Jo 1920-luvulla Schmitt pani merkille, että valtion rooli oli muutoksessa. Schmitt aavisteli uudenlaisen suurvaltapolitiikan syntyä.
Ville Suurosen artikkeli Politiikka valtion jälkeen: Carl Schmitt, Eurooppa ja uusi pluralismi inspiroi minut palaamaan Schmittin ajatusten pariin.
Schmittin diagnoosi valtion roolin muutoksesta kansainvälisen politiikan kentällä on tänä päivänä entistä validimpi. "Elämme perustavien poliittista järjestystä koskevien muutosten aikakaudella… ja tämä kuuluu aikamme perustaviin tuntemuksiin...luultavasti monet heikot valtiot tuhoutuvat tässä valtavassa muutosten prosessissa. Vain joitain jättiläismuodostelmia tulee jäämään jäljelle", Schmitt arvioi viileästi.
Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että suvereenien valtioiden määrä vähenee entisestään. Jäljelle jäävät valtakeskittymät koostuvat suurvalloista ja niiden etupiireihin kuuluvista maista. Saattaa olla, että amerikkalainen "Monroen oppi" saa uuden tulemisensa globaalilla tasolla. Schmitt itse oletti, että maailmaan jää "viisi tai kuusi jättimäistä Leviathania", kilpailevaa suurvaltaa.
Esseessään Völkerbund und Europa (1928), Schmitt korosti, että aikakauden tunnusmerkkinä on "kaikkien perittyjen poliittisten muodostelmien täydellinen uudelleen järjestely". Esseessään Schmitt pohti, voisiko Eurooppa nousta vielä yhtenäiseksi poliittiseksi entiteetiksi. Tuolloin tämä tuntui hänestä epätodennäköiseltä.
Modernin ajan keskeisin poliittinen ristiriita johtuu "humanitaarisen ja taloudellisen universalismin" ja toisaalta "valtiosidonnaisen suvereeniajattelun" yhteensovittamattomuudesta, kirjoittaa Suuronen Schmittin ajatelleen. Kuten veteraanidiplomaatti Heikki Talvitie on todennut, olemmekin palaamassa arvopohjaisesta ulkopolitiikasta valtioetuun perustuvaan ajatteluun.
Schmitt esitti kylmän sodan ratkaisumalliksi "poliittisen pluriversumin" tunnustamista. Kylmän sodan ajan kaksinapainen maailmanjärjestys, jossa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat vasalleineen mittelivät keskenään, oli Schmittistä pelkkä "siirtymävaihe matkalla uuteen moninaisuuteen".
Schmitt näki "blokkien maailman", jossa Kiina, Intia, Eurooppa, Brittiläinen kansainyhteisö, latinalaisamerikkalainen maailma sekä liuta arabivaltioita ilmentäisi itseään uutena poliittisena muodostelmana. Näin idän ja lännen aiempi dikotomia hajoaisi ja moninapainen järjestys loisi maailmaan uutta tasapainoa usean valtablokin myötä.
Viimeisimmässä geopoliittisessa analyysissaan, "Laillinen maailmanvallankumous" (Die legale Weltrevolution, 1978), Schmitt toteaa, että maailmassa on kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina. Suvereeneiksi "suuriksi tiloiksi" hän mielsi tässä vaiheessa kuitenkin vain johtavat ydinasevallat. Tänä päivänä Schmitt luultavasti päivittäisi entisestään arviotaan Kiinasta. Tuleeko 2000-luku kuulumaan Aasialle?
Entäpä sitten Eurooppa, Schmittille läheisin "suuri tila"? Saksalainen ajattelija oli sitä mieltä, että poliittisesti yhtenäisen Euroopan luomiseksi ei löydy riittävää tahtotilaa. "Eurooppalaisen patriotismin" kehittyminen tuntui Schmittistä utopistiselta ajatukselta ja hän oletti, että Euroopan kohtalona on jäädä löyhästi yhtenäiseksi talousalueeksi. Euroopalta puuttui Schmittin mukaan kunnollinen "poliittinen idea"; rahakaan ei korvaa ideologiaa.
Schmittin ajatuksiin on sittemmin palattu politiikan tutkijoiden taholta. Gary Ulmen esitti jo 90-luvulla, että Schmittin visioima "uusi poliittinen pluriversumi" saattaa olla toteutumassa. Stefan Auer väittää kirjoituksessaan havainneensa Putinin Venäjällä "schmittiläisiä elementtejä". Autoritaarisen Venäjän vastapainoksi Auer haluaisi, että Eurooppa tekisi itsestään ihmisoikeuksia puolustavan suurvallan. Mitä tähän sanovat eurofederalistit kuten Macron, jotka haluavat toisaalta normalisoida Euroopan Venäjä-suhteet?
Euroopan unionin integraatiokehitys on yhä talousajattelun ohjaamaa. Oikeistopopulistit puolestaan haaveilevat suvereenien kansallisvaltioiden paluusta ennemmin kuin schmittiläisestä "Linnake-Euroopasta". Samaan aikaan Brysselin teknokraatit haluavat edistää keskusjohtoisempaa liittovaltiota avoimien rajojen Euroopassa, joka muuntuu massamaahanmuuton myötä monietnisten kuluttajien "suureksi tilaksi".
"Suurten Leviathanien" maailmassa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä nousevat esiin, mutta miten käynee Euroopalle, joka on tähän asti ollut merentakaisen "Amerikan serkkunsa" alusmanner sodanjälkeisessä liberaalissa järjestyksessä? Maailmanpolitiikka on muutoksessa. Tehdäänkö Euroopasta "Eurafrikka" ilmastopakolaisuuden ja ihmisoikeusfilosofian varjolla? Mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin.
