Suleimanin murhan myötä Iran on menettänyt karismaattisen sotastrategin, mutta myös Yhdysvaltojen maine ja status ovat kokeneet kolauksen.
Suleimani oli luomassa niin kutsuttua "vastarinta-akselia", joka yltää Iranista Irakiin ja Syyriaan, sekä muuallekin Länsi-Aasiaan. Hän ohjasi taitavasti myös Hizbollah-järjestön levittäytymistä ja taisteli lännen kouluttamia sunniterroristeja sekä Israelia vastaan. Tiedustelupalvelujen tarkkailussa Suleimani oli ollut jo pitkään.
Kysymys ei kuitenkaan ole "terrorismista", kuten amerikkalaisviranomaiset asian tavalliselle kansalle selittävät, vaan syvemmistä kysymyksistä. Vaikka ajatollah Khomeinin perustama järjestys joskus kaatuisikin, geopoliittisista ja geofilosofisista syistä pysyvä rauha lännen ja iranilaisen sivilisaation välillä on hyvin epätodennäköinen, kirjoittaa politiikan tutkija Emanuel Pietrobon.
Vuonna 1979 alkanut Iranin konservatiivinen vallankumous muistetaan yhtenä merkittävimmistä hetkistä alueen historiassa. Tästä huolimatta Yhdysvaltojen ja Iranin välinen "kylmä sota" on vanhempaa perua, juontaen juurensa brittiläisen ja venäläisen imperiumin aikoihin. Tämä historiallinen periodi kesti 1930-luvulle asti, jolloin nämä kaksi valtakeskittymää ottivat toistuvasti yhteen pyrkiessään hallitsemaan eri alueita.
Tuona aikana britit vakiinnuttivat läsnäolonsa Intiassa ja kiinalais-kungfutselaisessa maailmassa, kun taas Romanovien perhe laajensi "Kolmannen Rooman" rajoja arktiselle alueelle, Kaukasukselle ja turkkilaiseen keski-Aasiaan. Laajenemiskampanjat johtivat lopulta näiden kahden kilpailevan suurvallan yhteenottoihin Qajar-dynastian aikaisessa Persiassa.
Teheranilla oli jo tuolloin äärimmäisen tärkeä geostrateginen asema: sieltä oli suora yhteys Intian valtamerelle. Se oli myös pysyvä Lähi-idän, Keski- ja Etelä-Aasian kauppareittien yhteyspiste, sekä valtavien luonnonvarojen tyyssija.
Britit halusivat estää venäläisten pyrkimyksiä ja venäläiset taas halusivat luoda puskurivyöhykkeen Englannin kruunun ja tsaarien valloittamien Keski-Aasian alueiden välille. Valtakeskukset pääsivät sopimukseen vuonna 1907, jakaen keskenään Keski- ja Etelä-Aasian. Myös Persia sisältyi sopimukseen; maasta tuli etupiireihin jaettu vasallivaltio. Lontoo näytti kuitenkin onnistuvan tavoitteissaan venäläisiä paremmin.
Vuonna 1920 Lontoo käytti hyväkseen lokakuun vallankumousta ja sitä seuraavaa Neuvostoliiton sulkeutumista muulta maailmalta sementoidakseen otteensa Persiasta. Qajarien dynastia korvattiin Pahlavien dynastialla. Vallanvaihdon myötä valtaistuin siirtyi šaahi Reza Pahlaville sillä edellytyksellä, että ulko- ja energiapolitiikassa šaahi ajaisi Britannian etuja.
Lännessä Iranista on käytetty kreikkalaisilta periytyvää Persia-nimeä. Vuonna 1935 šaahi Reza Pahlavi vaati, että kansainvälinen yhteisö ryhtyy käyttämään maasta nimeä "Iran"(persiankieliset iranilaiset olivat tosin jo sassanidien ajoista käyttäneet maasta tuota nimitystä, mikä tarkoittaa "arjalaisten valtakuntaa").
Šaahi sai kuitenkin tarpeekseen maansa vasalliasemasta lännen intressien puristuksessa. Kansallistamisohjelma ja energiapoliittiset muutokset tekivät hänestä pian epäsuositun alamaisen määräilevän Lontoon silmissä. Toisen maailmansodan syttyessä, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto pelkäsivät Iranin liittyvän Saksan, Italian ja Japanin johtamiin akselivaltoihin ja niinpä ne hyökkäsivät Iraniin miehittäen maan.
Iso-Britannia ja Neuvostoliitto syrjäyttivät Reza Pahlavin ja nostivat valtaistuimelle hänen poikansa Mohammadin. Nuoren šaahin uskottiin osoittautuvan liittoutuneille kuuliaisemmaksi kuin Mauritiuksen saarelle maanpakoon ajettu isänsä. Iranilainen kansallismielisyys, yhdessä demokratiakehityksen myötä, nousi kuitenkin lopulta brittien suunnitelmien tielle.
Vuonna 1951 Iranin parlamentti äänesti kansallismielistä liikettä johtavan tohtori Mohammad Mossadeqin maan pääministeriksi. Šaahi joutui vahvistamaan valinnan. Mossadeqin hallinnon yhtenä tavoitteena oli kansallistaa Iranin öljyvarannot, jotka olivat brittiläisen öljy-yhtiön, Anglo-Iranian Oil Companyn, hallussa. Kansallistaminen heikensi öljyimperialistien taloudellista ja poliittista valtaa Iranissa. Tässä vaiheessa britit pyysivät Yhdysvaltoja apuun.
Kahden vuoden ajan Irania ravisutti epävakauttamisoperaatioiden aalto. Yhteiskunnallisen kuohunnan avulla maata yritettiin ohjata takaisin läntisille miehittäjille uskolliseksi. Lopulta CIA:n ja MI6:n myötävaikutuksella maassa suoritettiin sotilasvallankaappaus. Amerikan suosikki, kenraali Fazlollah Zahedi, julisti itsensä pääministeriksi; Mossadeq pidätettiin ja tuomittiin kotiarestiin.
Kuten Stephen Kinzerin kirja All the Shah's Men paljastaa, Yhdysvallat tuhosi itse toimillaan Iranin demokratisoitumisen. Tämä niin kutsuttu "operaatio Ajax" sinetöi myös brittien valtakauden päättymisen Iranissa: nyt oli Rockefellerien ja Yhdysvaltojen vuoro ottaa alue hallintaansa. Iranista tuli Washingtonin intressejä ajava vasallivaltio Saudi-Arabian tapaan. Maan monarkistisena keulakuvana toimivan šaahin valtaoikeuksia lisättiin.
Pahlavin aikainen Iranin "länsimaistaminen" sekä Amerikan tukeman hallitsijan omavaltaisuus eivät miellyttäneet kaikkia. Salainen poliisi pidätti, kidutti ja surmasi 1960- ja 1970-luvuilla lukuisia opposition kannattajia. Iranin salaisen poliisin, SAVAK:in, johtajat saivat koulutuksensa CIA:lta. Itse asiassa koko järjestö perustettiin CIA:n ja Israelin tiedustelupalvelu Mossadin avustuksella.
1970-luvun lopulla Iranissa kiehui otollisesti: oppositio vastusti šaahin itsevaltiutta ja konservatiiviset islamilaiset ryhmät vastustivat šaahin liberaalia ja länsimielistä politiikkaa. Seurasi lakkoja ja mielenosoituksia kaikkialla maassa. Sisällissotaa povaavan sekasorron keskellä šaahi perheineen lähti maanpakoon.
Islamilaisten ryhmien vastarinnan symboli, maanpaossa Ranskassa ollut ajatollah Ruhollah Khomeini, palasi voittoisana kotimaahansa ja julisti Iranin islamilaiseksi tasavallaksi. Maa sulkeutui sekä läntisiltä että itäisiltä blokeilta ja ryhtyi toteuttamaan omaa ideologista projektiaan. Khomeinin valtakaudella pitkällinen konflikti lännen kanssa siirtyi jälleen uuteen vaiheeseen.
Taloustieteessä puhutaan maista, joita vaivaa "luonnonvarojen kirous" ja geopolitiikassa maista, jotka ovat "maantieteensä vankeja". Tutkija Pietrobonin mukaan Iran kuuluu molempiin kategorioihin; niinpä on todennäköistä, että yhteenotot lännen kanssa jatkuvat, hallitsipa Irania teokraattinen tai sekulaari vallanpitäjä.
Geo- ja talouspoliittisista syistä länsi ei halua antaa Iranin nauttia itsenäisyydestä kansainvälisenä toimijana. Trumpin hallinto, Israel ja Saudi-Arabia yrittävät hillitä Iranin vaikutusvallan kasvua alueella pakotteineen ja interventioineen. Samalla yritetään estää euraasialaisen valtakeskittymän levittäytyminen. Kiina on jo alueella silkkitiehankkeineen ja Venäjä Syyriassa. Mikä maailmanjärjestysmalli lopulta voittaa?
Iran on sijaintinsa ja luonnonvarojensa vuoksi osa suurta geopoliittista peliä, jonka taustalla rahavalta järjestelee omistuksiaan ja alueitaan. Tätä nykyä Iran on myös lännen sotilastukikohtien ympäröimä maa. Vaikka Teheraniin saataisiin uusi länsimielinen nukkehallitus, keinotekoinen ja pakolla aikaan saatu tila tuskin jatkuisi kauan; iranilaiset tuntuvat arvostavan päätäntävaltaa omista asioistaan.
Ettei historia toistaisi itseään, lännen olisi muutettava ajattelu- ja toimintatapojaan kansainvälisissä suhteissa, sanoo Pietrobon. Tutkijan mielestä nykyinen vallankäyttö ja turvallisuuspolitiikka tulisi korvata rauhanomaisella rinnakkaiselolla ja keskinäisellä kunnioituksella. Kuulostaa hyvältä, mutta sangen utopistiselta. Tällaiseen mielenmuutokseen länttä hallitseva eliitti ei tunnu kykenevän.
