Samoin kuin edeltäjänsä, myös pieksämäkeläisen Petri Viljakaisen sotakokemuksista kertova Vilin sota on jo sosiaalisen median kommenteissa haukuttu venäjämieliseksi propagandaksi ja sotarikollisen tekeleeksi. Monikaan näistä kommentoijista ei ole tainnut edes lukea kirjaa. Yritän itse olla hieman objektiivisempi, enkä suhtautua aiheeseen tunteella. Oletan lähtökohtaisesti, että lukija tietää edes jotain vuonna 2014 alkaneesta Ukrainan hallituksen ja Donbassin separatistien välisestä sodankäynnistä Itä-Ukrainassa.
Suomalaiset ovat useinkin osallistuneet vapaaehtoisina muiden sotiin. En ole mikään sotakirjallisuuden asiantuntija, mutta muistelen, että keväällä 1918 joukko suomalaisia pakeni sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja osa ryhtyi ammattisotilaiksi puna-armeijaan. Lauri Törni palveli ensin Suomen armeijassa, 40-luvulla saksalaisten rinnalla SS-pataljoonassa, ja myöhemmin myös Yhdysvaltojen väreissä Vietnamin sodassa, joka koitui hänen kohtalokseen. Tämän lisäksi minulla on tuoreemmassa muistissa 90-luvun Bosnian sodan melskeistä kertovat Casagranden ja Anttolan kirjat.
Entä sitten Vilin sota? Onko taustalla seikkailunhalu vaiko ideologisesti värittyneemmät syyt? Kirjassa hän mainitsee tehneensä ennen Donbassiin matkustamista facebook-päivityksen, jossa kysyy englanniksi: "Everybody dies but how many really lives?". Lähdön syy sisältää varmasti myös kokemusten janoa, mutta jo kirjan 11. sivulla Viljakainen kertoo, kuinka hän on mennyt Donbassiin osallistuakseen sotaan "valloittajaa vastaan". Tuo valloittaja, joka on myös Ukrainan "nukkehallituksen" takana, on Yhdysvallat, Viljakaiselle "maailmanpoliittinen öykkäri".
"Fasismi" on myös termi, jota Vili käyttää mielellään. Tässä kirjassa sillä viitataan erityisesti länsimaisten korporaatioiden valtaan: sodat ovat aina yhtiöiden sotia ja niillä on futuurinsa. Teksti siirtyykin hetkeksi Irakin sotaan, jonka taustatekijöiksi mainitaan petrodollari, öljy, kaasu, jne. Myös Libya ja Syyria mainitaan, ja Viljakaiselle on selvää, että myös pakolaisvyöry Eurooppaan on seurausta länsikoalition ryöstöretkistä Lähi-idässä. Ukrainan kohdalla Yhdysvallat hakee syytä sotaan Venäjää vastaan, "koska se uhkaa dollarin valta-asemaa maailmankaupassa".
Yön hiljaisina tunteina Viljakainen miettii myös Suomen tilannetta. Keväällä 2018 Yhdysvallat on tulossa sotaharjoituksiin Lappiin. Vili pohtii kirjassa, kuinka paljon jenkkien kalustoa jätetään Lapin kätköihin odottamaan myöhempää käyttöä. Kirjan alaotsikko, "Suomea puolustamassa", saattaa kuulostaa absurdilta, kun kirjoittaja osallistuu sotaan vieraalla maalla, mutta Viljakaisen perustelu tuntuu olevan, että Yhdysvaltojen Venäjää vastaan suunnattu "imperialistinen sota" tulee uhkaamaan vielä myös Suomea. Hän kertoo myös yrityksestään opetella venäjää, sekä oppia ymmärtämään "Venäläistä Maailmaa" (Russki Mir), joka on paitsi "mielentila", myös yhtä kuin "kaikki entisen mahtavan Neuvostoliiton alueet".
Kirja tuntuu rinnakkaiselta versiolta Karhun Viimeisen luodin tapahtumista. Kertomuksissa on paljon yhtäläisyyksiä: odottelua leiripaikoilla, sairastumisia, ryyppäämistä, ammuskelua, haavoittumisia ja tapaturmaisiakin kuolemia. Mukana on myös huumoria ja naisen kaipuuta. Tällä kertaa kerronta vain on ehkä vieläkin yksityiskohtaisempaa. Kirjoitustyylissä on myös eroa. Oletan, että kirjojen kertojat ovat palvelleet yhdessä; vapaaehtoisten joukossa kun on Donbassissa muitakin suomalaisia kuin Viljakainen. Vilin sota on ehkä vähemmän "kaupallinen" kirja kuin mukaansatempaava Viimeinen luoti, mutta joka tapauksessa jatkoin lukemista mielenkiinnolla.
Donetskin leiripaikoilta siirrytään myöhemmin Luganskiin, jossa tammikuussa 2016 Viljakaisesta tulee virallisesti "Luganskin kansanmiliisin sopimussotilas", joka nauttii 15 000 ruplan (n. 207 euroa) kuukausipalkkaa. Viljakainen oli ennen Donbassiin lähtöä ajatellut, että tulitauon ollessa vielä voimassa, häntä käytettäisiin korkeintaan lähinnä "propagandatarkoitukseen", eikä hän joutuisikaan tositoimiin. Vuonna 2015 suomalaisissa lehdissä, Iltalehdessä ja Aamulehdessä, onkin kirjoituksia Viljakaisesta, ja hän antaa haastatteluja kertoen menneensä taistelemaan "ukrainalaisia natseja vastaan". Media-apuna Vilillä toimii toinen suomalainen, Doni news-uutistoimiston Janus Putkonen sihteereineen. Helmikuussa 2017 Helsingin sanomat uutisoi Viljakaisen saaneen kranaatinsirpaleen käsivarteensa Luganskin rintamalla; näistä tapahtumista ja vihollisen keskityksessä olemisesta kerrotaan myös Vilin sodassa.
Viljakainen mainitsee kirjassaan myös millaisen kohtalon sai englantilainen vapaaehtoinen, Ben Stimson, joka toimi Donbassissa ambulanssin kuljettajana, eikä osallistunut taisteluihin. Stimsonin palattua Englantiin marraskuussa 2015, hän sai viiden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomion Britannian terrorismilakien nojalla. Stimson oli julkaissut Facebookissa itsestään kuvan AK-47-rynnäkkökiväärin kanssa, tekstillä "Donbass on vodkaa, naisia ja aseita". Manchesterin poliisin luoteisen terrorisminvastaisen yksikön johtaja Russ Jackson kertoi BBC:lle, että tuomio tuli Stimsonin roolista "väkivaltaisessa konfliktissa". Jackson oli myös toivonut, että "tämä tuomio lähettäisi viestin kaikille heille, jotka edes harkitsevat konflikteihin liittymistä".
Kirjan loppuosassa Viljakaisen omat mielipiteet saavat taas näkyvyyttä, kun hän unohtaa sodan ja ryhtyy jostain syystä kirjoittamaan mm. Suomen työvoimapolitiikasta (!) ja siitä, kuinka Suomen työelämä menee aina vain enemmän "jenkkimallin mukaiseksi". Myös suomalaisia presidenttejä Vili ruotii, haukkuen Koiviston, Ahtisaaren ja Niinistön. Tarja Halosta ei mainita nimeltä, vaan hänestä käytetään tuttua nimitystä "Muumimamma". Sotilasliitto Natokin päätyy kommentteihin, sillä Nato "on sellaanen että se vie meidän miehemme maailman ääriin tappamaan kansoja fasismin nimeen. Niin, korporaatiovallan."
Viljakainen myöntää kirjassaan, että hän antaa joistakin asioista positiivisemman kuvan, joistakin "valehtelee kirkkain silmin", suojellakseen tarinansa todellisia henkilöitä. Sota Donetskin ja Luganskin aroilla ei ole kuitenkaan ollut "kunnon sota" sinä aikana kun Viljakainen on siellä palvellut. Vaikka hän on haavoittunut kolmesti, ja nähnyt läheltä kuolemaa, hän kirjoittaa, että "kohtalon oikusta tai jostain muusta selittämättömästä syystä olen jäänyt aina varsinaisten taistelujen ulkopuolelle". Kuulostaa kuin hän olisi tästä hieman pahoillaan.
Vilin sota on tietääkseni jo luokiteltu julkaisijansa Bäckmanin venäjämieliseksi "hybridivaikuttamiseksi", samoin kuin Viimeinen luoti. Kun koko suomalainen valtamedia on puolestaan valjastettu EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton propagandan välineeksi, lyhyt kuvaus yksittäisen suomalaisen kokemuksista Donbassissa on vaikutukseltaan tuskin verrattavissa Suomen länsimieliseen mediarummutukseen. Kesälomaluettavaksi Vilin sotaa voi kyllä suositella kaikille poliittisesta kannasta riippumatta.
