Kaaoksen imperiumi käy hybridisotaa ylikierroksilla

Trumpin hallinnon ulkopolitiikkaa voi helposti kuvata The Sopranos-sarjan ja myöhäisillan komedian risteytykseksi, kirjoittaa Pepe Escobar ilkikurisesti.

Elämme hybridisotien aikaa, jolloin kaaoksen imperiumi, Yhdysvallat, käy kaikin tavoin ylikierroksilla yrittäessään säilyttää hegemoniansa. Escobarin mielestä Dick Cheneyn Bushin hallinnon aikana aloittama "terrorismin vastainen sota" on herännyt uudestaan henkiin, hybridisodankäynnin sekasikiöksi muuttuneena.

Voidaan väittää, ettei kaaoksen imperiumilla ole tällä hetkellä liittolaisia; sitä ympäröi pääasiassa joukko vasalleja, nukkehallitsijoita ja lännen poliittisen eliitin viides kolonna; sekalainen joukko, joka tuntuu ajoittain melko haluttomalta tottelemaan isäntänsä oikukkaita käskyjä. Legendaarinen kulttuurikriitikko Walter Benjamin kirjoitti politiikan estetisoimisesta, jota fasismi harjoitti, mutta Trumpin kohdalla on Escobarin mielestä kyse ennemminkin vinksahtaneesta Looney Tunes-versiosta.

Huolimatta John Boltonin ja Mike Pompeon lukemattomista psykopaattisista tempuista - "tarjouksista, joista ei voi kieltäytyä" - on myös ilmennyt tämä hämmentävä asianhaara: Iranin islamilaisen tasavallan entinen diplomaatti Amir Moussavi on paljastanut, että Trump itse vaati päästä vierailemaan Teheranissa, mutta hänen ehdotuksensa torjuttiin. Moussavi väittää, että "kaksi Euroopan valtiota, kaksi arabimaata ja yksi Kaakkois-Aasian valtio", välittivät joukon viestejä Trumpilta ja hänen vävypojaltaan Jared Kushnerilta Teheranin johdolle.

Onko tässä kaikessa hulluudessa jotain järkeä? Yritys muotoilla suuri narratiivi menee Escobarin mielestä jokseenkin näin: Isis on syrjäytetty, eivätkä sen terroristit ole enää käyttökelpoisia, joten Yhdysvaltojen on saatava uusi, entistä pahempi vihollinen, ja Iranin islamilainen tasavalta on valittu pahiksen rooliin (Kiinan ja Venäjän ohella tietenkin). Terrorismin vastainen sota on elvytetty, ja se kohdistuu Lähi-idässä nyt ennen kaikkea Iraniin. Benjamin Netanjahu lienee tyytyväinen, sillä Israelin vaalit ovat pian. Golanin kukkulat saatiin jo sionistien haltuun, mutta geopoliittisesti tärkeitä kilpailijoita voisi epävakauttaa vielä lisää.

Kun yhdistetään tämä tieto äskettäiseen Intian ja Pakistanin väliseen selkkaukseen, esiin nousee uusi hämäräperäinen kuvio.  Pakistanin pääministeri Imran Khan, Pakistanin armeija ja tiedustelupalvelu eivät olleet kiinnostuneita käynnistämään hyökkäystä Intiaa vastaan Kashmirissa. Pakistanilta oli juuri loppumassa rahat, ja Yhdysvaltojen piti Saudi-Arabian välityksellä vahvistaa Pakistanin taloutta 20 miljardilla dollarilla, sekä kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n myöntämällä lainalla.

Samaan aikaan Pakistanista käynnistettiin kaksi lähes yhtä aikaa aloitettua terrori-iskua, jotka tehtiin Intiaa ja Irania vastaan ​​helmikuun puolivälissä. Vielä ei täysin tiedetä, mistä oli kyse, mutta Escobarin mukaan ei olisi mikään ihme, jos ulkomaiset tiedustelupalvelut olisivat manipuloineet näitä hyökkäyksiä. Sopii kysyä, kuka hyötyisi eniten Pakistanin ja Iranin välisestä sodasta ja/tai Pakistanin ja Intian välisestä sodasta?

Kaaoksen imperiumi pyrkii vain kiihdyttämään hybridisodankäyntiä, jotta se ei menettäisi Euraasian sydänmaata. Ja se, mikä soveltuu sydänmaahan, soveltuu myös omalle takapihalle, kirjoittaa Escobar. Venezuelan vallanvaihto-operaatio, jossa Yhdysvalloilla oli vielä vähän aikaa sitten "kaikki vaihtoehdot pöydällä", on onneksi ainakin toistaiseksi torpattu Venäjän toimesta. Silti jotain pientä jäynää on Venezuelassa tehtävä, ja ihmishenkiä on menetetty siinä sivussa.

Tavatessaan Kiinan ulkoministeri Wang Yin ja Intian ulkoministeri Sushma Swarajin, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov sanoi Venäjän "seuraavan tiiviisti Yhdysvaltojen pyrkimyksiä luoda tekosyy sotilaalliselle interventiolle Venezuelassa". Toistaiseksi Yhdysvaltojen operaatiot eivät ole onnistuneet. Monroe-opin elvyttäminen ei onnistukaan aivan käden käänteessä. Nyt Venäjä on lähettänyt joukkojaan Venezuelaan osoittaakseen, ettei Yhdysvaltojen vallankaappausta Kremlin liittolaismaassa suvaita. Trump puolestaan on käskenyt venäläisiä poistumaan Venezuelasta. Ehkä Venäjän pitäisi pikimmiten perustaa sotilastukikohta Venezuelaan ja Kuubaan?

Hiljattain pidetyssä, Venäjän sotilastrategiaa käsittelevässä konferenssissa armeijankenraali Valeri Gerasimov korosti, että Venäjän asevoimien on lisättävä sekä "klassista" että "epäsymmetristä" sodankäynnin potentiaaliaan. Samasta aiheesta hän on puhunut jo vuosia aiemmin, esimerkkinä lainaus sotatiedeakatemiassa pidetystä puheesta vuodelta 2013: "Sodan säännöt ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen käyttö poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamiseksi on entistä tärkeämpää, ja usein nämä keinot ovat osoittautuneet jopa asevoiman käyttöä tehokkaammiksi."

RAND Corporation-ajatushautomon asiantuntija David Ochmanek sanoo viimeaikaisten sotapelien skenaarioita tutkittuaan, ettei Yhdysvallat luultavasti selviäisi voittajana Venäjää ja Kiinaa vastaan käytävästä tavanomaisesta sodasta, joten sellainen kannattaa unohtaa. Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi onkin keskittynyt täysillä hybridi- ja informaatiosodankäyntiin, sekä erilaisiin salaoperaatioihin. Tätä sotaa käydään myös suomalaisen valta(vale)median välityksellä.

Mikään tästä ei kuitenkaan ole vakuuttanut kaaoksen imperiumin asevoimien komentajaa, Suomessakin vieraillutta kenraali Joseph Dunfordia, joka on hiljattain kertonut senaatin asevoimien komitealle, että Pentagon kieltäytyy edelleen ydinstrategiasta, jossa sillä ei olisi oikeutta suorittaa ensi-isku (!). Pentagonissa siis riittää näitä sotahaukkoja, jotka uskovat, että Yhdysvallat voi aloittaa ydinsodan ja vieläpä voittaakin sen. Toivottavasti tämän sekavan hybridihulluuden aikana järjen äänet vielä voittaisivat.

Tiibet, Kiina ja lännen propaganda

Kahlittu maaorja entisajan Tiibetissä

Kiinan presidentti Xi Jinpingin Euroopan vierailun aikana Tiibet-aktivistit osoittivat mieltään Ranskassa. Tästä tuli mieleeni tarjota hieman toisenlaista näkökulmaa tähänkin kiistanalaiseen aiheeseen, jota on meillä yleensä käsitelty hyvin yksipuolisesti ja virheellisesti.

Tällä viikolla tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta siitä, kun Kiinan kansantasavalta lakkautti orjuuden Tiibetissä dalai-laman paettua maasta. Harvat tietävät, että dalai-lama omisti kuusituhatta orjaa, ennen kuin siitä tehtiin laitonta. Mutta hei, Hollywoodin ja amerikkalaisen propagandan luoma kuva Tiibetistä ei voi olla väärä, eihän? Suosittelen tutustumaan esimerkiksi tutkija Michael Parentin antamaan rehellisempään kuvaukseen.

Aikalaiset, jotka elivät Tiibetin feodaalisen teokratian armoilla, ovat kuvanneet tuota aikaa "helvetilliseksi", mutta silti monet länsimaiset aktivistit jatkavat "vapaan Tiibetin" mantran hokemista, autuaan tietämättöminä alueen historiasta. Hyvin harva länsimaissa tietää Tiibetin aiemmista oloista, ja luottaa mieluummin CIA:n kanssa liittoutuneen uskonnollisen johtajan säteilevään karismaan.  Nyt puhutaan myötätunnosta ja meditoidaan buddhalaisittain, mutta entisajan Tiibet oli Euroopan tavoin sotien ja uskonnollis-poliittisten juonittelujen riivaama synkkä ja julma paikka.

Tiibetiläisiä on noin kuusi miljoonaa. Noin puolet tästä väkimäärästä, 2 862 000, asuu Tiibetin autonomisella alueella. He muodostavat yhdeksänkymmentä prosenttia autonomisen alueen 3 180 000 asukkaasta. Kahdeksan prosenttia, 250 000, alueen väestöstä on kiinalaisia. Useimmat han-kiinalaiset asuvat Tiibetin pääkaupungissa Lhasassa. Väite siitä, että han-kiinalaiset olisivat sankoin joukoin muuttaneet Tiibetiin "kiinalaistamaan" aluetta, on hölynpölyä. Monet han-kiinalaiset sijoittuivat Tiibetiin töihin aloille, joihin tiibetiläiset eivät olleet kouluttautuneet. Valtaosa tiibetiläisistä asuu autonomisen alueen maaseudulla, perinteisiä ammattitaitoja ja maanviljelystä harjoittaen. Tilanne saattaa muuttua, sillä myös tiibetiläiset saavat nykyaikaisten opetussuunnitelmien mukaista koulutusta.

Kuudesta miljoonasta etnisestä tiibetiläisestä yli puolet asuu autonomisen alueen ulkopuolella, monet muissa autonomisissa maakunnissa, kuten Qinghaissa, Sichuanissa ja Yunnanissa, joissa valtaväestö koostuu han-kiinalaisista. Loput ovat asettuneet asumaan muualle Kiinaan; miltei jokaisessa urbaanissa keskuksessa on myös oma tiibetiläinen yhteisönsä. Tiibetin kiinalaiset ovat siis olennainen osa Kiinan kansakuntaa. Tiibetiläinen diaspora taas koostuu noin 150 000 ihmisestä. Heistä suuri osa on CIA:n vuonna 1959 organisoimaan "kansannousuun" osallistuneiden, sittemmin Kiinasta Intiaan paenneiden, aktivistien jälkeläisiä.

Useat länsimaiset Tiibetin itsenäisyyttä ajavat tahot kuvittelevat auttavansa Kiinan tiibetiläisiä vaatiessaan "vapaata Tiibetiä". Itse asiassa he vain tukevat Yhdysvaltojen hybridisodankäyntiä ja pyrkimystä hajottaa Kiina. Tiibetissä amerikkalaisia kiinnostavat sen luonnonvarat ja geostrateginen sijainti. On äärimmäisen naivia kuvitella, että Yhdysvaltojen valtiokoneistoa ja sotateollista kompleksia kiinnostaisi tiibetiläisten "itsenäisyys", aivan kuten Yhdysvaltoja ei kiinnostanut Korean tai Vietnaminkaan suvereenius.

Kiina puolestaan on investoinut satojen miljardien edestä Tiibetiin, säilyttäen sen kulttuuriperintöä, rakentaen infrastruktuuria, sekä tarjoten terveyspalveluja ja koulutusta tiibetiläisille. Tämä ei sovi lännen luomaan narratiiviin, joka jo varhain valjasti dalai-laman ja erilaiset tiibetinbuddhalaiset lahkot lännen propagandakoneiston käyttöön. Huvittava yksityiskohta on, että "Tiibet tiibetiläisille"-vaatimuksia esittävät länsimaiset hyvät ihmiset™ pitävät samaan aikaan Euroopan pakonomaista monikulttuuristamista vastustavia ihmisiä "rasisteina". Lännen Tiibet-propagandan nielleitä larppaajia eivät kaksoisstandardit haittaa.

Xi Jinpingin vierailu ja Euroopan (epä)yhtenäisyys

Italia on liittymässä ensimmäisenä G7-maana Kiinan silkkitie-hankkeeseen Yhdysvaltojen protestoinnista huolimatta. Globaalin kaupan ja Euraasian kehitystyö siis jatkuu. Hyötyvätkö muutkin EU:n jäsenmaat, kuten Suomi, Kiinan hankkeesta, vaiko vain nämä uskaliaimmat?

Kiinan presidentti Xi Jinping vieraili alkuviikosta myös Ranskassa presidentti Emmanuel Macronin luona. Molemmat valtion päämiehet ilmaisivat haluavansa "tiiviimpää yhteistyötä Euroopan unionin ja Kiinan välille". Eurokraattien keskuudessa on kuitenkin noussut esiin huoli liittyen Pekingin massiivisiin investointeihin Euroopassa, joten Xi rauhoitteli Pariisissa EU:n johtoa.

Xin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen, Macron vaati puheessaan "vahvaa Eurooppa-Kiina-kumppanuutta", ja lisäsi, että suhteiden on perustuttava "monenkeskisyyteen", sekä "oikeudenmukaiseen ja tasapainoiseen kaupankäyntiin". Kiinalaiset valtiolliset yritykset tekivät suurkauppoja Xin Euroopan kiertueen aikana, ja Ranskassakin allekirjoitettiin viisitoista kauppasopimusta. Ranska ja Saksa kritisoivat Italiaa, mutta pyrkivät itse sopimaan Kiinan kanssa hyvistä kaupoista. Itsekkäiden syiden lisäksi taustalla vaikuttanee myös Yhdysvaltojen painostus?

Saksan ulkoministeri ja eurofederalisti Heiko Maas puolestaan sanoi saksalaisessa Welt amm Sonntagg-lehdessä, että "maailmassa, jossa on Kiinan, Venäjän ja kumppanimme Yhdysvaltojen kaltaisia jättiläisiä, me voimme selviytyä vain, jos olemme yhtenäisiä Euroopan unionissa". Maas siis elättelee toiveita blokkien maailmasta, jossa EU olisi yksi keskeinen toimija (mutta yhä Yhdysvalloille alisteinen?). Xi Jinping tuli EU-pamppuja vastaan ja väitti vakavalla naamalla - ehkä näpäytyksenä Trumpin hallinnolle - että Eurooppa on "merkittävä pooli" maailmanpolitiikassa.

Kiinan johtaja painotti, että "yhtenäinen ja hyvinvoiva Eurooppa sopii yksiin [Kiinan] multipolaarisen maailman näkemyksen kanssa". Presidentti Xi lisäsi, että "Kiina tukee Euroopan integraatiokehitystä". Kiinalaisissa lehdissä on jo aiemmin kirjoitettu turhautuneeseen sävyyn, kuinka Eurooppa yhä kiltisti tottelee Yhdysvaltojen komentoa omien intressiensä ajamisen sijaan. EU:n johto puolestaan vaatii Pekingiltä "vastavuoroisuutta", mitä tulee kaupankäyntiin ja investointeihin. Jopa Merkel kuitenkin totesi, että Eurooppa haluaa olla mukana uuden silkkitien hankkeessa.

Toisin kuin läntinen propagandakoneisto antaa ymmärtää, sekä Kiina että Venäjä haluavat "vahvan Euroopan", eivät heikkoa, epäyhtenäistä ja taloudeltaan näivettyvää Eurooppaa. Valitettavasti nykymuotoinen EU ei anna sellaista kuvaa itsestään: se on sisäisesti heikko, liiallisen maahanmuuton aiheuttamien yhteiskunnallisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ryvettämä, ja Yhdysvaltojen ohjailtavissa. Myös sen johto Junckerista aina Merkeliin ja Macroniin, on kansalaisten keskuudessa epäsuosiossa. Niinpä mistään todellisesta yhtenäisyydestä on hankala puhua.

Koko Eurooppa tarvitsisi radikaalia muutosta. Kansakunnille tulisi palauttaa päätöksentekovalta Brysselin kalergilaiselta koneistolta. Muutenkin eurooppalaista yhteistyötä tulisi kehittää vapaaehtoisemmalta pohjalta suvereenien valtioiden välillä. Valitettavasti nykyinen poliittinen ja taloudellinen eliitti ei halua tällaista "paluuta menneisyyteen". Toisaalta sitä ei pidetä realistisena vaihtoehtona edes kaikissa euroskeptisistä puolueissakaan. Oma lukunsa ovat Britannian EU-eron mahdolliset vaikutukset.

Jos Euroopan unioni ei kykene uudistumaan, sen yhdentymiskehitys vaarantuu; onko siis näköpiirissä paluu kansallisvaltioiden ja omien valuuttojen aikaan? Polarisoituneet näkemykset kohtaavat myös tulevissa europarlamenttivaaleissa. Saattaa olla, että nyky-EU kitkuttelee vielä vuosia, ellei jokin uusi konflikti tai ennustettu finanssikriisi sitten sysää koko mannerta kaaoksen valtaan. Joka tapauksessa Kiinan vaikutusvalta Euroopassa kasvaa. Suomessa taas ei juurikaan ajeta kansallisia etuja, vaan toteutetaan sokeasti Euroopan merentakaisen miehittäjän ja Brysselin byrokraattien tahtoa. Tästä ei seuraa meille mitään hyvää.

Trump, Israel ja Amerikka-fanit

En käsittele erikoissyyttäjä Robert Muellerin raporttia, koska siitä kirjoitetaan niin paljon muuallakin. Toki minulle oli selvää, että median lietsomat "Venäjä-yhteydet" olivat valetta alusta lähtien. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Trump olisi hyvä presidentti, tai että Yhdysvallat olisi jotenkin menossa parempaan suuntaan. Lähinnä kyse on eri faktioiden välisestä valtataistelusta, joka jatkuu varmasti tämän kaksi vuotta kestäneen episodin jälkeenkin.

Jos sen sijaan dollareita käytettäisiin selvittämään, kuinka Israel-mielisillä intressiryhmillä on niin paljon valtaa Yhdysvaltojen politiikassa, se voisi olla huomattavasti mielenkiintoisempaa seurattavaa. Sellaisia "antisemitistisiä" tutkimuksia ei tietenkään ole luvassa, mutta jotain pientä aiheesta uskalletaan jo kirjoittaa. Sekä demokraatit että republikaanit Yhdysvalloissa tunnustavat sinivalkoista väriä, enkä puhu nyt Suomen lipusta, vaan Daavidintähdestä ja poliittisesta sionismista, jonka tunnustaminen on edellytys poliittiseen tai muuhunkaan merkittävään uraan Yhdysvalloissa.

Trumpia syytetään mediassa rasistiksi ja fasistiksi, mutta hän on kaikesta huolimatta sionistien agendaa voimakkaimmin ajava presidentti, joka Yhdysvalloilla on tähän mennessä ollut. Tämä kävi selväksi jo Trumpin presidentinvaalikampanjan aikana, mutta nyt viimeistään pitäisi huomata, että amerikkalainen politiikka on aina alisteinen "Israel ensin"-asenteelle, josta tavallinen amerikkalainen ei tietenkään hyödy, mutta joka varmistaa, että Lähi-itä säilyy epävakaana alueena tavalla tai toisella.

Trump teki jokin aika sitten myös sen, mitä uumoilinkin, eli tunnusti Syyrialta miehitetyt Golanin kukkulat kuuluviksi Israelille. Tuleeko tästä ennakkotapaus muillekin alueliitoksille? Tämä varmistaa ainakin sen, että Israel tulee olemaan jatkuvassa sotatilassa naapurimaidensa kanssa seuraavien vuosikymmenien ajan. Trumpin päätös, samoin kuin aiempi Jerusalem-päätös, ovat viimeisiä nauloja minkään asteisen rauhanprosessin arkkuun. Trump toki teki näin osittain myös tulevia vaaleja silmällä pitäen, saadakseen sionismia palvovat evankeliset kristityt äänestämään itseään, mutta myös varmistaakseen, että Suur-Israelin suunnitelma etenee.

Sekulaareilla länsimielisillä on varmasti nielemistä: he toki haluaisivat Yhdysvaltojen johtaman, näennäisesti liberaalin maailmanjärjestyksen jatkuvan, mutta toisaalta heitäkin luultavasti hävettää ja ärsyttää seurata esimerkiksi ulkoministeri Mike Pompeon pähkähulluja lausuntoja siitä, kuinka itse Jumala on saattanut lähettää Trumpin puolustamaan Israelia Iranin uhkaa vastaan. Mutta nämäkin äänenpainot varmasti menettelisivät, jos Trump vain jatkaisi sotilasliitto Naton reviirin laajentamista ja koventaisi retoriikkaansa Venäjää vastaan?

Amerikan ylivallan kannattajat meillä ja muualla toivovat, että Trumpin presidenttiyden jälkeen Yhdysvallat "palaa entiselleen" ulkopoliittisesti. Itse en näe mitään oleellista eroa Clintonin, Bushien, Obaman ja Trumpin hallintojen välillä, joten kyse lienee lähinnä siitä, ettei Trumpin persoona miellytä. Varmaa on ainakin, että neocon-sisäpiiriläisten ote Yhdysvaltojen hallinnosta jatkuu huolimatta siitä, kuka Valkoista taloa näennäisesti isännöi, joten eiköhän tämä tieto lohduta paatuneimpia turpo-bloggareita, toimittajia, ja lännen hegemonian ystäviä.

Näkökulma pohjoismaiden geopoliittiseen tulevaisuuteen

Sakari Linden, joka toimii Brysselissä Kansakuntien ja vapauden Eurooppa-europarlamenttiryhmän ulkopoliittisena neuvonantajana, kirjoittaa pohjoismaiden geopoliittisesta tulevaisuudesta Free West Media-julkaisussa. Linden argumentoi, että tullakseen vakaaksi ja vauraaksi geopoliittiseksi yksiköksi, Pohjolan pitäisi olla sotilaallisesti neutraali; näin se olisi houkutteleva partneri mitä tulee kansainvälisiin suhteisiin ja kaupankäyntiin.

Linden valottaa lukijalle, kuinka pohjoismailla on ollut omat yhtenäisyyden ja epäyhtenäisyyden aikansa. Laajempi eurooppalaisen integraation projekti on painottanut Länsi-Euroopan taloudellista ja poliittista keskittymää 90-luvulta saakka, ja pohjoismaiden yhteistyö on siirretty syrjään. Lindenin mielestä EU:n yhdentymispolitiikan ongelmat voisivat tarjota tilaisuuden paremmalle pohjoismaiselle yhteistyölle. Itse asiassa erilaiset eurooppalaiset alueet voisivat rakentaa omat eurooppalaiset makroalueensa.

Integraatio, joka rakentuisi alueelliselle pohjalle, juontaa ajatuksesta, jonka mukaan maantieteellisesti läheiset valtiot omaavat yhteisen historian; myös niiden arvot ja päämäärät kohtaavat monessa asiassa. Lindenin mukaan pohjoismaiden yhteisö ei koostu vain Skandinaviasta eli Norjasta, Ruotsista ja Tanskasta, vaan siihen kuuluvat myös Suomi, Islanti, Grönlanti ja Färsaaret.

Maantieteellisesti puhuen, pohjoismaat sijoittuvat strategisesti Venäjän maamassan, Euroopan mantereen, Atlantin valtameren ja Pohjois-Amerikan mantereen välimaastoon. Jos se toimisi neutraalina makroalueena, joka ei halua ulkovaltojen sekaantuvan sen asioihin, se voisi liittoutumattomana jättäytyä myös sotilaallisten aggressioiden ulkopuolelle. Jugoslavia nojasi tällaiseen strategiaan kylmän sodan aikana, sen toimiessa tasapainottavana tekijänä Naton ja Varsovan liiton välillä, Linden mainitsee.

Lindenin mielestä Suomea on turha verrata Puolaan, Baltian maihin tai Ruotsiin niiden Venäjän-vastaisuudessa, vaikka myös Suomen nykyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vahvasta länteen orientoitunut. Suomen hallinta siirtyi Ruotsilta Venäjälle vuonna 1809, ja se kasvatti Suomen autonomiaa, vahvisti suomalaista identiteettiä ja teki suomen kielestä kulttuurin ja kirjallisuuden kielen. Strategisesti läheinen suhde Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana, oli Suomelle taloudellisesti hyödyllinen, ja vahvisti myös Suomen asemaa itsenäisenä, liittoutumattomana maana idän ja lännen välissä.

Historia osoittaa, ettei Suomen ole tarvinnut väkisin hakea tukea muista pohjoismaista. Itse asiassa Venäjän ja Kiinan välillä alkanut euraasialainen yhteistyö osoittaa, että Venäjä voi toimia porttina Kiinaan ja sen valtaville markkinoille, mikä tekee itäisestä orientaatiosta taas houkuttelevampaa. Suomen ja pohjoismaiden kannattaisi ehkä ajatella asiaa tältäkin näkökannalta.

Kuten jo alussa mainitsin, Lindenin näkemys on, että pohjoismaiden tulisi olla sotilaallisesti neutraaleja. Tämä tarkoittaisi sitä, että Tanskan ja Norjan tulisi jättää sotilasliitto Naton jäsenyys. Samanaikaisesti, Suomen ja Ruotsin tulisi hylätä kahden johtavan atlanttisen maan, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian, kanssa tehdyt kahdenväliset puolustusyhteistyösopimukset.

Linden on tietoinen siitä, ettei tällainen näkökulma tulevaisuuteen vaikuta tällä hetkellä kovin realistiselta. Näyttää siltä, että Norja kykenee huolehtimaan vauraudestaan ja Tanskakin puolustaa kansallisia intressejään. Mikäli kuitenkin Ruotsi on epävakauttanut yhteiskuntaansa liiallisella ja vääränlaisella maahanmuutolla, ja Suomen talous on näivettynyt euroalueen jäsenmaana, ne eivät voi odottaa muiden pohjoismaiden perustavan kansainvälistä strategiaansa yhteistyölle Suomen ja Ruotsin kanssa.

Toisekseen, Tanska, Islanti ja Norja ovat tällä hetkellä sotilasliitto Naton jäsenmaita. Myös Suomi ja Ruotsi ovat kasvavassa määrin liittoutuneet euro-atlanttisia intressejä ajavien valtojen kanssa, joten ne eivät enää näyttäydy erityisen itsenäisinä toimijoina. Linden muistuttaa, että kuuluminen euro-atlanttiseen yhteisöön voi tarkoittaa myös sitä, että Suomi joutuu puolustamaan Baltian alueen yhtenäisyyttä. Itse kysyisin: miksi ihmeessä Suomen pitäisi ottaa tällainen taakka harteilleen? Onko tällainen kehitys todella Suomen ja pohjoismaiden intressien mukaista?

Marion Maréchal: Väestönvaihto ei ole salaliittoteoria

Marion Maréchal

Marion Maréchal, Rassemblement national-puolueen puheenjohtaja Marine Le Penin sisarentytär, suunnittelee paluuta ranskalaiseen politiikkaan.

Maréchal on luopunut Le Pen-sukunimen käytöstä, ja muutenkin hän on ottanut etäisyyttä sukunsa poliittiseen perintöön. Hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen vuonna 2012, jolloin hänestä tuli 22-vuotiaana maan kaikkien aikojen nuorin kansanedustaja.

Vuonna 2017 Marion Maréchal ilmoitti pitävänsä taukoa politiikasta. Tauon aikana 29-vuotias Maréchal on perustanut Ranskaan kansallismielisen ISSEP-korkeakoulun, jossa on tarkoitus kouluttaa Ranskaan uutta vaikuttajasukupolvea eli "konservatiivisia ja isänmaallisia poliittisia johtajia". Maréchal toivoo, että korkeakoulu osoittautuu yhtä pitkäikäiseksi kuin kuuluisa Sciences Po.

Siinä missä Marine Le Pen edustaa suoraviivaisemmin "populismia", Marion Maréchal on korostanut ranskalaiseen kulttuuriin nojautuvaa "arvokonservatismia". Ranskan nykyisestä poliittisesta kentästä poiketen, Maréchal on myös harras katolinen. Tässä mielessä hänellä ei ole paljon yhteistä Macronin kaltaisten europoliitikkojen kanssa. Maréchalin mielestä presidentti Macronin politiikka pyrkii edes ajamaan vaarallisella tavalla "rajatonta valtiota ja kapitalismia". Historioitsija Laurent Jolyn mukaan Maréchal on ranskalaisen reaktionääriajattelija "Charles Maurrasin oppien ilmentymä".

Yksi keskeinen ero tätinsä Marine Le Penin politiikkaan tulee myös suhtautumisessa maahanmuuttoon. Siinä missä Marine Le Pen on siistinyt puolueensa näkemyksiä valtavirran keskustalaiseen suuntaan, Maréchal on huomattavasti radikaalimpi. Marine Le Pen ei ole nähnyt "suuren väestönvaihdon" ideologian olevan todellinen uhka, vaan "salaliittoteorian kaltainen" visio. Hänen sisarentyttärensä puolestaan on vakuuttunut, ettei väestönvaihto ole "absurdi ajatus": Maréchal siteeraa tutkimusta, joka antaa ymmärtää, että jo vuonna 2040 natiiviranskalaiset ovat vähemmistö omassa maassaan.

Suuren väestönvaihdon käsite tulee ranskalaisen kirjailijan, Renaud Camusin, teoksesta Le Grand Remplacement, joka julkaistiin vuonna 2012. Siinä Camus väitti, että natiivit "valkoiset" eurooppalaiset tullaan kolonisoimaan ei-valkoisilla maahanmuuttajilla Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä. "Tämä suuri väestönvaihto on ajatuksena hyvin yksinkertainen", Camus on sanonut. "Ensin jossakin asuu yksi kansa, ja sukupolven kuluttua täysin toinen". Maréchal on samaa mieltä Camusin kanssa, ja haluaa tällä viestittää edustavansa "ideologista siirtymää" ranskalaisessa poliittisessa ajattelussa. Tähän eivät edes yksittäisten hullujen suorittamat terroriteot voi vaikuttaa.

"Me haluamme maamme takaisin", Maréchal sanoi yleisölle vieraillessaan Yhdysvalloissa vuonna 2018. "Ranska, katolisen kirkon vanhin tytär, on kohta Islamin pieni sisarentytär...tämä ei ole se Ranska, jonka puolesta isovanhempamme taistelivat", hän lisäsi. Nähtäväksi jää, miten Marion Maréchal tulee vaikuttamaan Ranskan ja Euroopan politiikkaan ja onko jo liian myöhäistä muuttaa tapahtumien kulkusuuntaa.

Golanin kukkulat, Krim ja Yhdysvaltojen kaksinaamaisuus

Amerikkalaissenaattori Lindsey Graham ilmoitti viime viikolla lobbaavansa Trumpin hallintoa, jotta se tunnustaisi Syyrian Golanin kukkulat virallisesti osaksi Israelia.

Jos Yhdysvallat todella tekee näin, se menettää moraalisen oikeutensa paheksua Krimin liittämistä takaisin Venäjän federaation yhteyteen, toteaa toimittaja Finian Cunningham, joka kirjoittaa tästä Washingtonin kaksinaamaisuudesta.

Amerikan ulkoministeriön raportissa Golanin kukkuloita käsittelevässä osiossa viitataan tähän kiistanalaiseen maa-alueeseen "Israelin kontrolloimana", ei enää "Israelin miehittämänä". Tämä muutos sanankäänteessä poikkeaa YK:n päätöksestä, jossa Golanin kukkuloiden mainitaan olevan ylänkömaa, jonka Israel miehitti Syyrialta kuuden päivän sodassa 1967.

Vuonna 1981 Tel Aviv liitti muodollisesti Golanin kukkulat Israelin alueisiin. Samana vuonna YK:n turvallisuusneuvosto, Yhdysvaltojen mukaan lukien, tuomitsi yksimielisesti liittämisen laittomaksi. Päätöslauselma vaati Israelia palauttamaan maa-alueen Syyrialle, johon Golanin kukkulat historiallisesti kuuluvat. Vaatimus oli kuitenkin varsin ponneton, eikä Israelia vastaan suunnattu talouspakotteita tai muitakaan toimenpiteitä.

Israel ei tietenkään ole palauttanut ylänkömaata. Alue on nykyisin tärkeä juutalaisvaltion vesihuollon kannalta; se tuottaa noin kolmasosan Israelin juomavedestä. Oma lukunsa on myös Golanin öljyvarat, jotka ovat miehityksen jälkeen päätyneet sellaisten tunnettujen globalistien kuten Jacob Rothschildin, Rupert Murdochin ja Dick Cheneyn omistaman Genie Energy-yhtiön käsiin.

Jos Washington todella tunnustaa Golanin virallisesti osaksi Israelia, tämä merkitsisi Cunninghamin mukaan jälleen uutta räikeää kansainvälisen oikeuden rikkomusta. Koko "kansainvälinen oikeus" vaikuttaakin olevan vain väline, jolla kovistellaan lännen globalistien vastaisia valtioita ja muita tahoja.Tällaisen siirron jälkeen Washingtonin on turha moraaliposeerata Krimin niemimaan suhteen, joka sentään liittyi takaisin Venäjään vapaaehtoisesti.

Viime kuussa Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo toisti syytöksensä Venäjää kohtaan Krimin "anneksoinnista". Pompeo vaati, että Venäjän vastaiset pakotteet pidetään voimassa niin kauan, kunnes Venäjä "palauttaa Krimin Ukrainalle". Washingtonin ja Euroopan unionin väitteet, joiden mukaan Venäjä on "laittomasti miehittänyt Krimin", ovat virallinen veruke Venäjälle asetetuille koville talouspakotteille. Väite on kuitenkin perusteeton, sillä Krimin niemimaa on historiallisesti ollut aina osa Venäjää, toisin kuin Golanin kukkulat, jotka ovat kuuluneet Syyrialle jo ennen Israelin perustamista.

Golanin kukkuloilla toimivalla Genie Energy-yhtiöllä on kytköksensä paitsi aiemmin mainitsemiini raharikkaisiin, myös Trumpin hallintoon: Trumpin vävyn, Jared Kushnerin perhe, on investoinut Golanilla toimivaan öljy-yhtiöön. On selvää, että Golan vallattiin osin vesivarojen, mutta myös sen massiivisten öljyvarantojen vuoksi. Tämän vuoksi myös Assad on yritetty syrjäyttää, jotta koko Syyria saataisiin viimein pois pelistä globalistien ja Israelin intressien eduksi. Genie Energyn osakkaan, Rupert Murdochin, media-imperiumi on jo vuosikausia demonisoinut Assadia, vaatien sotilaallista väliintuloa ja vallanvaihtoa.

Yhdysvallat siis tukee Israelin ja sen globalisti-isäntien laittomia maavarkauksia, mutta kehtaa samaan aikaan syyttää Venäjää Krimin suhteen. Jos eurooppalaiset mukisematta hyväksyvät Yhdysvaltojen tunnustuksen Golanista osana Israelia, heidän tulisi toimittaja Cunninghamin mukaan pitää suunsa kiinni myös Krimin niemimaan kohdalla. Näin ei tietenkään tapahdu, sillä "kansainvälinen laki" ei ole kaikille sama.

Krimin niemimaa

Krimin niemimaalla juhlittiin eilen Krimin Venäjään liittämisen vuosipäivää. Krim palasi takaisin Venäjän yhteyteen viisi vuotta sitten. Koska suomalainen valtamedia toistaa vain lännen propagandaa, tarkastellaanpa aihetta hieman toisestakin näkökulmasta.

Krimin asukkaiden enemmistö äänestäisi yhä Krimin Venäjään liittämisen puolesta, paljastaa asukkaiden keskuudessa tehty viimeisin kysely. Liittäminen nähdään yhä erittäin positiivisessa valossa. Krimin niemimaa on venäläinen ja pysyy vastedes osana Venäjää, oli Ukrainan läntinen nukkehallitus, Suomen hallitus tai Yhdysvallat asiasta mitä mieltä hyvänsä.

Krimin aluehallinnon pääministeri Sergei Aksjonov sanoi haastattelussa, että Krim on "valloittamaton linnoitus, mitä tulee turvallisuuteen, eikä sen kansalaisten tarvitse pelätä Ukrainan provokaatioita. Puolustusministeriö on luonut turvallisen kilven presidentin määräyksellä". Myös Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu totesi duuman puolustuskomitean istunnossa, että Venäjän sotilaallista läsnäoloa Krimillä on vahvistettu, ja se kykenee suojelemaan koko niemimaan aluetta.

"Niemimaalla on voimakas sotilasjoukko, jolla on käytössään kehittyneitä aseita. On Mustanmeren laivaston aluksia, ilmatorjuntajärjestelmiä, sukellusveneiden torjuntajärjestelmiä, sähköisiä sodankäyntijärjestelmiä ja niin edelleen. Krimillä on nyt enemmän voimaa kuin koko Ukrainassa", Sergei Aksjonov luettelee.

Aluehallinnon pääministeri totesi myös, että vuoden 2016 "sabotaasi-terroristien" ryhmän yritettyä päästä voimakeinoin Krimille, rajaturvallisuutta päätettiin vahvistaa teknisin keinoin. "Rajaa ei enää ylitetä laittomasti. Yrittäjiä oli aiemminkin hyvin pieni joukko. Ukrainan rajalla oleva maa-alue on täysin suljettu, ja myös merialue on turvallisesti valvottu", Askjonov selittää.

Kiovassa vuonna 2014 tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen, Krimin ja Sevastopolin johto päättivät järjestää kansanäänestyksen Krimin liittymisestä takaisin Venäjään. Asukkaat äänestivät liittymisen puolesta maaliskuun 16. päivä vuonna 2014. Venäjään yhdistymistä puolsi 96,7% Krimin asukkaista ja 95,6% Sevastopolin asukkaista. Tällaista äänestystulosta selittää se, että Krim oli jo 90-luvulta saakka halunnut irtaantua Ukrainasta.

Maaliskuun 18. päivä, Venäjän presidentti Vladimir Putin allekirjoitti liittymissopimuksen, jolla Krim ja Sevastopolin rannikkokaupunki liitettiin takaisin Venäjän federaatioon. Maaliskuun 21. päivä sopimus sai Venäjän perustuslakituomioistuimen ja duuman molempien kamarien hyväksynnän. Lännen kaappaaman Kiovan hallinto ei ole suostunut hyväksymään Krimin niemimaan liittymistä takaisin Venäjään.

Venäjän presidentti Putin osallistui eilen Krimillä vuosipäivän juhlallisuuksiin, sekä kahden uuden voimalaitoksen muodolliseen avaamiseen. Venäjä on rakentanut Krimille myös uuden kansainvälisen lentoterminaalin, Kertšinsalmen ylittävän "Euroopan pisimmän sillan", ja kunnostanut muutenkin niemimaan yleisilmettä. Putin aikoi nykyisellä kaudellaan vauhdittaa Venäjän talouskasvua innovaatioilla, kehittää terveydenhuoltosektoria, koulutusta, teollista tuotantoa, sekä kohentaa infrastruktuuria. Näin on tehty ja Krim on tästä malliesimerkki.

Euraasia nousee, mitä tekevät EU ja Yhdysvallat?

Peking yöllä.

Kirjoitusteni kestoaiheena on tämän blogin alusta asti ollut Euraasia: Euroopan ja Aasian yhdistelmä, joka ulottuisi Lissabonista Shanghaihin tai Jakartaan. Tiettävästi kukaan muu ei kirjoita Suomessa euraasialaisesta perspektiivistä.

Bruno Maçães, The Dawn of Eurasia-kirjan kirjoittanut Portugalin entinen Eurooppa-ministeri, selosti viime vuoden puolella South China Morning Post-lehdessä siitä, kuinka tämä uusi supermanner on syntymässä. Maçães pohti myös, miten Yhdysvaltojen rooli muuttuisi ja osaisiko se sopeutua uuteen järjestykseen. Tarkastellaanpa kertauksen omaisesti tätä geopoliittista maisemaa.

Euraasiaa sitoo osittain yhteen jo infrastruktuuri: uudet maa- ja meriyhteydet, jotka lisääntyvät kaiken aikaa. Tässä on jo mukana EU:n jäsenmaita satamineen ja rautateineen. Siihen liittyy myös ideologia, joka hylkää kylmän sodan aikaisen angloamerikkalaisen maailmankuvan, ja pohjautuu aidommin monenkeskisyyteen. Euraasiaa yhdistää myös kauppa: Euroopan ja Aasian välinen kaupankäynti on jo volyymiltaan kolminkertainen verrattuna transatlanttiseen kauppaan.

Maçãesin mukaan muutos on myös sivilisationaalinen. Vuosisatojen ajan, eurooppalaiset ovat ajatelleet Eurooppaa ja Aasiaa vastakohtaisina maailmoina. Eurooppa oli se moderni, teknologinen, nopeasti kehittyvä ja muuttuva manner. Aasia puolestaan oli kaikkea päinvastaista: se oli staattinen, kehittymätön ja toivottoman takapajuinen. Nyt roolit ovat vaihtuneet. Brysselissä ihmiset käyttävät yhä luottokortteja, kun taas Kiinassa kortit ovat jo reliikkejä menneisyydestä.

Tämän päivän Peking näyttää jo tulevaisuuden kaupungilta Blade Runner-elokuvasta; se on samanaikaisesti pimeä ja hohtava metropoli, jossa hypermoderni kohtaa perinteisen kulttuurin. Euraasiasta on nopeasti tulossa integroitunut kokonaisuus, mutta se tarvitsee yhä poliittista organisointia. Maçãesin mielestä Kiina tarjoutui ensimmäisenä vapaaehtoiseksi. Äärimmäisen kunnianhimoinen Vyö ja tie-hanke (Belt and Road Initiative, BRI), järjestelee supermannerta jo kiinalaisella tehokkuudella. Muitakin kilpailevia projekteja on kehitteillä. Intialla, Venäjällä, Japanilla ja Euroopalla on myös omat ideansa.

Maçães katsoo, ettei mikään ole tällä hetkellä verrattavissa Euraasian nousevaan järjestykseen. Jopa kunnianhimoinen yritys luoda Euroopan-laajuinen poliittinen järjestys 1600-luvun uskonsotien jälkeen kalpenee tähän verrattuna. Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt ajatus "lännestä" ja sen luotsaamasta "sääntöpohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä", ei myöskään ole mitään verrattuna siihen, että integroitu Euraasia kattaisi kolme neljäsosaa maailman väestöstä ja kaksi kolmasosaa sen taloudellisesta kapasiteetista.

Miten tähän suhtautuu sitten Yhdysvallat, läntisen järjestyksen arrogantti valtakeskus? Voisi kuvitella, että sillä olisi intresseissään jatkaa yrityksiä uudelleen järjestää maailman karttaa, Maçães arvelee. Vyö ja tie-hanke pyrkii avoimesti korvaamaan "lännen" jollakin uudella. Jos kaikki Euraasian latentit voimat liittoutuvat keskenään, uhkana on, että Yhdysvalloista tulisi uudella kartalla vain poliittisesti ja taloudellisesti marginaalinen, periferinen saari. Toisaalta Kiinan silkkitie jatkaa omalla tavallaan globalisaatiota, joten talouseliitin on päätettävä, puolustaako vanhaa järjestystä, vai yrittääkö hyötyä Kiinan noususta.

Epäilijät voivat väittää vastaan sanoen, ettei tällainen jälkiamerikkalainen skenaario toteudu, sillä Euraasia on ja tulee olemaan hyvin hajanainen. Sen keskeiset blokit omaavat hyvin erilaisia näkemyksiä, Euroopan unionin jäykän byrokraattisesta liberalismista Kiinan valtiokapitalismiin ja Venäjän valtapolitiikkaan, mukaan lukien kaikenlaiset variaatiot näiden väliltä.

On totta, että tässä vaiheessa on liikkeellä erilaisia ja kilpailevia käsityksiä siitä, kuinka Euraasia tulisi organisoida. Maçães ei myöskään sulje pois mahdollisuutta, että tämä "suuri peli" päättyy suureen konfliktiin, kuten kävi aiemmin Euroopassa maailmansotien aikaan, kun sen ajan poliittista järjestystä pyrittiin setvimään. Yhdysvallat sabotoi jo parhaansa mukaan meneillään olevaa vallanvaihtoa, ja myös pienessä Suomessa lännen masinoima informaatiosota käy kuumana. Poliitikkomme ovat valitettavasti sitouttaneet Suomen angloamerikkalaiseen järjestykseen.

Olisiko konflikti sitten parempi Yhdysvaltojen kannalta? Mielestäni Yhdysvallat pyrkii jo hybridisodillaan heikentämään Euraasian ja uuden maailmanjärjestyksen syntymistä. Se uhkailee Eurooppaa ja vaatii liittolaisiaan kääntämään selkänsä Kiinalle, samoin kuin se on jo pitemmän aikaa uhkaillut Eurooppaa Venäjä-yhteistyön suhteen. Miten käynee Nord Stream 2-projektille ja Huawein 5G-verkolle Saksassa?

Vaikka Maçães on selvästi innoissaan Euraasian potentiaalista, hän taitaa loppujen lopuksi olla länsimielinen liberaali, joka ei kuitenkaan toivo Yhdysvaltojen roolin maailmassa heikkenevän. Hänen kirjoituksensa loppulauselma onkin suorastaan absurdi: Maçãesin mielestä Yhdysvallat voisi osallistua Euraasian organisointiin kehittämällä itselleen uuden taustavaikuttajan roolin, jotta sen valta-asema maailmassa säilyisi "miltei ennallaan"!

Tällainen on länsiliberaalien toiveajattelua. Yhdysvaltojen "unipolaarinen hetki" on jo käytännössä ohi, eivätkä Kiina, Venäjä ja muut euraasialaiset toimijat tarvitse epäluotettavaa päällepäsmäriä osalliseksi Euraasian projektiin. Washington tietää tämän, ja käy siksi armotonta hybridisotaa sekä Kiinaa että Venäjää vastaan; tämän vuoksi ulkoministeri Mike Pompeo on maanitellut Brysselin diplomaatteja satuillen Trumpin hallinnon pyrkivän luomaan "uuden liberaalin järjestyksen".

EU:lle Kiina aiheuttaa dilemman siksi, että Yhdysvallat painostaa sitä taustalla kaiken aikaa, vaikuttaen päätöksiin kaupankäynnistä ja EU:n Kiinan politiikasta. Saa nähdä, miten käy, kun Kiinan presidentti Xi Jinping matkustaa lähiaikoina ensin Italiaan ja sitten Ranskaan neuvottelemaan. Peking on onnistunut kasvattamaan vaikutusvaltaansa sekä EU:n sisällä, että myös sotilasliitto Naton reviirillä. Yhdysvalloille Kiina projekteineen edustaa "eksistentiaalista uhkaa", mutta Kreikalle, Portugalille, Saksalle ja Italialle, Kiina antaa uusia mahdollisuuksia edistää maiden omia kansallisia intressejä.

Lähitulevaisuuden merkittävin kysymys on, jatkaako Eurooppa Yhdysvaltojen tahdottomana vasallina, toimien amerikkalaisten apuna ylläpitämässä murenevaa läntistä järjestystä, vai uskaltaako se liittyä Kiinan ja Venäjän rinnalle rakentamaan uutta supermannerta uusien pelisääntöjen mukaan, samalla kohentaen tuntuvasti omaa talouttaan?  Miten käy itse EU:n? Tulevissa  europarlamenttivaaleissa olisi mahdollisuus yrittää muuttaa nykyistä suuntaa; muuten koko europrojekti joutaa historian romukoppaan.

Maaliskuun idus, sotaisa ajankohta

La Mort de César, Jean-Léon Gérôme

Yhdysvallat käy parasta aikaa voimakasta hybridisotaa Venezuelaa vastaan. Aikooko Washington aloittaa sotilaallisen intervention Maduron hallintoa vastaan nyt maaliskuun aikana?

Eugene Abramoff kirjoittaa siitä, kuinka Yhdysvallat seuraa tietäen tai tietämättään muinaisen Rooman kalenteria, jossa maaliskuu oli omistettu Marsille, roomalaiselle sodan jumalalle. Roomalaisille maaliskuu merkitsi "aikaa aloittaa uudet sotatoimet". Roomalaisen kalenterin Idus Martii, maaliskuun idus, oli myös juonittelun ja vallanvaihtojen aikaa: Cassiuksen ja Marcus Junius Brutuksen johtama salaliitto murhasi tuolloin Julius Caesarin.

Lähihistoriassa maaliskuu on ollut Pentagonin ja sotilasliitto Naton operaatioiden aikaa. Suomessakin maavoimien paikallispuolustusharjoituksia on suoritettu tässä kuussa, ja Suomi osallistuu Ruotsin maavoimien Northern Wind 2019-harjoitukseen Norrbottenissa Pohjois-Ruotsissa 18.–27. maaliskuuta. Myöhemmin keväällä alkavat Sodankylässä Yhdysvaltojen johtamat massiiviset Bold Quest-harjoitukset. Ulkomaisia joukkoja odotetaan saapuvan kaikkiaan noin 1500 osallistujaa 20 maasta ja Natosta. Suomi on vallanpitäjien tuella salakavalasti liitetty mukaan Yhdysvaltojen ja Naton sotatoimiin.

Lukuun ottamatta poikkeuksia, kuten Afganistanin sota (joka alkoi lokakuussa 2001) ja elokuun 2. päivä 1990 aloitettu Persianlahden sota, kaikki keskeisimmät Yhdysvaltojen, Naton ja sen liittolaisten sotilasoperaatiot aina Vietnamin sodasta lähtien, on kuitenkin aloitettu maaliskuussa.

Abramoff spekuloi, "jumaloivatko" lännen sota-arkkitehdit Marsia, roomalaista sodan jumalaa? Maaliskuun 23. päivä (joka sattuu yhteen myös kevään alkamisen kanssa), oli päivä, jolloin roomalaiset juhlivat uusien sotilaskampanjoiden alkamista. Tuo aika tunnettiin juhlistaan, joista käytettiin nimitystä Tubilustrium, jolloin Mars-jumalaa ylistettiin riehakkaissa pidoissa.

Yhdysvaltojen kongressin antamalla Tonkininlahden päätöslauselmalla presidentti Lyndon B. Johnson sai valtuudet osallistua Vietnamin sotaan maaliskuun 8. päivä vuonna 1965. 3500 merijalkaväen sotilasta siirrettiin tuolloin etelä-Vietnamiin, mikä merkitsi Yhdysvaltojen maasodan alkamista. Tämäkin sota alkoi Yhdysvaltojen keksimällä syyllä, mutta ei siitä enempää tässä yhteydessä.

Naton sota Jugoslaviassa aloitettiin myös maaliskuussa, 24. päivä vuonna 1999. Yhdysvaltojen asevoimien käyttämä koodinimi pommituskampanjalle oli operaatio "Ylevä Alasin", ja se kesti vuoden 1999 maaliskuusta aina kesäkuun 10. päivään asti.

Irakin sota aloitettiin maaliskuun 20. päivä Bagdadin aikaa vuonna 2003. Yhdysvaltojen ja Naton johtama invaasio oikeutettiin epäilyllä Irakin hallussa olevista joukkotuhoaseista. Jälleen epäily osoittautui keksityksi tekosyyksi hyökkäykselle ja Saddam Husseinin suistamiseksi vallasta. Ei ole liioiteltua väittää, että kaikki Yhdysvaltojen ja Naton aloittamat sotatoimet ovat perustuneet valheelle.

Yhdysvaltojen ja Naton salainen sota Syyriaa vastaan aloitettiin 15. maaliskuuta vuonna 2011, jolloin islamistipalkkasoturit ja kuolemanpartiot lähetettiin Jordanin vastaisella rajalla olevaan Daraan kaupunkiin. Terroristit osallistuivat tuhopolttoihin sekä siviilien surmaamiseen. Tätä terroristien hyökkäystä tukivat alusta asti Yhdysvallat, Nato ja sen Persianlahden kätyrit: Saudi-Arabia ja Qatar. Lännen media kirjoitti tietenkin "sisällissodasta".

Nato suoritti "humanitaarisen väliintulon" myös Muammar Gaddafin johtamassa Libyassa. Libyan pommittaminen alkoi maaliskuun 19. päivä vuonna 201. Naton sotilaskoneet moukaroivat Libyaa herkemättä maaliskuusta alkaen seitsemän kuukauden ajan. Libya siirtyi länsiliittouman veristen operaatioiden historiaan. Pakolaiskriisi, orjakauppa ja yhä jatkuva epävakaus alueella olivat seurausta tästä Mars-jumalalle otollisesta operaatiosta.

Maaliskuun 25. päivä vuonna 2015, kansainvälinen Saudi-Arabian johtama koalitio aloitti Yhdysvaltojen tuella ilmaiskut huthikapinallisia vastaan Jemenissä. Siitä lähtien maata on runneltu armottomasti, ja Jemenin sota on pahimpia yhä jatkuvia humanitaarisia katastrofeja tässä ajassa.

Lopuksi vielä takaisin Venezuelaan. Viimeisimmät lausunnot antavat ymmärtää, että Pentagonilla on jo olemassa suunnitelma suoraan sotilaalliseen interventioon Venezuelassa. Varapresidentti Pence kertoi tästä Lima-ryhmän kokouksen yhteydessä Bogotassa helmikuun 25. päivä. Erilaisia skenaarioita on tarkasteltu. Pencen sanoin, "kaikki vaihtoehdot ovat pöydällä".

Tällä välin Yhdysvallat on lähettänyt erikoisjoukkojaan Kolumbiaan. Yhdysvaltojen ilmavoimat ovat tehneet "tiedustelulentoja" Venezuelan rannikolla "keräten salaisiksi luokiteltuja tiedustelutietoja". Vaikka Yhdysvallat on "sotavalmiudessa", ei ole vielä tietoa, siirtyykö Yhdysvallat suoriin sotatoimiin. Presidentti Maduron mukaan Trumpin hallinnon masinoima kyberhyökkäys aiheutti viime viikon sähkökatkokset. Viime lauantaina 15 munuaissairautta sairastaneen ihmisen kerrottiin kuolleen, koska he eivät saaneet dialyysihoitoa maan sähkökatkojen takia. Jälleen veriuhreja sodan jumalan alttarille.

Olipa Abramoffin spekuloinneissa perää tai ei, maaliskuun idus, Idus Martii, tuo joka tapauksessa nykyajassa esiin Yhdysvaltojen ja Naton sodankäynnin, sekä erilaiset juonittelut, salaliitot ja vallanvaihto-operaatioiden suunnitelmat.

Euroopan unioni, vain välivaihe ennen globaalia hallintoa?

Philippe de Villiers

Euroopan unioni näyttää merkkejä jakaantumisesta ja hajoamisesta. Federalistien suunnitelma ei näytäkään toimivan niin kuin oli suunniteltu. Ymmärtääkseen mistä tässä on kysymys, on mentävä unionin alkulähteille, sanoo ranskalainen poliitikko Philippe de Villiers, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan.

De Villiers on varma siitä, että eurooppalaisille on valehdeltu koko ajan. "Euroopan Yhdysvallat" ei ole eurooppalainen projekti, eikä edes eurooppalaisten visioima. Maurice Couve de Murville, joka toimi ulkoministerinä ranskalaisen suurmiehen, Charles de Gaullen, hallituksessa, kertoi de Villiersille, ettei EU:n koskaan edes tarkoitettu koostuvan "Euroopan kansoista", vaan siitä oli alunperinkin tarkoitus tehdä maahanmuuttajien sulatusuuni.

Jean Monnet, ranskalainen viranhaltija, jota pidetään yhtenä EU:n perustajista, viittasi kryptisesti tulevaan geneettiseen ohjelmointiin muistelmateoksessaan Mémoires: "Olenko tehnyt riittävän selväksi sen, ettei Euroopan yhdentyminen ole mikään lopullinen päämäärä? Se on vain vaihe...askel kohti huomispäivän maailman organisointia".

Monnet ei toivonut eurooppalaisen patriotismin syntyä; itse asiassa hän vastusti kaikkia isänmaallisuuden muotoja. Sen sijaan häntä kiehtoi ajatus siitä, että unioni olisi astinlauta kohti tulevaa maailmanhallintoa ja globaalien markkinoiden syntyä. "Euroopan unioni on vain pysäkki matkalla kohti Globaliaa", sanoo de Villiers.

Ranskalaispoliitikko on syyttänyt Euroopan yhdentymisen puolestapuhujia valehtelijoiksi. "Seitsemänkymmentä vuotta meille on sanottu: 'Me tulemme luomaan eurooppalaisen vallan', mutta ei ole mitään 'eurooppalaista valtaa', eikä koskaan ollutkaan. EU:n perustajat eivät sellaista edes halunneet, vaan tottelivat vain määräyksiä rapakon takaa. Amerikkalaiset halusivat yksinkertaisesti toimeenpanevan komission", de Villiers kertoo.

"He halusivat jälkipoliittisen arkkitehtuurin, Euroopan ilman kansallisvaltioita, jota hallittaisiin ulkoapäin. He kokosivat paketin. Monnet ja [Robert] Schuman saivat tähän rahoituksen CIA:n määräyksellä", väittää de Villiers. "Olen julkaissut kirjeet, jotka lähetettiin Monnetille Chase Manhattan-pankista. Ne on allekirjoittanut John MacCloy, joka oli Monnetin yhteyshenkilö CIA:ssa vuonna 1943. Viidentoista vuoden ajan dollareita satoi Yhdysvaltojen ulkoministeriöstä."

De Villiers jatkaa: "Monnet valehteli muistelmissaan tästä aiheesta; hän vannoi, ettei koskaan saanut rahoja hallitukselta. Dollarisateella oli myös tarkoitus ajaa Yhdysvaltojen ulkoministeriön intressejä. Nämä ihmiset eivät tehneet työtään Euroopan hyväksi, vaan ajaakseen amerikkalaisten etuja Euroopassa."

De Villiersin mukaan John Foster Dulles, presidentti Eisenhowerin tuleva ulkoministeri, tunnusti vuonna 1942: "Me halusimme yhdistyneen Euroopan itsekkäistä syistä". Amerikkalaiset ja varhaiset lännen globalistit halusivat luoda Eurooppaan Yhdysvaltojen rinnakkaismarkkinat ja estää 'kansakuntien Euroopan' synnyn, koska Yhdysvaltojen olisi vaikeampi kontrolloida sellaista. Niinpä Euroopasta tehtiin sotilasliitto Naton avulla Yhdysvaltojen kulttuurinen, taloudellinen ja sotilaallinen siirtomaa.

De Villiers erottaa joukosta myös yhden Saksan liittokanslerin: "Angela Merkel on osa näiden hullujen liikettä, joka toistaa puheissaan tiettyjä samoja pelkoja: "Me rakennamme sellaista Eurooppaa, joka suojelee meitä Hitlerin paluuta vastaan". Huvittavaa tässä on se, että alkuperäisen Rooman sopimuksen arkkitehti Walter Hallstein oli Hitlerin lakimies. "Vielä pahempaa, hän suunnitteli ylikansalliset raamit Euroopan yhdentymiselle. "Hallstein oli syvästi ylikansallinen ja vihasi nationalismia", sanoo de Villiers. Hallstein kannatti voimakasta keskusjohtoa, kun taas esimerkiksi Ranskan Charles de Gaulle olisi halunnut Euroopan talousyhteisön säilyvän löyhänä valtioiden välisenä liittona.

Euroopasta haluttiin maailmansotien jälkeen tehdä keskusjohtoinen globalistien lakeijoiden hallinnoima manner, joka toimisi välivaiheena kohti lopullista, maailmanlaajuista, korporaatioiden ohjaamaa järjestelmää, jonka rinnalla natsi-Saksakin kalpenisi. "Onkin vastenmielistä, että euroskeptikkoja, kansallismielisiä ja populisteja haukutaan natseiksi", tuhahtaa de Villiers. "Se oli Monnet, joka piteli kynää, mutta se ei ollut Ranska, joka maksoi musteen. Olen julkaissut [kirjassani] dokumentit, jotka todistavat, että Euroopan unioni suunniteltiin, toimeksi annettiin ja rahoitettiin CIA:n toimesta."

De Villiersia on syytetty salaliittoteorian (termi, jonka CIA loi saattaakseen arvostelijansa huonoon valoon) rakentamisesta. De Villiers kuitenkin sanoo, että hänen tutkimuksensa todistavat päinvastaista: "Julkaisin dokumentit ja todistusaineiston. Ne eivät ole mitään fantasiaa. Kirjani on jopa vastaus salaliittoon, jossa Monnet ja Schuman olivat mukana. He itse asiassa kutsuivat itseään 'salaliiton komentajiksi'."

Avoimien rajojen politiikka on tärkeä elementti EU:n päämäärien saavuttamiseksi. Kyynisesti hyväksikäytetty "ihmisoikeuksien" käsite on ainoa raja unionissa, johon eri kansallisuudet sulautetaan. Eurooppa ei enää ole maantieteellisessä, kulttuurisessa tai poliittisessa mielessä alue. Se ei kuulu enää fysiikan maailmaan. Se ei enää pyri olemaan valtiorakennelma, vaan ainoastaan ylikansallisen oligarkian etuja ajava byrokratia ja lainsäädännöllinen kokonaisuus, jota maksetut virkamiehet ja poliitikot hallinnoivat.

Philippe de Villiersin mukaan Euroopan unionin hallinto on suunniteltu sellaiseksi, ettei sillä ole todellista johtoa. Se on epäpolitisoitu ja irrotettu geopoliittisesta yhteydestään, koska koko unioni suunniteltiin vain välietapiksi matkalla kohti maailmanlaajuista hallintoa. Lännen globalistit ovat saaneet edistää suunnitelmiaan suhteellisen rauhassa. Kykenevätkö kansallismieliset voimat estämään niiden toteutumista?

Turkki vastustaa Washingtonin käskyjä

Turkin presidentti Erdoğan

Turkin aikomus ostaa venäläinen S-400-ilmatorjuntajärjestelmä on lisännyt jännitteitä Yhdysvaltojen kanssa.

Viime vuonna Washington painosti Nato-liittolaistaan kaksinkertaistamalla tuontitullit turkkilaiselle alumiinille ja teräkselle. Tämä aiheutti Turkissa talouskriisin.

Vähän aikaa sitten Yhdysvallat ilmoitti päätöksestään lopettaa etuuskohteluun oikeuttavat kauppasopimukset Ankaran kanssa. "Tämä askel, toisin kuin viime vuoden teräksen ja alumiinin tuontitullien nosto, ei kuitenkaan vaikuta vakavasti Turkin talouteen ja on symbolisempi ele", sanoo Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin RISS:n asiantuntija Vladimir Fitin.

Pentagon toteaa, että jos Ankara ei harkitse uudelleen päätöstään Venäjän ilmatorjuntajärjestelmän hankkimiseksi, Yhdysvallat ei enää toimita Turkille amerikkalaisia Patriot-ohjusjärjestelmiä ja F-35-hävittäjiä. Venäläisten asejärjestelmien hankkimisella olisi muitakin vaikutuksia Turkin sotilaalliseen yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa.

Turkin vastaus näihin uhkauksiin tuli pian. Turkin television haastattelema presidentti Erdoğan sanoi, että Turkin painostaminen aseostojen suhteen ei tule onnistumaan, eikä Yhdysvallat voi kontrolloida hänen maataan tällä tavalla. Erdoğan lisäsi, että tällaisessa tilanteessa hän voi pyytää Moskovalta myös Venäjän uusimman S-500-ohjuspuolustuskompleksin toimitusta.

RISS-asiantuntija korosti, että Erdoğan kiinnitti huomion amerikkalaisten asemaan puskurivyöhykkeellä Turkin ja Syyrian rajalla. Tosiasia on, että Washington ei vieläkään salli turkkilaisten joukkojen pääsyä alueelle. Ankara pitää alueelle pääsyä välttämättömänä edellytyksenä sen kansalliselle turvallisuudelle.

"Myös turkkilaisen lehdistön suhtautuminen on viime aikoina selvästi muuttunut. Tiedotusvälineet korostavat nyt sitä, että Yhdysvallat käyttäytyy kuin norsu posliinikaupassa, ja että Washington tunnustaa liittolaisikseen vain ne, jotka noudattavat täysin sen vaatimuksia. Turkkilaiset vastustavat kategorisesti tällaista suhtautumista ​​maataan kohtaan. Ankara jatkaa itsenäisen politiikan toteuttamista ja määrittelee itse, mitkä toimet ovat sen kansallisten etujen mukaisia", analyytikko Fitin toteaa.

Lännen globalisteja edustavan Council of Foreign Relations-järjestön tutkija Steven A. Cook on jo todennut Turkkia käsittelevässä raportissaan, että vaikka Turkki on "muodollisesti sotilasliitto Naton jäsen, se ei ole enää Yhdysvaltojen strateginen kumppani". Cookin mukaan "Washingtonin täytyy tehdä yhteistyötä Turkin kanssa silloin kun se on mahdollista, mutta sen on myös oltava valmis asettumaan Turkkia vastaan".

Yhdysvaltojen käskytys ei jätä Erdoğanille muuta vaihtoehtoa, kuin syventää strategista liittoaan Venäjän ja muiden euraasialaisten maiden kanssa. Näyttää siltä, että Turkin, Iranin ja Venäjän aloittama prosessi Sotšissa 22. marraskuuta 2017, oli alku yhteistyölle, joka avaa yhä tietä uusille mahdollisuuksille ja muuttaa Euraasian tulevaisuutta.

Ministeriöltä vakava raportti: Yhdysvallat painostaa Suomea

Puolustusministeriön, ulkoministeriön ja sisäministeriön toimeksiannosta laaditussa Yhdysvaltojen ylivalta-raportissa kuvataan sitä, miten Yhdysvallat pyrkii politiikallaan amerikkalaistamaan Suomen poliittista päätöksentekoa.

Yhdysvaltojen kehitykseen erikoistuneiden tutkijoiden laatima 180-sivuinen raportti on vakava varoitus suomalaisille poliitikoille siitä, millaista politiikkaa presidentti Donald Trumpin johtama maa pyrkii harjoittamaan suhteessa Suomeen.

Raportissa todetaan suoraan, että Yhdysvallat yrittää sekaantua Suomen sisäisiin asioihin. "Yhdysvallat pyrkii vaikuttamaan Suomessa käytävään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon", raportissa todetaan.

Yhdysvallat välittää Suomelle kahta erilaista viestiä ulkopolitiikallaan ja vaikuttamisoperaatioillaan:

"1) Suomi ja Yhdysvallat ovat puolustusyhteistyökumppaneita, ja Yhdysvallat arvostaa hyviä ja toimivia suhteita Suomeen.

2) Nämä hyvät ja toimivat suhteet eivät ole itsestäänselvyys, vaan Suomen tulee aktiivisesti ylläpitää kumppanuuttaan toimimalla poliittisissa valinnoissaan niin sanotusti vastuullisella tavalla eli huomioiden Yhdysvaltojen keskeiset intressit."

Edellä lainattu Yhdysvaltojen toimintatapa tarkoittaa sitä, että Yhdysvallat pyrkii raportin perusteella "amerikkalaistamaan" suomalaista politiikkaa eli saamaan Suomen itselleen kuuliaiseksi.

Raportin mukaan Yhdysvaltojen liittolaismaiden kannalta on ongelmallista, että Yhdysvallat määrittelee turvallisuutensa tavalla, joka lisää muiden maiden turvattomuutta.

Suhtautuminen Suomeen heijastelee Yhdysvaltojen laajempia ulko- ja sotilaspoliittisia tavoitteita. Niihin kuuluvat raportin mukaan Naton laajentuminen ja EU:n heikentäminen.

Yhdysvaltojen sisäpoliittinen tilanne ei sen sijaan ennakoi Suomen kannalta suuria muutostarpeita, vaikka vaikeuksia rapakon takana riittää: talouskasvu pysyy hitaana, korruptio on juurtunut syvälle järjestelmään, ja presidentinvaltainen valtio edistää lähinnä eliittiin kuuluvien taloudellisia etuja.

Yhdysvaltojen hallintoa ja poliittista kulttuuria kutsutaan raportissa autoritaariseksi. Raportissa ei anneta valoisaa kuvaa Yhdysvalloista ja maan tulevaisuudesta. Suomen on seurattava herkeämättä sitä, millainen ihminen nousee aikanaan Trumpin seuraajaksi.

(Kommenttini tiistaina julkaistuun propagandistiseen Venäjä-raporttiin: vastaavanlainen raportti olisi voitu laatia samoin sanankääntein Yhdysvalloista.) 

Kiina, Eurooppa ja Amerikan uhkavaatimukset

Yhdysvallat on varoittanut Saksaa siitä, että se ei jaa enää tiedustelutietoja Saksan viranomaisten kanssa, ellei Berliini estä Huaweita osallistumasta huippunopean viidennen sukupolven matkapuhelinverkon rakentamiseen, kertoo uutistoimisto Reuters.

Varoitus merkitsee Trumpin hallinnon entistä suorempaa pyrkimystä painostaa vasallimaat hylkäämään kiinalainen Huawei. Tekosyyksi mainitaan jälleen Kiinan valtion mahdollinen vakoilu ja tietomurrot, vaikka todellisuudessa Yhdysvallat yrittää estää kiinalaisen teknologian ja vaikutusvallan leviämistä.

Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun Washington on aktiivisesti uhannut keskeyttää tiedustelutietojen jakamisen, jos liittolainen vastustaa sen kehotuksia. Saksa on perinteisesti tehnyt läheistä turvallisuusyhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa ja nojannut amerikkalaiseen tiedusteluun esimerkiksi terrorismin vastaisessa taistelussa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt Washingtonia vakoilemasta jopa Saksan liittokanslerin puhelinta, kuten lähimenneisyydestä tiedämme.

Jos Huawei-sopimus menee läpi, Yhdysvallat ei aio säilyttää nykyistä yhteistyön tasoa Saksan tiedustelupalveluiden kanssa. Saksa on mielistellyt Yhdysvaltoja ja tukenut tämän vallanvaihtoyritystä Venezuelassa, mutta kiitosta tällaisesta lojaalisuudesta on Washingtonilta turha odottaa. Vasallien olisi vain suostuttava nurisematta kaikkiin amerikkalaisiin uhkavaatimuksiin.

Gideon Rachman kirjoittaa Financial Times-lehdessä siitä, kuinka kylmän sodan itä-länsi-jaon aikana muita maita määriteltiin sen mukaan, olivatko nämä lähellä Washingtonia vai Moskovaa. Nyt, liki kolmekymmentä vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen, Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen kilpailu piirtää uusiksi geopoliittisia jakolinjoja. Pienten maiden, kuten Suomen, kannattaisi nyt olla puolueettomia.

Kuten Italian tapauksesta voimme nähdä, Valkoinen talo reagoi välittömästi saapasmaan suunnitelmiin osallistua Kiinan jättimäiseen Vyö ja tie-infrastruktuuriprojektiin, väittäen, ettei se toisi mitään etuja Italialle. Kiinan ulkoministeri antoi takaisin muistuttamalla amerikkalaisia siitä, että Italia on itsenäinen valtio, joka tekee omat päätöksensä. Näinköhän on?

Kädenvääntö Italiasta alleviivaa sitä tosiasiaa, että Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu tapahtuu maailmanlaajuisella tasolla. Kiinan taloudellinen ja poliittinen ote yltää jo kauas Aasian tuolle puolen, aina Latinalaiseen Amerikkaan ja länsi-Eurooppaan, jotka on aiemmin nähty kuuluvan Yhdysvaltojen vaikutuspiiriin.

Trumpin hallinnon aloittama kauppasota päättää myös aikakauden, jolloin kaupankäyntiä ja sijoittamista pidettiin neutraalina alueena, joka voitiin pitää erossa poliittisesta vastakkainasettelusta. Hankkeet, joihin Kiina sijoittaa, käydään nyt tarkasti läpi Washingtonissa niiden mahdollisten strategisten implikaatioiden takia.

Kaikki johtuu Kiinan kunnianhimoisesta Vyö ja tie-hankkeesta, joka pelottaa Washingtonia. Jos Kiinan hanke etenee onnistuneesti, se linkittää koko Euraasian maamassan lähemmäksi Kiinaa, ja potentiaalisesti katkoo Yhdysvalloille tärkeitä transatlanttisia siteitä. Kiina sijoittaa jo avokätisesti satamiin ympäri maailman, ja tämän katsotaan uhkaavan Yhdysvaltojen merivaltaa.

Huawein 5G yritetään torpata Euroopassa vetoamalla turvallisuuteen, mutta painostaminen ja kilpailu saattaa johtaa siihen, että uusi blokkipolitiikka saa alkunsa Yhdysvaltojen ja Kiinan nokittelusta. Vaikka mieleen saattaa tulla Naton ja Varsovan liiton vastakkainasettelu ja liittolaiskuvio, uusi jakolinja kulkee vielä teknologian pohjalta.

Lähiaikoina muitakin maita kuin Saksaa painostetaan entisestään sen suhteen, valitsevatko ne amerikkalaisen vai kiinalaisen teknologian. Kylmän sodan vastakkainasettelu johti globalisaatioon, mutta uhkaako globalisaatiota nyt siirtyminen uuteen itä- ja länsiblokki-jakoon? Kuka tästä hyötyisi, ellei altavastaajaksi muuten jäävä Washington?

Italia siirtyy silkkitielle, Washington vastustaa

Pepe Escobar kirjoittaa Asia Times-lehdessä Kiinan presidentti Xi Jinpingin aikeista matkustaa viralliselle vierailulle Italiaan maaliskuun 22. päivä. Päällimmäinen keskustelunaihe tulee olemaan uusi silkkitie, ts. Vyö ja tie-hanke (Belt and Road Initiative, BRI), ja Italian osallistumisen siihen.

Päivää aiemmin Brysselissä, EU:n on tarkoitus keskustella, mikä on Euroopan yhteinen strategia kiinalaisinvestointien suhteen. Merkittävä osa EU:n jäsenmaista on kuitenkin jo mukana BRI-hankkeessa: näihin kuuluvat Kreikka, Portugal, sekä ns. 16+1-ryhmän maat keski- ja itä-Euroopasta, ja nyt sitten myös Italia.

Yhdysvallat on tietenkin vetänyt herneen nenään Italian suunnitelmista; myös Brysselin transatlantistit ovat ihmeissään, kun G7-maa Italia tekee tällaisen irtioton. Michele Geraci, Italian elinkeinoministeriön kauppapolitiikasta ja investoinneista vastaava varaministeri, kertoi Financial Times-lehden haastattelussa, että Xin vierailun aikana allekirjoitetaan Italian ja Kiinan välinen yhteisymmärrysmuistio liittyen BRI-hankkeeseen.

Vyö(hyke?) ja tie on kauaskantoinen, Euraasian integraatioon tähtäävä pitkän tähtäimen projekti, joka herättää närää Washingtonissa. Yhdysvaltojen hallinto on päättänyt suhtautua hankkeeseen vihamielisesti sen sijaan, että se tulisi itsekin mukaan Euraasian junamatkalle. Jos uusi silkkitie olisi todellisuudessa vain Kiinan omia taloudellisia ja poliittisia intressejä ajava hanke, 152 maata ja kansainvälistä organisaatiota eivät olisi jo muodollisesti mukana siinä.

Escobarin mukaan Kiina on vastannut epävirallisesti Yhdysvaltojen kritiikkiin Global Times-lehden pääkirjoituksen muodossa. Siinä sanotaan, ettei Washingtonin "isoveli valvoo"-ulkopolitiikka ja transatlanttinen allianssi, joka solmittiin kylmän sodan aikana - ja jossa Eurooppa on alisteisesti mukana - ole enää relevantti 2000-luvun tarpeisiin.

"Euroopan ei pitäisi antaa Yhdysvaltojen sekaantua Kiinan politiikkaansa. Jos Eurooppa seuraa Yhdysvaltojen vaatimuksia, se luopuu asemastaan maailman tärkeänä pilarina: tällainen ei sovi Euroopan etuihin ja on ristiriidassa myös Euroopan yhdentymisen kanssa", kiinalaisessa kirjoituksessa sanotaan. "Kiina arvostaa EU-maiden tukea Vyö ja tie-hankkeelle ja toivoo syventävänsä yhteistyötä EU:n kanssa tällä saralla".

Italian Michele Geraci puolestaan sanoo sen, mikä on ilmeistä: Vyö ja tie-hanke antaa Italialle mahdollisuuden lisätä vientiä Kiinaan. Business is business, luulisi jenkkien ymmärtävän. Escobar väittää, että kiinalaisia kiinnostavat italialaiset kulutushyödykkeet, olipa kyse sitten ruuasta, muodista, taiteesta, sisustamisesta, Ferrareista ja Lamborghineista puhumattakaan. Kiinalaiset turistit viihtyvät Venetsiassa, Firenzessä, Roomassa, ja shoppailevat mielellään Milanossa.

En tiedä, onko hankkeen myötä lisääntyvä konsumerismi vastaus Euroopan, Kiinan ja muun maailman ongelmiin, mutta Vyö ja tie-hanke kiinnostaakin minua erityisesti geostrategisista ja poliittisista syistä. Washington yrittää varmasti hankaloittaa Italian ja muiden euromaiden osallistumista hankkeeseen, koska Trumpin hallinto käy jo hybridisotaa Kiinaa vastaan. Bryssel on jakautunut aiheen suhteen (tekopyhää sinänsä, että eurokraatteja arveluttaa kiinalainen kapitalismin ja autokratian yhdistelmä, kun EU ei ole itsekään mikään demokratian ylin ilmentymä). Saksassa kuitenkin tiedetään, että Kiina edustaa tulevaisuutta, ja siihen pitää suhtautua realistisesti.

Palataksemme saapasmaahan, osallistuminen silkkitiehen katsotaan olevan Italian "kansallisten etujen mukaista". Ottaen huomioon kiinalaisten kiinnostuksen Italiaan, järjestely hyödyttänee molempia osapuolia. Tässä tullaan taas kiinalaiseen yhteisvoitto-ajatteluun, joka on lännelle kovin vierasta. Lännen media suoltaa Kiinan vastaista propagandaa siihen malliin, että kaikki realiteetit hämärtyvät. Joka tapauksessa Eurooppa on Kiinalle entistä tärkeämpi investointikohde.

En tiedä, mitä näistä infrahankkeista ja investoinneista pitäisi ajatella, mutta Kiinan hanke on hyvä ainakin siksi, että se paljastaa samalla Yhdysvaltojen keskeisen roolin Euroopan talouskehityksen sabotoijana. Amerikkalainen käsitys vapaakaupasta ei taidakaan olla erityisen vapaata? "Amerikka ensin", niinhän se Trump sanoi, aivan sama miten muilla talouksilla menee. Olisi suotavaa, että euromaat, Suomi mukaan lukien, ryhtyisivät ajattelemaan enemmän omia kansallisia tarpeitaan Washingtonin etujen ajamisen sijaan.

Hybridisodat

Igor Panarin (s. 1958) on psykologian ja valtiotieteen tohtori, joka on myös Venäjän johtavia informaatio- ja hybridisodan tutkijoita. Panarin on toiminut lukuisissa Venäjän hallituksen luottamustehtävissä ja esiintyy usein venäläisissä tiedotusvälineissä. Hän on opettanut useissa Venäjän yliopistoissa ja kirjoittanut viisitoista kirjaa. Nyt suomeksi on ilmestynyt Hybridisodat: Historia, teoria ja käytäntö (Johan Bäckman Publications, 2019), joka onkin monin tavoin ajankohtainen teos.

Kirjan suomalaisen painoksen julkaisua on jo mollattu sosiaalisessa mediassa ja se on kehotettu jättämään lukematta. Myös eräs Helsingin Sanomien toimittaja on paheksunut kirjaa ja sitä, että se on ylipäänsä myynnissä Adlibris-verkkokaupassa, vaikka julkaisijana on Johan Bäckman. Tällaiset valitukset voi jättää omaan arvoonsa. Panarinin teos ei ole mikään propagandistinen tuotos, vaan esittelee hybridisota-termin merkitystä, historiaa, ja erilaisia lännen masinoimia hybridisotaoperaatioita aina tsaarien ajoista tähän päivään. Kyseessä taitaa olla julkaisijan mielenkiintoisin teos tähän asti.

Jo kirjan johdannossa Panarin kertoo hybridisodan (engl. hybrid warfare) olevan termi, joka otettiin käyttöön Yhdysvalloissa 1900-luvun lopussa. Termi tarkoittaa erilaisia vaikuttamiskeinoja sisältävää sotastrategiaa, joka yhdistelee tavanomaista sodankäyntiä ja informaatiosotaa. Yksi Panarinin omista teorioista kuitenkin on, että hybridisodankäyntiä ideoitiin ja toteutettiin jo brittiläisen imperiumin valtakaudella. Panarinin mielestä britit liittolaisineen ("trotskilaiset globalistit", "vapaamuurarit" ja "liberaalit") toteuttivat hybridisodan avulla Venäjän keisarikunnan hajottamisen vuonna 1917 sekä Neuvostoliiton hajottamisen vuonna 1991. Kirja on spekuloiva, mutta erittäin asiapitoinen.

Panarin pyrkii kirjassaan systematisoimaan hybridisotatietoa ja huomioi maailmanpolitiikan tapahtumia, kansainvälisiä suhteita sekä Venäjän, Iso-Britannian, Yhdysvaltojen ja muunkin maailman poliittista historiaa. Hybridisodan historiaa ryhdytään avaamaan aina kuningatar Elisabet I:n ajoista asti, ja esiin nousee myös varhainen hybridisodan kehittelijä, kuningatar Elisabetin astrologi ja tieteellinen neuvonantaja, John Dee. Tämä on mielenkiintoinen osio, mikäli historia kiinnostaa. Panarin mainitsee myös, että juuri John Dee otti käyttöön termin "Britannian imperiumi" ja laati ohjelman, joka loi perustan englantilaiselle kolonialismille ja hegemonialle. Myöhemmin Panarin käsittelee brittiläisen imperiumin muitakin hahmoja ja sellaisia varhaisia globalisteja kuten Cecil Rhodes, sekä lordeja Balfour, Rothschild, Milner ja Esher.

Panarin selittää, kuinka lännessä, erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa, on jo vuosisatojen ajan kehitelty suunnitelmia ja toteutettu salaisia operaatioita, joilla ensin Iso-Britannia ja myöhemmin Yhdysvallat saisi globalistien välineenä hegemonisen otteen muusta maailmasta ja erityisesti Euraasiasta. Venäjä on jo pitkään ollut globaalin hybridisodan kohteena. Lännen talouspakotteet ja hybridisota olivat todellisuutta jo Neuvostoliiton aikana. Panarinin mielestä neuvostojohto ei osannut asianmukaisesti arvioida tällaisten "epäsotilaallisten operaatioiden" haasteita ja uhkia, mistä johtuen Neuvostoliitto saatiin vedettyä mukaan mm. Afganistanin sotaan ja näännyttävään kilpavarusteluun. Tämän sodankäynnin tavoitteena oli (ja on edelleen) Venäjän disintegraatio, valtion sisä- ja ulkopoliittisen linjan muuttaminen, valtiojohdon vaihtaminen länsivalloille lojaaliin johtoon, ja maan alistaminen lännen ideologiselle ja taloudelliselle valvonnalle.

Hybridisodat avaa myös sotilasliitto Naton salaisia projekteja, jotka brittitiedustelu MI6 ja amerikkalainen CIA käynnistivät toisen maailmansodan jälkeen. Panarin kertoo, miten Naton salaiset ryhmät toimivat myös terrorismin keinoin, tästä synkkänä esimerkkinä operaatio Gladio. Näiden projektien vanavedessä syntyi myös tänä päivänä meille tutuksi tullut islamistinen terrorismi. Panarin sanookin suoraan, että esimerkiksi Isis-järjestö on länsimaiden MI6:n ja CIA:n luomus, jolla on pyritty epävakauttamaan Lähi-itää. Venäjän joukkojen sijoittaminen Syyriaan olikin hybridisodankäynnissä välttämätön vastatoimi. Samoin Iranin islamilainen tasavalta on lännen globalisteille ongelmallinen, ja nyt Trumpin hallinnon tehtävä on käydä sitä vastaan.

Panarinin kirja on aika huikea teos, sillä se käy nykyajan hybridisodankäynnin ohella läpi Venäjän historiaa Iivana Julman ja muiden tsaarien ajoista aina slavofiileihin, eurasianisteihin ja Venäjän vapaamuurariloosien subversiiviseen toimintaan. Lisäksi se käsittelee brittiläisen imperiumin roolia ja esittelee myös lännen globalistien luomien järjestöjen (Ulkosuhteiden neuvosto, Trilateraalinen komissio, Bilderberg-ryhmä) Neuvostoliiton ja Venäjän federaation vastaisia toimia. Samoin se vyöryttää lukijan eteen koko joukon sekä Euroopan että Venäjän geopolitiikan hahmoja aina Rudolf Kjéllenistä Karl Haushoferiin, Nikolai Trubetskoista Pjotr Savitskiin ja Lev Gumiljoviin, sekä amerikkalaisiin Henry Kissingeriin ja Zbigniew Brzezinskiin. Myös toisen maailmansodan aikaiset hahmot, kuten Stalinin vakooja Richard Sorge ja Englantiin lentänyt saksalainen Rudolf Hess, vilahtavat mukana.

Panarin esittää myös kritiikkiä Neuvostoliiton johtoa ja KGB:tä kohtaan ja kirjoittaa puoluejuonitteluista ja monista Neuvostoliiton ajan johtohahmoista. Stalinin mustamaalaaminen on professorin mielestä tiedustelupalvelu MI6:n pitkäaikaisin operaatio, joka aloitettiin vuonna 1954 ja se jatkuu vielä tänäkin päivänä, koska Stalin on Neuvostoliiton saavutusten ja olemassaolon arkkityyppi. Angloamerikkalaisten operaatioilla on myös avitettu valta-asemiin henkilöitä, jotka on sitten johdateltu toteuttamaan lännen intressejä. Tällaiseksi Panarin laskee Mihail Gorbatšovin, jonka uraa ja toimintaa käsitellään myös kirjassa. Kiinnostavaa luettavaa on myös kappale lännen Venäjälle ujuttamista tai neuvostokansalaisten joukosta värväämistä vaikuttaja-agenteista.

Panarinin mietteissä kulkee kaiken aikaa mukana ajatus euraasialaisen mannermaaliiton perustamisen välttämättömyydestä. Hän käsittelee myös geopolitiikan hybridisotaa, ja painottaa Halford Mackinderin tavoin Euraasian tärkeyttä. Euroopan ja Venäjän välistä liittoa vastustavat asettuvat yleensä tavalla tai toisella lännen globalistien puolelle, olipa kyse sitten Venäjä-vastaisista kansallismielisistä, eurofederalisteista, transatlantisteista, markkinaliberaaleista, tai muuten vain Yhdysvaltojen hegemonisen aseman puolelle asettuvista toimijoista. Oma premissini on lähellä Panarinin ajatuksia: Euroopan tulisi lähentyä Venäjää ja Kiinaa, jotta angloamerikkalainen hegemonia saataisiin vihdoin päätökseen ja sen korvaisi uusi, multipolaarinen maailmanjärjestys.

Venäläistutkijan mukaan globaalia kamppailua käydään "yhtäältä kansallismielisten valtion etua ajavien ja toisaalta lontoolaisten trotskilaisten globalistien kesken". Viimeksi mainittujen voimien kannattajia asuu toki monissa maailman maissa. Panarin katsoo, että "globalismin ideologit haluavat jatkaa liberaalin kolonialismin kuolinkouristuksia vielä muutaman vuosikymmenen ajan", ja siksi he ovat syöksemässä koko maailman uusiin kriiseihin ja konflikteihin pitkittääkseen valtakauttaan. Onkin luultavaa, että hybridisodankäynti ja informaatiovastakkainasettelu tulee tulevaisuudessa vain kiihtymään, ja raja sodan ja rauhan välillä hämärtyy entisestään.

Kirjan kautta saa hyvän käsityksen siitä, mistä hybridisodissa on kyse, olipa lukija sitten eri valtaryhmistä mitä mieltä hyvänsä. Näkövinkkeli avautuu myös lännen globalistien maailmankuvaan, eri järjestöjen ja tiedustelupalvelujen toimiin, kuin myös eurasianistien ajatuksiin, sekä Venäjää tällä hetkellä hallitsevan poliittisen valtaryhmän hybridisodan puolustusoperaatioihin. Panarin antaa oman arvionsa myös lännen masinoimista värivallankumouksista, jotka ovat eräs hybridisotaoperaatioiden muoto. Esimerkkitapauksia käsitellään Egyptistä Turkkiin ja Ukrainaan. Myös muita nykyajan turvallisuusuhkia käsitellään, samoin hakkerihyökkäyksiä, kollektiivista turvallisuusjärjestö CSTO:a, Syyrian ja Lähi-idän tilannetta, sekä Trumpin presidenttiyttä.

Lopussa Panarin esittelee omaa historianfilosofista maailmankuvaansa. Siinä missä Venäjä näyttäytyy hänelle "muinais-Rooman ja Bysantin perinteiden jatkajana", lännen globalisteja edustava Lontoo on puolestaan "hävitetyn Karthagon perillinen". Kirjassa yhdistyy reaalipolitiikka, vakoilu, informaatiosota sekä hivenen esoteerinen historian tulkinta. Hybridisodat tarjoaa viidensadan sivun verran kiehtovaa luettavaa: historiaa, nykyaikaa, geopolitiikkaa, salaisia ja vähemmän salaisia operaatioita, vaikuttaja-agentteja, idän ja lännen välisiä poliittisia ja sotilaallisia konflikteja, informaatiosotaa, sekä Panarinin omia mietteitä tästä kaikesta. Mieleenpainuva lukukokemus, joka kyseenalaistaa lännen narratiivin ja herättää uusia ajatuksia aikamme politiikasta sekä siitä, mitä tapahtuu kulissien takana.

Hallituksen ero ja tulevat vaalit

Tänään on uutisoitu siitä, että Suomen hallitus eroaa, mutta jatkaa katkeraan loppuun saakka "toimitusministeriönä".

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusyritys ei (onneksi) onnistunut, joten Sipilä päätyi pyytämään hallituksensa eroa vielä näin loppumetreillä. Yrittääkö keskusta kasvattaa kannatustaan tällaisella poliittisella manööverillä? Hallituksen olisi pitänyt kaatua jo puolitoista vuotta sitten, nyt kuukausi ennen vaaleja se vaikuttaa yritykseltä minimoida tulossa oleva vaalitappio.

Suomessa puhutaan ja kirjoitetaan paljon tulevista vaaleista. Jotenkin en jaksa innostua aiheesta, vaikka kai minun pitäisi kirjoittaa jotain myös suomalaisesta politiikasta. Olen vain erittäin pessimistinen. Suomi seuraa yleensä viiveellä perässä muun maailman trendejä, mutta kansallista suvereeniutta ajavan populismin nousu ei ole meillä lähelläkään samaa tasoa kuin esimerkiksi Italiassa. Toisin kuin keltaliivien Ranskassa, suomalainen ei herkästi protestoi huonojakaan vallanpitäjiä vastaan.

Ylen uusi puoluekannatusmittaus kertoo, että SDP:n kannatus on kasvanut, perässä tulevat Kokoomus, Keskusta ja Vihreät. Perussuomalaisten kannatus on myös uudessa nousussa, mittaus kertoo. Ihmisten muisti on lyhyt, vaihtoehdot ovat ylipäänsä huonot, ja tässä on tulos: sama piiri pieni pyörii kosmeettisilla muutoksilla. Varmasti monessakin puolueessa on ehdokkaita, joiden huoli Suomen tulevaisuudesta on aitoa, mutta se harvemmin vaikuttaa lopputulokseen. Toivottavasti ihmiset äänestäisivät enemmän eduskunnan ulkopuolisia vaihtoehtoja.

Jonkun mielestä kannattaisi äänestää SDP:tä, koska se ei Kokoomuksen tavoin veisi Suomea sotilasliitto Naton jäseneksi tulevalla hallituskaudella. Isäntämaasopimus Yhdysvaltojen kanssa on tosin tehnyt virallisesta jäsenyydestä jo miltei tarpeettoman. Toisille on tärkeää yrittää padota maahanmuuttoa, ja he äänestävät perussuomalaisia uskoen, että puolue yrittäisi viimein Halla-ahon johtamana tehdä asialle jotain. Toisaalta perussuomalaiset ovat monissa kannanotoissaan samalla viivalla muiden länsimielisten puolueiden kanssa.

Vasemmisto puolestaan on Suomessa pelkkä vitsi: näkisin eduskunnassa mieluummin vaikka aatteellisesti rehellisen Kommunistisen työväenpuolueen kuin Li Andersonin johtaman pinkkiliberaalin feikkivasemmiston. Samoin pudottaisin kuvioista pois myös Kokoomuksen apupuolueet, Vihreät ja RKP:n. Valitettavasti näillekin puolueille tuntuu riittävän vaalikaudesta toiseen aina äänestäjiä. En erityisemmin luota sosialidemokraatteihinkaan, mutta olisi jo korkea aika siirtää Kokoomus opposition penkille.

Parasta tietysti olisi, jos kaikki vanhat konsensuspuolueet menettäisivät asemansa, ja niiden kannatus romahtaisi totaalisesti. Sipilän hallituksen ajama sote-uudistus sentään kaatui, mutta aktiivimalli, tiedustelulait, ja monet muut tämän hallituksen aikana toteutetut järjettömyydet ovat yhä olemassa. Kansalaisaloitteilla ei ole ollut myöskään mitään vaikutusta.

Saa nähdä, mitkä aiheet nousevat keskusteluun vaalikamppailun aikana. EU:n ja Yhdysvaltojen isännöimässä Suomessa ei keskustella järkevästi ainakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, vaan valtamedian johdolla demonisoidaan itänaapuria. Europarlamenttivaalit ovat myös tulossa, joten toivottavasti pahimmat liittovaltiofanaatikot saavat pettyä aivan kuten Sipilän hallitus. Ai niin, jotain fiksua Yhdysvallatkin on tehnyt: ei myöntänyt naisasiapalkintoa infosoturi Arolle, joka Putinin haukkumisen lisäksi tölvi twiiteillään myös Valkoisen talon nykyistä isäntää.