Tuona aikana olen naputellut yli kuusisataa kirjoitusta, jotka käsittelevät "politiikkaa ja maailman tilaa"; pääpaino on ollut geopolitiikassa, kansainvälisissä suhteissa ja länsikritiikissä.
Tekstejäni on julkaistu myös vaihtoehtomedian verkkolehdissä, kuten Vastavalkeassa ja Uudessa Verkkomediassa. Ulkomailta kirjoituksiani löytyy esimerkiksi Aleksandr
Duginin neljättä poliittista teoriaa esittelevältä monikieliseltä 4pt-sivustolta. Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa haastatteluni löytyy englanninkieliseltä Mainland-sivustolta.
Blogini alusta lähtien olen kirjoittanut ns. "euraasialaisesta perspektiivistä". Olen keskittynyt aiheisiin ja näkökulmiin, joita juuri kukaan muu ei ole Suomessa tuonut esiin. Olen arvostellut "kohudosentti" Johan Bäckmanin julkaisemia kirjoja Donbassin vapaaehtoisista sekä esitellyt venäläisen politologin Aleksandr Duginin ajatuksia ja teoksia. Myös Arktos-kustantamon lähettämiä arvostelukappaleita olen arvioinut. Erilaisia kirja-arvioita löytyy blogistani varmaan parisenkymmentä.
Olen tarkastellut suomalaista kansallismielistä liikettä ja perussuomalaisia. Johtuneeko angloamerikkalaisen populaarikulttuurin ja dekadentin liberalismin hypnoottisesta voimasta, mutta meillä mennään tiukasti lännen ehdoilla. Maassamme vallitsee epäpyhä geopoliittinen allianssi, jossa yllättävän erilaisen poliittisen taustan omaavia toimijoita yhdistää länsimielisyys ja Nato-kiihko.
Olen arvostellut toistuvasti myös "atlantisteja" ja presidentti Sauli Niinistöä, joka ajaa mielestäni Yhdysvaltojen intressejä Suomessa. Suomalainen puoluekenttä oikealta vasemmalle on vaikuttanut varsin masentavalta, joten en ole löytänyt sieltä juurikaan mitään hyvää sanottavaa. Parlamentarismi on kuin teatteria, jossa roolijakoa vaihdetaan aina hieman seuraavalle näytäntökaudelle, mutta sama tuhoisa "kehitys" jatkuu.
Vuonna 2018 julkaistussa kirjoituksessani Poliittista kartanlukua, määrittelin silloista poliittista orientaatiotani. Esitin olevani "vasemmalla" talousasioissa, mutta
"sosiaalisesti konservatiivinen" arvokysymyksissä. Tunnustin myös olevani "maahanmuuttokriittinen", mutta en "uusoikeistolainen" tai
"valkonationalisti". Nykyään tyydyn tarkastelemaan politiikkaa teoreettisesta viitekehyksestä sekä analysoimaan lokaaleja ja globaaleja tapahtumia.
Välillä olen tuonut esiin poliittisen historian hahmoja, eksentrisistä teoreetikoista pikkupoliitikoihin, poliittisen teorian ja geopolitiikan kuuluisiin oppi-isiin ja vieläkin elossa oleviin veteraanidiplomaatteihin. Jos sellaiset henkilöt kuin Ernst Niekisch, Karl Haushofer, Carl Schmitt, Halford Mackinder, Zbigniew Brzezinski tai Henry Kissinger kiinnostavat, siitä vain avaamaan oheistamiani linkkejä.
Ryhdyin jo vuosia sitten kirjoittamaan myös Kiinasta ja maan politiikasta, Tiibetiä ja uiguurejakaan unohtamatta. Väitin jo tuolloin, että Kiina on seuraava suurvalta ja blogistani löytyykin sivukaupalla Kiinaa käsitteleviä päivityksiä. Kiina on lännelle valtava haaste ja Yhdysvalloissa onkin kehitelty Kiinan-vastaista strategiaa, joka pohjautuu ajatukseen "sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä".
Silkkitiehankkeineen Aasian talousmahti edustaa toki myös globalisaatiota,
jopa läntistä versiota tehokkaammassa muodossa. Kiinan kansantasavallan liberalismin vastainen, "patrioottinen sosialismi", vaikuttaa kuitenkin freesiltä lännen oligarkkien lumedemokratiaan verrattuna. Paternalistinen autokratia, joka pitää ahneet liikemiehet kurissa, ei välttämättä ole huono vaihtoehto hallitusmuodoksi. Valitettavasti Suomessa mikään puolue ei aja "sosialismia suomalaisilla erityispiirteillä" (jos ajaisi, sellainen yritettäisiin torpata jo alkumetreillä Supon ja CIA:n toimesta).
Joitakin lukijoita on häkellyttänyt myös se, että en vastusta edes Islamia (erityisesti kaksitoistašiialaisuus ja sufilaisuus ovat mielenkiintoisia, mystisiä liikkeitä) vaan päinvastoin, olen kirjoittanut positiiviseen sävyyn teokraattisesta Iranista ja sen ajatollaheista. Kirjoituksia islamilaisesta tasavallasta löytyy myös yli sata kolmen vuoden ajalta.
Näen, että Iran on Länsi-Aasiassa (länsimaisesti ilmaistuna "Lähi-idässä") alueellinen vastavoima Yhdysvaltojen hegemonialle, lännen
liberalismille ja sionismille, joten olen halunnut tuoda esille myös Teheranin perspektiiviä. "Israelin ystäviä" ja poliittisen sionismin ymmärtäjiä on Suomessa jo aivan riittämiin, joten tässäkin mielessä on syytä antaa tilaa toisenlaisille näkemyksille.
Olen käsitellyt hyvin kriittisesti Yhdysvaltoja, Donald Trumpin presidenttikautta, QAnon-hömppää sekä "länttä hallitsevaa eliittiä". Tässä yhteydessä onkin tullut esiin blogini perusteesi: Yhdysvallat ja länsi ajavat "globalistien" ja "anglosionistien" asiaa ja tuhoavat siinä sivussa kokonaisia kansakuntia ja kulttuureita. Tätä tuhovoimaa vastustavat "euraasialaiset vallat" Venäjä ja Kiina, sekä ainakin Iran, Pohjois-Korea, Kuuba, Bolivia, Venezuela ja Nicaragua.
Olen odottanut - ja odotan yhä edelleen - lännen
liberaalin järjestyksen alasajoa. Yhdysvaltojen "unipolaarinen"
ylivalta on ollut esteenä Venäjälle, Kiinalle, Iranille ja muille
"multipolarismia" tai "moninapaista maailmaa" haluaville valloille, mutta tähän on tulossa muutos. Shanghain yhteistyöjärjestö, Euraasian talousunioni, sekä monet muut euraasialaiset vaihtoehdot lännen instituutioille pitävät siitä huolen. Tulevaisuus on aasialainen, kuten moni geopolitiikan tuntija on jo osoittanut.
Entisenä "eurosentrikkona" olen kirjoittanut myös Euroopasta, vaikka Euroopan unioni onkin "kalerginen" luomus, jonka tarkoituksena on tehdä koko mantereesta "Eurafrikka" massamaahanmuuton ja väestönvaihdon avulla. Olen esittänyt, että euromaat liittoutuisivat Venäjän kanssa, mutta tämä visio eurovenäläisestä allianssista ei näytä toteutuvan.
Venäjä ja Kiina esiintyvät teksteissäni tulevaisuuden valtakeskuksina ja "sivilisaatiovaltioina". Nähtäväksi jää, millainen uudesta moninapaisesta järjestyksestä tulee, mutta realistisesti arvioiden Suomen paikka on joko euroalueella (jos se säilyy ennallaan) tai EU:n hajotessa itsenäisempänä kansallisvaltiona Venäjän etupiirissä. Ongelmana ovat Bryssel ja Berliini, jotka ovat yhä amerikkalaisten talutusnuorassa.
Yhdysvallat käy "uutta kylmää sotaa" Kiinaa ja Venäjää vastaan, mutta luotan siihen, että kyseessä on "väistyvän
hegemonin" viimeinen epätoivoinen yritys säilyttää valtansa, ennen kuin
kiinalainen tai euraasialainen vuosisata alkaa. Olemme eläneet länsikeskeisessä, Amerikan johtamassa järjestyksessä jo 90-luvulta lähtien, olisiko aika kokeilla jotain muuta? Elämme gramscilaista siirtymävaihetta, "hirviöiden aikakautta".
Olen kirjoittanut myös "hybridisodankäynnistä" ja yrittänyt selventää, kuinka Suomi on liitetty Yhdysvaltojen johtaman lännen rintamaan Venäjää ja sittemmin myös
Kiinaa vastaan. Tämä on Suomelle vaaran paikka, eikä ollenkaan järkevä valinta tulevaisuutta ajatellen. Käynnissä olevaa massiivista hybridi- ja infosotaa avataan ajankohtaisin esimerkein yhä uudelleen eri blogiteksteissä.
Myös eri vaaleista ja vallanvaihtoyrityksistä olen uutisoinut lukijoitani. Näkyvin esimerkki on ollut Valko-Venäjä, jonka presidenttiä Aleksandr Lukašenkoa on yritetty syöstä vallasta Ukrainan Maidaniin verrattavalla, lännestä ohjatulla värivallankumouksella. Onneksi tässä ei ole onnistuttu.
Tässä(kin) yhteydessä olen esittänyt väittämiäni Ylen ja iltapäivälehtien linjasta, lännen
hegemoniasta, Sauli Niinistöstä, sotilasliitto Natosta ja atlantismista. Myös suomalaisia poliitikkoja käsitellään Jussi Halla-ahosta Pekka Haavistoon ja Sanna Mariniin. Ajattelin ensin, etten ole kovin usein kirjoittanut Suomesta, vaan keskittynyt kansainvälisiin kuvioihin ja geopoliittiseen "suureen peliin", mutta kyllä Suomi-tunniste paljastaa minun setvineen myös kotimaan politiikkaa.
Koronaviruksen ilmaannuttua olen kirjoittanut myös koronakriisistä, biopolitiikasta ja "suuresta resetoinnista", jota maailman mahtavat tämän pandemian varjolla edistävät. Tämä on ollut synkkääkin aikaa, kun valtiot yksi toisensa jälkeen ovat julistaneet rajoituksia ja sulkutiloja, suurten lääkeyhtiöiden ja rahavallan kosmopoliittien painostaessa taustalla. Mikä lienee lopulta totuus tästäkin taudista? Olen jatkanut "geopolitikointia" kaikesta huolimatta.
Lieneekö kirjoitusteni ansiota, mutta olen päässyt esiintymään viime kuussa parikin kertaa kiinalaisen Xinhua-uutistoimiston kommentaattorina. Geopoliittisena analyytikkona olen esittänyt arvioni transatlanttisista suhteista, Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinkenistä sekä presidentti Joe Bidenin yrityksestä korjata tulehtuneita välejä euromaihin. Tämä on ollut harvinainen kunnia suomalaiselle politiikan seuraajalle; toivon mukaan uusiakin "työkeikkoja" ilmaantuu.
Bloggauksiani ovat tiettävästi seuranneet myös he, jotka ovat täysin vastakkaisella linjalla. Näiden länsimielisten vihalukijoiden ja hybridivaikuttajien mielestä olen "punaruskea duginisti", "putinisti" (miksei mielikuvituksellisemmin "khameneisti" tai "xijinpingiläinen"?), "assadisti" ja "salaliittoteoreetikko", joka on "valmis antamaan tukensa jokaiselle autoritaariselle valtiolle ja päämiehelle, Putinista ajatollah Khameneihin ja jopa Kim Jong-uniin, jos vain lännen valtamedia näitä tahoja haukkuu".
Kiitos vain epiteeteistä, mutta minulla ei edelleenkään ole poliittista kotia enkä allekirjoita täysin mitään ismiä, joten jätän tällaiset määritelmät omaan arvo(tt)o(muutee)nsa. Mielestäni suomalainen poliittinen kirjo niin eduskuntapuolueissa kuin äärioikeiston ja -vasemmiston marginaaliryhmissä tukee loppupelissä lännen liberalismia ja angloamerikkalaista ylivaltaa, josta itse haluaisin maailman jo pääsevän eroon.
Saa nähdä, kauanko vielä jatkan blogiani. Vaikka lukijoita vierailee sivuilla välillä ihan mukavasti, tiedostan kyllä, ettei Suomesta löydy näkemyksilleni kovin suurta kohderyhmää. Kansainvälisellä tasolla tilanne voisi olla toinen, mutta kirjoitan yhä pääsääntöisesti suomeksi. Katsotaan nyt, miten pitkälle pääsen analyytikon roolissani.