Schmitt on amerikkalaisen The Atlantic-lehden näkökulmasta ensisijaisesti natsi, vaikka hän kuuluikin kansallissosialistiseen puolueeseen vain kolmen vuoden ajan 30-luvun alkupuolella. Taustastaan huolimatta Schmitt oli yksi 1900-luvun vaikuttavimmista valtiosääntöoikeuden, kansainvälisen oikeuden ja politiikan teoreetikoista.
Kiinan mielenkiinto kaukonäköistä saksalaisajattelijaa kohtaan alkoi toden teolla 2000-luvun alussa, kun filosofi Liu Xiaofeng käänsi Schmittin keskeiset teokset kiinaksi. "Schmitt-kuume" levisi akateemikkojen keskuudessa ja hänen ideansa energisoivat Kiinan yliopistojen politiikan tutkimuksen, filosofian ja oikeustieteen tiedekuntia.
Pekingin yliopiston oikeustieteen professori Chen Duanhong on kutsunut Schmittiä "kaikkein menestyneimmäksi teoreetikoksi", jonka lainopillisia käsityksiä arvostetaan myös Kiinassa. The Atlantic-lehden toimittaja Chang Che vihjaa ilkeämielisesti, ettei professoria lainkaan haitannut Schmittin natsitausta, joka sivuutettiin saksalaisfilosofin "omana asiana".
Schmittin vaikutus näkyy toimittajan mielestä erityisesti Pekingin suhtautumisessa Hongkongia kohtaan. Siitä asti, kun erityishallintoalue luovutettiin Britannialta takaisin Kiinalle vuonna 1997, kaupunkia on hallittu "yksi maa, kaksi järjestelmää"-periaatteen nimissä. Näin Hongkong, vaikkakin osa Manner-Kiinaa, on säilyttänyt kolonialistisen ajan länsimaiset piirteensä.
The Atlantic-toimittajan mielestä Hongkongin autonominen asema on heikentynyt vuosi vuodelta kommunistisen puolueen otettua alueen tiukemmin hallintaansa. Länsirahoitteisten "demokratia-aktivistien" väkivaltaisten mielenosoitusten jälkeen voimaan saatettu uusi turvallisuuslaki olikin lopullinen kuolinisku "brittiläiselle" Hongkongille.
Oikeustieteen professori Chen Duanhong, joka on aiemmin toiminut valtion neuvonantajana Hongkongin asioissa, siteerasi Schmittiä jo vuonna 2018 puolustaessaan turvallisuuslain konseptia. "Kun valtio on vaarassa", Chen kirjoitti Schmittiin viitaten, "valtionjohdolla on oikeus kumota perustuslailliset normit, erityisesti kansalaisoikeuksiin liittyen".
Jiang Shigong, toinen oikeustieteen professori Pekingin yliopistosta, on sanonut samaa. Jiang, joka on työskennellyt valtion tutkijana Hongkongissa vuosina 2004-2008, lainaa Schmittin näkemyksiä vuonna 2019 julkaistussa, myös englanniksi käännetyssä "Kiinan Hongkong"-kirjassaan, pyrkien lievittämään suvereeniuden ja oikeusvaltioperiaatteen välisiä jännitteitä kommunistisen puolueen eduksi.
Toimittaja Changin mukaan Jiang oli mukana laatimassa vuonna 2014 Kiinan hallituksen "valkoista kirjaa", jossa Pekingille annetaan määräysvalta Hongkongin suhteen. Kuin päännyökkäyksenä Schmittille dokumentissa todetaan, että "yhden maan" suvereeniuden säilyttäminen on tärkeämpää kuin brittien kanssa sovitun "kahden järjestelmän" kompromissiratkaisuun perustuvat kansalaisoikeudet.
Hongkongin yliopiston professorina toimivan Ryan Mitchellin mielestä juuri Chen ja Jiang ovat konkreettisimmat esimerkit siitä, että 90-luvun jälkeen Kiinassa on käännytty schmittiläiseen suuntaan laintulkinnassa. Kiinalaisakateemikot edustavat Mitchellin mukaan "valtiokeskeisen liikkeen etujoukkoa", joka pyrkii hakemaan oikeutuksen Kiinan johtajien "autoritäärisille impulsseille".
"Miksi natsiajattelija on saanut tällaisen vastaanoton Kiinassa", kysyy asenteellinen amerikkalaistoimittaja. "Schmitt palvelee tiettyjä tarkoituksia, joita marxilaisuus ei voi enää tehdä", kommentoi Haig Patapan, Australian Griffithin yliopiston politiikan professori.
Patapan arvioi, että Schmitt antaa Kiinan suvereeniutta kannattaville tutkijoille mahdollisuuden ankkuroida kommunistisen puolueen legitiimiys alkuperäisempiin voimiin - kansallismielisyyteen ja ulkoisiin vihollisiin - vanhentuneen luokkataisteluopin sijaan.
Ideologia on kuitenkin vain osa tarinaa, The Atlanticissa esitetään. Toinen selitys Schmittin suosiolle löytyy kuulemma Kiinan historiasta. 1930-luvulla maan silloinen johtaja Tšiang Kai-šek oli omaksunut syvän arvostuksen natsi-Saksaa kohtaan. Harvardin yliopiston Kiinan-tutkija William Kirbyn mukaan Kiina oli kiinnostunut tuolloin Saksan mallin mukaisesta maan modernisoinnista.
Jotta Kiinallekin saataisiin pahaenteiseltä kuulostava natsimenneisyys, Atlantic muistuttaa, että johtaja Tšiang palkkasi vuonna 1927 saksalaisen upseerin ja tykistöasiantuntijan Max Bauerin sotilaalliseksi neuvonantajakseen. Kiinalaisjohtajan poika, Tšiang Wei-Kuo, puolestaan palveli vuonna 1938 Wehrmachtin riveissä Itävallan miehityksessä.
Tšiang Kai-šekin nationalistihallinnosta on jo aikaa, mutta myös kommunistit ymmärsivät schmittiläisen "vihollisen" käsitteen päälle. "Ketkä ovat ystäviämme, ketkä vihollisiamme", kysyi myös Mao Zedong. Invaasion uhka ja epäluulo ulkopuolisia kohtaan ovat läsnä myös kiinalaisessa nykypolitiikassa, väitetään The Atlanticissa. Tällaisessa mielialailmastossa Schmittin liberalismin vastaisille teorioille on tilausta.
Koronaepidemia on vain vahvistanut valtiokeskeisyyttä. Kiinassa on ylpeilty sillä, että maa on onnistunut pääsemään viruksesta eroon tehokkaalla kollektiivisella toiminnalla. Donald Trumpin "näkymättömäksi viholliseksi" kutsuma tartuntatauti kuitenkin jyllää yhä Yhdysvalloissa, mikä on kansallismielisten kiinalaisten mukaan osoitus Kiinan paremmuudesta.
"Siitä lähtien, kun Xi Jinpingistä tuli Kiinan ykkösjohtaja, Carl Schmittin filosofiaa on sovellettu niin puolueen teorioissa kuin akateemisissa piireissä", väittää Napolin yliopiston sinologi Flora Sapio. Tämä siirtymä on The Atlanticin mielestä merkittävä: sen myötä Pekingin jo aiemmin illiberaali hallinto on muuttunut täysin antiliberaaliksi. Kiina on siis länsimaisen liberalismin vastainen voima jo periaatetasolla.
