Jacquesin vastaus ei välttämättä miellytä kaikkia, mutta hän puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Jacques on sitä mieltä, että länsi on jo kauan kuvitellut historian olevan sen puolella: että globaali tulevaisuus olisi lännen peilikuvan kaltainen. Kylmän sodan päätyttyä ja Neuvostoliiton hajottua, tämä vakaumus vain vahvistui. Tulevaisuus olisi länsimainen; mitään muuta ei voitu edes kuvitella. Muut maat seuraisivat perässä vapaaehtoisesti tai väkisin.
Kiina oli kuitenkin alkanut oman muutosprosessinsa jo ennen kylmän sodan loppua, 70-luvun lopulla. Vaikka Kiina nousi pikku hiljaa kehittyvien maiden joukossa, lännen hybris jatkui ja se muovasi myös harhaista näkemystä Kiinasta. Ajateltiin, että Kiinakin vielä länsimaistuu, kunhan sen talousjärjestelmä yksityistetään ja marketisaatio leviää itään. Myös Kiinan poliittisen järjestelmän uskottiin länsimaistuvan, aivan kuten Japanissa, joka on oikeastaan Amerikan merentakainen siirtomaa.
Kiinan poliittinen järjestelmä ei kuitenkaan muuttunut länsimaisen kaltaiseksi. Valtio säilyi voimakkaana tekijänä myös maan talouselämässä. Kiina on ottanut osaa globalistien projekteihin, mutta se on säilyttänyt itsenäisyytensä ja kiinalaiset erityispiirteensä. Kiinassa ei ole ollut läntisten kommentoijien ennustamaa talouskriisiä, eikä poliittista kumousta, joka olisi johtanut länsimaistyyppiseen demokratiaan. Talouskriisi kaatui lännen niskaan vuonna 2007, ja se oli pahin sitten 30-luvun suuren laman. Vuosiin 2015-16 mennessä sen poliittiset seuraukset alkoivat vaikuttaa myös lännen politiikkaan ja uusliberalismiin, heikentäen valtaa pitäviä eliittejä sekä vakiintuneita instituutteja.
Jacques myöntää, että Euroopan nousu mullisti monin tavoin maailmaa. Samoin on tehnyt sen jälkeen valtaan noussut amerikkalainen järjestys. Läntinen hegemonia on jättänyt valtavan jäljen maailmaan, mutta sekään ei voinut jatkua loputtomiin. Hegemonia-asema ei ole koskaan ikuinen. Kiina tulee myös mullistamaan maailmaa, ehkä jopa suuremmassa määrin kuin Eurooppa tai Yhdysvallat koskaan. Jacquesin mukaan olisi epärealistista ja epähistoriallista olettaa mitään muuta. Myös globalisaatio epäilemättä jatkuu Kiinan silkkitiehankkeen ja kansainvälisten yhteyksien myötä.
Useimmat kommentoijat virheellisesti olettavat, että Kiina tulee johtavana valtiona toimimaan tismalleen samoin kuin edeltäjänsä. Jo nyt niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, erilaiset poliittisesti motivoituneet "Kiina-ekspertit" yrittävät luoda kuvaa, jossa Kiina näyttäytyy ainoastaan uhkaavana muuta maailmaa kohtaan. Muistakaa Tiibet, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset, uiguurit (joiden kohtelusta Turkki on jo Kiinaa arvostellut), ja niin edelleen.
Kiina ei varmasti ole puhdas pulmunen, mutta tutkija Jacques ei usko demonisointiin. Toisin kuin länsimaisessa traditiossa, kiinalainen ajattelu arvostaa moninaisuutta ja on myös hyvin pragmaattista. Niinpä se voi arvostaa ja inspiroitua läntisistä asioista, mutta meidän on turha odottaa sen ottavan vaikutteita kaikista "länsimaisista arvoista", joista usein puhutaan myös "liberaaleina arvoina". Kiina kehittyy, mutta omaan suuntaansa.
Toisin kuin länsi, Kiina ei pyri toimimaan mallina muille, eikä se halua tehdä muista itsensä kaltaisia. Joten amerikkalaisten ja eurooppalaisten on turha kuvitella Kiinan pakkosyöttävän "kommunismia" samalla tavoin kuin länsi on vienyt "demokratiaansa" maailman eri kolkkiin. Jacquesin arvion mukaan Kiina ei tule olemaan yhtä sotaisa kuin Eurooppa sen imperialistisina aikoina, tai kuin Yhdysvallat on vielä tänäkin päivänä. Tätä emme voi tässä vaiheessa tietää, mutta itse arvelisin, että Kiina ennemminkin ostaa maailman, kuin valloittaa sen väkivalloin. Suurin vaara Kiinan nousussa on tällä hetkellä siinä, miten Yhdysvallat tulee reagoimaan valtansa ja asemansa heikentymiseen. Trumpin hallinnon paluu Monroe-oppiin ja suorasukaiseen illiberalismiin ei ole pelkkää sattumaa, väittää Jacques.
Jacquesin mukaan tulevaisuus ei ole singulaarinen, kuten länsi on pitkään kuvitellut ja halunnut sen olevan, vaan paljon monimuotoisempi. Epäilemättä se on "kiinalaisittain maustettu". Itä-aasialainen kulttuuripiiri, Kiina mukaan lukien, on myös yhteisöllisempi, kollektivistisempi ja perhekeskeisempi kuin individualismia korostava länsi. Jacques epäilee, että tulevaisuus voi olla jossakin mielessä huonompi, mutta monin tavoin myös paljon parempi. Hän muistuttaa, ettei eurooppalainen tai nykyinen Amerikka-johtoinen järjestys, ole ollut erityisen "liberaali", vielä vähemmän "demokraattinen". Kansainvälisesti, lännen aikakausi on ollut hyvin autoritäärinen. Jacques toteaa, että niin Euroopan kuin Yhdysvaltojenkin hegemonian aikana pieni vähemmistö on käytännössä hallinnut maailmaa.
Miten käy länsimaiselle demokratialle nyt kun lännen globaali valta-asema hiipuu? Jacques arvelee, että sillä tulee olemaan oma, tosin vähentynyt, roolinsa maailmassa, samalla kun Kiinan ja muiden maiden asema kasvaa. Itse arvelisin, että moni asia riippuu nyt siitä, kykenevätkö Kiina ja Venäjä yhteistyössä vähentämään lännen "syvän valtion" tuhovoimaa ja vieläpä ilman, että tämän vanhan vallan heikentyminen johtaisi epätoivoiseen sotaan. Viimeaikaiset tapahtumat esimerkiksi Venezuelassa osoittavat, miksi näiden Euraasian maiden välinen yhteistyö on välttämätöntä: on nopeutettava siirtymistä unipolaarisesta mallista uuteen multipolaariseen maailmanaikaan, jolloin myös Yhdysvaltojen imperialismin aiheuttamia vahinkoja voidaan vihdoin korjata.
