotteilla tuotetaan niin paljon ahdinkoa kuin mahdollista, että muutos saadaan aikaan, tavalla tai toisella.

Caracasissa ei ole tapahtunut "värivallankumousta", vaan vanhan koulukunnan vallankaappaus, jossa käytetään apuna paikallista eliittiä, nimitetään kansainvälisen painostuksen myötä "väliaikaiseksi presidentiksi" tuntematon Juan Guaidó, ja peitellään piinkovaa oikeistoliberalismia hieman humanitaarisella propagandasanastolla ja puheilla demokratiasta.

Yhdysvaltojen asettama kauppasaarto on raaka, sanoo Escobar. Maduron hallinto itsekin on ollut epäpätevä, eikä ole ymmärtänyt monipuolistaa talouttaan ja investoida ruuan tuotannossa omavaraisuuteen. Tärkeimmät ruuan toimittajat ovat keinotelleet vailla huolta huomisesta ja tehneet tulosta. Tästä huolimatta luotettavat lähteet Caracasissa kertovat, että lähiöt ja naapurustot ovat jokseenkin rauhallisia.

Maassa, jossa täysi bensatankillinen maksaa yhä vähemmän kuin tölkki kokista, on toki pulaa ruuasta ja lääkkeistä. Ainakin kaksi miljoonaa ihmistä on jättänyt Venezuelan. Mutta tärkein olosuhteita kurjistava tekijä on Yhdysvaltojen kauppasaarto. Washington käy "taloudellista sotaa" koko Venezuelan kansaa vastaan: syrjäyttäkää Maduro, ehkä sitten saatte ruokaa.

Kaikesta länsipropagoinnista huolimatta, 86 prosenttia venezuelalaisista vastustaa Yhdysvaltojen väliintuloa. Jo aiemmin 81 prosenttia ilmoitti vastustavansa Yhdysvaltojen asettamia talouspakotteita. Jos Maduro murhataan tai hänen hallintonsa muuten kaadetaan, venezuelalaiset tuskin unohtavat Amerikan roolia tässä öljyisessä sotkussa.

Neokonservatiivien märistä sotaunista huolimatta, realistisemmat asiantuntijat Pentagonissa tietävät, että Venezuelan invaasio voisi muuttua nopeasti trooppiseksi toisinnoksi Vietnamin sodasta. Maduron hallitusta suojaavat armeijan lisäksi myös 15 000 kuubalaista sotilasta, joten amerikkalaisten invaasio lienee ainakin vielä poissuljettu vaihtoehto.

Escobarin mielestä kaikki riippuu siitä, mitä Kiina ja Venäjä tekevät. Kiina on Venezuelan suurin luotonantaja. Xi Jinping vastaanotti Maduron Pekingissä viime vuonna, ja antoi Venezuelalle viisi miljardia dollaria lisälainaa. Maduro allekirjoitti ainakin parikymmentä kahdenvälistä sopimusta. Myös Putin on ilmaissut tukensa Madurolle, tuomiten Yhdysvaltojen sekaantumisen Venezuelan asioihin.

Yhdysvaltojen reagointiin on syynä myös se, että Venäjä ryhtyi sijoittamaan miljardeja Venezuelan öljyntuotantoon sekä kultakaivoksiin. Nuo inhottavat iivanat olivat nyt Venezuelan tärkeimpien talousvalttien osaomistajia. Ja sitten, viime joulukuussa venäläiset pommikoneet saapuivat Venezuelaan. Tämä oli liikaa Yhdysvalloille: "Kuinka he uskaltavat? Ja vielä meidän omalla takapihallamme!"

Euraasian energiaintegraatio tulee ylittämään petrodollarin, ennakoi Escobar. Tämä on sekä BRICS-maiden että Shanghain yhteistyöjärjestön suunnitelmissa. Nord Stream 2:sta Turkish Streamiin, Venäjä on sitoutunut pitkäaikaiseen energiayhteistyöhön Euroopan kanssa. Petrojuanin valtakausi on vain ajan kysymys. Moskova tietää tämän, samoin Teheran, Ankara ja Riad. Joten onko neokonservatiivien b-suunnitelma trooppinen Vietnamin sota?