Venäjän, Kiinan ja Iranin yhteiset merisotaharjoitukset

Venäjä, Kiina ja Iran aloittivat tänään perjantaina yhteiset merisotaharjoitukset Intian valtamerellä ja Omaninlahdella.

Euraasialainen yhteistyö Yhdysvaltojen geopoliittisten kilpailijoiden kesken tiivistyy entisestään, samalla kun Washington jatkaa pakotepolitiikkaansa.

Tilanne Intian valtameren ja Omaninlahden alueella on jännittynyt Iranin ja Yhdysvaltojen välisten suhteiden vuoksi. Viime kesäkuussa Iran ampui alas amerikkalaisen tiedustelulennokin ja otti haltuunsa brittien lipun alla seilanneen öljytankkerin, joka tunkeutui Iranin aluevesille. Kaiken kaikkiaan kuutta tankkeria vastaan hyökättiin touko-kesäkuun aikana. Yhdysvallat syytti hyökkäyksistä Irania, mutta epäilyttävissä tapahtumissa oli vahvasti valeiskujen tuntua.

Sotaharjoitukset jatkuvat maanantaihin asti. Kiinan mukaan harjoitusten tarkoituksena on "syventää maiden merivoimien välistä yhteistyötä". Iranin puolelta on todettu, että harjoitukset lähettävät myös tärkeän viestin: Iranin islamilaista tasavaltaa ei voida eristää muusta maailmasta. Iranin mediassa on kerrottu, että sotaharjoitukset osoittavat, että Iranin, Venäjän ja Kiinan väliset suhteet ovat "kehittyneet uudelle tasolle". Tämä trendi tulee jatkumaan tulevina vuosina.

Sotaharjoituksiin sisältyy taktisia harjoituksia, kuten merirosvojen kaappaaman laivan vapauttamista. Venäjän mukaan yhteiset harjoitukset keskittyvät alueellisen vakauden varmistamiseen sekä terrorismin torjuntaan. "Tämä yhteistyö ja vuorovaikutus rakentuu sekä kahden- että monenvälisesti", toteaa Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova.

Sotaharjoitusten jälkeen Iranin ulkoministeri Javad Zarif vierailee Moskovassa jatkaakseen keskusteluja venäläisen kollegansa Sergei Lavrovin kanssa. Ministereiden tapaamisessa tulevana maanantaina käsitellään maiden välisten suhteiden kehittämistä humanitaarisen avun, kaupan, talouden ja muiden alojen saralla.

Englantilaisen Royal United Services-instituutin johtaja Jonathan Eyal on todennut harjoitusten olevan "tarkoin koreografioitu" kokonaisuus. "Iran saa esitellä alueellista valtaansa, Venäjä havainnollistaa rooliaan Lähi-idän avainpelaajana ja Kiina voi osoittaa olevansa globaali merivalta. Strateginen viesti kuuluu, että nämä kolme maata muovaavat nyt Lähi-idän tapahtumia", Eyal arvioi.

Jadekanin joulu avaruudessa

Kiinan Yutu 2, "Jadekani 2", on nyt pisimpään Kuun kamaralla toiminut kuumönkijä.

Tätä ennen ennätystä on pitänyt hallussaan Neuvostoliiton Lunohod 1-kuuajokki, joka toimi Kuussa kymmenen kuukauden ajan vuoden 1970 marraskuun 17. päivästä eteenpäin.

Chang'e 4-laskeutujan kyydissä Kuun kääntöpuolelle viime vuoden joulukuussa matkannut mönkijä teki ensimmäisen pehmeän laskeutumisen Von Kármánin kraatteriin Kuun etelänapa-alueen Aitkenin tasangolle.

Sekä laskeutuja että mönkijä ovat jälleen aloittaneet työtehtävänsä odotettuaan lepotilassa äärimmäisen kylmän yön jälkeen, kertoo Kiinan avaruushallinto. Molemmat laitteet ovat yhä toimintakunnossa.

Kuun päivä ja yö kestävät kumpikin kaksi Maan viikkoa. Chang'e 4-laskeutuja siirtyy lepotilaan aina yön ajaksi. Kuun kääntöpuolella yölämpötila laskee -100 celsiusasteeseen. Jadekania lämmittää yön aikana radioisotooppinen lämmitin.

Chang'e-4-mission tieteellisiin tehtäviin on kuulunut matalataajuisten radioastronomisten havaintojen tekemistä, maaston ja maanmuotojen kartoittamista, mineraalikoostumuksen ja kuun pintarakenteen kartoittamista, sekä neutronisäteilyn ja neutraalien atomien tutkimista.

Kiinan kuumatkat eivät pääty tähän. 2020-luvun alkuvuosina Kiina aikoo lähettää uuden laskeutujan tutkimaan Kuun etelänapa-alueita.

Kansallismielinen vasemmistopuolue Ruotsiin?

Nils Littorin

Kirjoitin aiemmin Englannin uudesta työväenpuolueesta. Nyt myös Ruotsissa puuhataan uudenlaista vasemmistopuoluetta.

Joukko Malmön kommunistisesta puolueesta eronneita aikoo perustaa uuden puolueen, joka ei ihaile nykyvasemmiston korostamaa monikulttuurisuutta, seksuaalivähemmistöjen asioita eikä ilmastoalarmismia.

Nils Littorin, yksi kommunistipuolueen jättäneistä, sanoo, että tämän päivän vasemmisto on "osa eliittiä ja väheksyy työväenluokan näkemyksiä itselleen vieraina ja ongelmallisina". Littorinin mielestä vasemmistoliike käy läpi "pitkittynyttä identiteettikriisiä". Littorinin edustama ryhmä aikoo palata aatteen juurille ja keskittyä oikeisiin asioihin.

"Vasemmistossa ei ymmärretä, miksi moni duunari ei arvosta monikulttuurisuutta, seksuaalivähemmistöjen asiaa tai jotain Greta Thunbergia", Littorin toteaa. "Sen sijaan he kuvittelevat, että koska työväenluokka on ryhtynyt äänestämään maahanmuuttokriittisiä ruotsidemokraatteja, elämme uudestaan 30-luvun Saksan natsismin nousuvaihetta", Littorin selittää Lokaltidningen-lehdessä.

Oikeiston nousu ja äänisaalis työväestöltä kertoo Littorinista laajalle levinneestä tyytymättömyydestä. Liberaali taloussiirtolaisuus on johtanut "matalapalkkakilpailuun" ja "yhteisöjen ghettoutumiseen" sekä hyödyttänyt "ainoastaan suuryrityksiä".

Littorinin mukaan yksi keskeisiä ongelmia on "kaoottinen" maahanmuuttopolitiikka, joka ruokkii kulttuurien välisiä konflikteja ja ulkopuolisuuden tunnetta, jota hallitsematon maahanmuutto kaukaisista maista vain lisää kunniakulttuureineen ja klaanimentaliteetteineen.

Littorinista monikulttuurisuus, seksuaalivähemmistöjen asiat ja ilmastokysymykset ovat nykyään "valtion ideologioita", joita "tungetaan väkisin ihmisten kurkusta alas". Hänen mielestään seksuaalisuuntausasiat ja 16-vuotiaan Greta Thunbergin ympärille rakennettu ilmastokultti yhdessä muiden trendikkäiden "ismien" kanssa, vie huomiota pois oikeista asioista, kuten esimerkiksi tuloerojen kasvusta.

"Ylpeys on rajattu koskemaan vain seksuaalista orientaatiota. Me taas uskomme, että ihmisen arvokkuutta lisää enemmän työpaikka ja eläkevakuutus, jotka varmistavat, ettei hän ole vanhetessaan pakotettu elämään toisten armoilla", Littorin selittää.

Littorinin uuden perusteilla olevan puolueen on tarkoitus hakea vaaleissa Malmön kaupunginvaltuuston paikkoja vuonna 2022. Puolueen nimeä ei ole vielä päätetty, mutta Littorinin mukaan termiä "kommunismi" ei tulla käyttämään.

"Kyseinen termi on kirosana nykyään, eikä täysin ansaitsemattomasti. 1900-luvun kommunismi kuoli Neuvostoliiton mukana, eikä sitä ole koskaan onnistuttu päivittämään 2000-luvulle, vaan se on jäänyt kiinni sata vuotta vanhoihin kirjoihin", Littorin väittää. "Marxin kehittelemät periaatteet ovat kuitenkin yhä käyttökelpoisia", hän lisää.

Aiemmin Markus Allard, vasemmistolaisen Örebro-puolueen johtaja, ilmaisi vastaavanlaisia ajatuksia mielipidekirjoituksessaan "Sosialistit eivät enää kuulu vasemmalle". Siinä Allard syytti valtavirtavasemmistoa perinteisen kannattajakuntansa hylkäämisestä ja "parasiittisen keskiluokkaisen apurahakerroksen" tukemisesta.

Ruotsissa on pitkät perinteet sosialismin saralla ja maassa toimii vieläkin kaksi kommunistipuoluetta, jotka on perustettu 1970-luvulla. Vaikka molemmat puolueet ovat muodollisesti uskollisia marxismi-leninismille, ne eivät ole edes puheväleissä. Myös parlamentissa istuva trendikkäämpi vasemmistopuolue kutsui itseään "kommunistiseksi" useiden vuosikymmenten ajan.

Olisiko aika kypsä "vasemmistolaiselle kansallismielisyydelle", jossa keskityttäisiin kantaväestölle tärkeisiin asioihin ja jätettäisiin eliitin mediassa esillä pitämät aiheet vain kriittisen tarkastelun kohteeksi? Suomessa vastaavaa ilmiötä ei ainakaan vielä ole, vaan meillä ihastellaan (tai vihastellaan) naisenemmistöistä hallitusta. Toivottavasti eliittikriittisyys ja talousliberalismin vastaisuus nousee joskus meilläkin.

Alexander Markovics ja Euroopan asema moninapaisessa maailmassa

Alexander Markovics

"Moninapaisen maailman nousu merkitsee geopoliittista vallankumousta. Se ei osoita ainoastaan paradigmasiirtymää Yhdysvaltojen ohimenevästä unipolaarisesta hetkestä, vaan päättää myös koko länsimaisen hegemonian ajanjakson", sanoo itävaltalainen Alexander Markovics puheessaan kansainvälisen Chișinău-foorumin konferenssissa Moldovassa.

Nykyinen moninapaistumisen prosessi suosii "erilaisia sivilisaatioita ja vastustaa globalisaation liberalistista projektia", Markovics aloittaa. Siinä missä finanssieliitin edustama globalisaatio yrittää yhdenmukaistaa maailman yhden ajatussuunnan ja järjestelmän alle, moninapaisen maailman puolustajat tunnustavat erilaisten poliittisten järjestelmien, ideologioiden ja sivilisaatioiden olemassaolon oikeuden.

Koska Yhdysvaltojen johtaman kansainvälisen järjestyksen aika on päättymässä, Markovics aiheellisesti kysyy, mikä on Euroopan asema tässä uudessa moninapaisessa maailmassa?

Nykyinen Eurooppa sijaitsee "Yhdysvaltojen kiertoradalla". 70 vuotta kestäneen atlantismin ajan jälkeen, Eurooppa ei näytä pystyvän ajamaan omia geopoliittisia etujaan, Markovics toteaa. Vallitseva "populistinen hetki" on kuitenkin synnyttänyt liikkeitä, kuten Ranskan "keltaliivit" ja uudet puolueet kaikkialla Euroopassa, jotka ovat julistaneet sodan hallitsevia eliittejä vastaan.

Markovicsin mielestä populistisilta liikkeiltä ja puolueilta puuttuu johdonmukainen strategia ​​globalisaation ja liberalismin torjumiseksi. Globalistien hyökkäykset kohdistuvat eurooppalaisen sivilisaation ytimeen: kristinusko kirkkoineen on miltei hävitetty, perinteinen perhe on kyseenalaistettu "sorron välineenä" ja myös sukupuolten klassisia eroja vastaan hyökätään. Transhumanismi, eliitin suosima teknoideologia, on valmis eliminoimaan ihmisen itsensä "yksilön" tieltä, Markovics varoittaa.

Tämän vaaran yhteenvetona voidaan todeta, että liberalismi hyökkää samaan aikaan useilla rintamilla, mutta populistit ovat päättäneet taistella vain muutamilla, koska he eivät tunnu täysin ymmärtävän tämän taistelun tärkeyttä (ehkä he "taistelevatkin" vain oman urakehityksensä vuoksi, toim. huom.). Toistaiseksi he ovat kyseenalaistaneet vain tiettyjä liberaalin hegemonian näkökohtia, eivätkä ole huomioineet niistä muodostuvaa kokonaiskuvaa, Markovics arvioi.

Populistit vaativat massamaahanmuuton lopettamista, mutta eivät kyseenalaista esimerkiksi sotilasliitto Naton toimintaa, joka on vastuussa pakolaisaalloista ja kotien tuhoutumisesta ympäri maailmaa. Populistit ovat hiljaa ongelmallisesta kapitalismista, joka tuhoaa kulttuurit ja kristinuskon, mutta he tyytyvät huutamaan, "älä islamisoi amerikkalaistumistamme", Markovics toteaa provosoiden.

Kaikki nämä länsimaissa riehuvan henkisen sodan ilmenemismuodot osoittavat meille tämän historiallisen ajanjakson apokalyptisen vakavuuden. Markovicsin mielestä on tärkeä valita puolensa.

Euroopan tapauksessa, Markovics katsoo, että voimme valita nykyisen liberaalin eliitin ja heidän "historian lopun" filosofiansa tai ajaa Euroopan alkuperäiskansojen ja historian jatkumisen asiaa. Europopulisteilta puuttuu tällä hetkellä vallankumouksellinen teoria. Mistä sellaisen sitten löytää?

Markovics ehdottaa, että tarkastelisimme sotien välistä aikaa. Sieltä löytyvät italialainen kommunisti-intellektuelli Antonio Gramsci sekä konservatiivisen vallankumouksen kannattaja, saksalainen poliittinen teoreetikko Carl Schmitt.

Gramscilta voidaan omaksua hänen hegemonian teoriansa, joka auttaa ymmärtämään paremmin nykyisen liberaalin hallinnon toimintaa. Jos Gramscin ajatuksia sovelletaan oikein, huomataan, että liberaali ideologia vaikuttaa niin massamaahanmuuton, turvallisuuden heikentymisen, kuin koko kapitalistisen talousjärjestelmän ja tänä aikana vallinneen geopoliittisen yksinapaisuuden taustalla.

Liberalismin hegemonian vastustaminen on turhaa, mikäli se tapahtuu vain yhdellä rintamalla, Markovics selittää. Jos populismi kääntyy vain yhtä tai kahta hegemonista näkökulmaa vastaan, siitä tulee väistämättä uusi esimerkki "defensiivisestä modernisaatiosta", joka on pitkällä tähtäimellä tuomittu epäonnistumaan, kuten belgialainen "antagonistisen populismin" teoreetikko Chantal Mouffe on todennut.

Populismi merkitsee kuitenkin, että poliittisuus on palannut Eurooppaan ja eurooppalaiset voivat valita erilaisten hegemonisten hankkeiden väliltä. Markovics huomauttaa, että liberalismi on vain yksi vaihtoehto. Toinen vaihtoehto on vallankumouksellinen populismi, joka perustuisi vanhat ideologiat ylittävän "neljännen poliittisen teorian" periaatteisiin. Markovicsin mielestä tällainen aatteellisempi populismi on "ennakkoedellytys suvereenille Euroopalle moninapaisessa maailmassa".

Geopolitiikan saralla populistien on löydettävä uudestaan Carl Schmittin maan ja meren vastakkainasettelu. Schmitt osoittaa merivallan ja edistysajattelun sekä maavallan ja konservatismin välisen yhteyden. Konseptin kehittämistä jatkaneen ranskalaisen Alain de Benoistin mukaan merivallan tavoitteena on "muuttaa kaikki nestemäiseksi". Tätä varten se "nesteyttää" pääomaa ja maahanmuuttajia, jotta molemmat voivat "virrata kuin meri", Markovics siteeraa.

Euroopan globalisoitumisen torjumiseksi Euroopasta on tultava Katechon Europa, kuten Carl Schmitt kutsui ajatustaan illiberaalista, ​​"yhtenäisestä eurooppalaisesta tilasta". Monin tavoin Euroopan olisi palattava geopoliittisille juurilleen. Markovicsin mielestä on tunnustettava, että kansallisvaltio ei enää pysty käyttämään suvereniteettiaan, eikä se ole enää muutenkaan kansan puolella, vaan keskittyy ajamaan talouseliitin intressejä.

Populistisen ajattelun keskiössä on kuitenkin aina konkreettisesti kansa, Markovics muistuttaa. Toisin kuin valtio, kansa ei ole mikään keinotekoinen yhteisö, vaan historiallinen organismi. Se ei koostu yksittäisistä henkilöistä, vaan tietyn yhteisön jäsenistä. Vaikka kansakunnat tuntevat yläpuolellaan poliittisesti muotoillun "ihmiskunnan" ja löytävät loogisen lopputilansa maailmassa, eri kansakunnat ovat "Jumalan ajatuksia", kuten nationalismin isänä pidetty filosofi Johann Gottfried von Herder on selittänyt.

Kansojen yläpuolella on sivilisaatioita, jotka koostuvat eri kansoista, joilla on sama uskonto, sama historia sekä yhteinen tila. Jokainen kansakunta yksin on tuomittu tuhoutumaan liberaalin lännen "nesteyttämänä", mutta sivilisaatioksi yhdistyneenä, ne kykenevät kestämään myrskyn, Markovics uskoo.

Siksi on välttämätöntä, että "yhtenäinen eurooppalainen sivilisaatio muodostaa traditionalistisessa mielessä yhteisen imperiumin, joka takaa rauhan yksittäisen kotimaan tasolla, sekä puolustaa yhteistä suvereniteettia globalistien hyökkäyksiltä", Markovics esittää. Epäilenpä, että tällainen "unioni" ei olisi Brysselin byrokraattien mieleen.

"Venäläis-euraasialaisen, kiinalaisen ja iranilaisen sivilisaation nousu" osoittaa todeksi "hajautetun sydänmaan" teorian, josta politologi Alexandr Dugin on kirjoittanut. Ei ole olemassa vain yhtä sydänmaata, kuten brittiläinen geopoliitikko Halford Mackinder kuvitteli, vaan useita. "Eurooppalaisilla on omansa, eurooppalaisille tyypillinen sydänmaa", Markovics runoilee.

Markovics vaatii, että eurooppalaisten on jätettävä viimein taakseen "valkoisen miehen taakka", ihmisoikeuksien liberaali pelastusoppi, (post)modernismi, sekä edistys- ja valistusajattelu. Eurooppalaisten on ymmärrettävä myös muukalaispelon syyt. "Vain hylkäämällä ylimielisyytemme ja taikauskomme, löydämme tasavertaisen paikkamme muiden sivilisaatioiden joukossa ja voimme palata kristilliseen kulttuuriperintöömme", Markovics julistaa.

Moninapaisuus sekä älyllisessä että geopoliittisessa ulottuvuudessaan, on avain, jolla Eurooppa saa kohtalonsa taas omiin käsiinsä. Mutta kuten kaikissa vapaustaisteluissa, myös eurooppalaisten on ensin päästävä eroon lännen hegemoniasta. Populistien ympäri Eurooppaa on erotettava "ystävät vihollisista ja päävihollisesta" ja luotava uusia strategioita. Myös itsekriittisyyttä tarvitaan, sanoo Markovics, viitaten Italian ja Itävallan populistijohtajien virheisiin.

Markovics on vakuuttunut, että päättäväisellä yhteistyöllä voidaan torjua vanhan liberaalin järjestyksen tuhovoimia. Tämä on nähty esimerkiksi Syyrian taistelukentillä, missä Venäjä ja Iran estivät presidentti Bašar al-Assadin kaatamisen ja Isisin nousun. Venezuelassa Venäjä ja Kiina pystyivät auttamaan presidentti Maduroa puolustautumaan amerikkalaisten epävakauttamisyrityksiä ja vallanvaihto-operaatiota vastaan.

Jos näemme tämän "erilaisista sivilisaatioista koostuvan anti-imperialistisen rintaman" potentiaalin, olisi vain loogista, että myös Eurooppa ennen pitkää liittyisi siihen. Siksi Euroopan on ehdottomasti jätettävä kaikkia yhteiskuntia amerikkalaistava "länsi" taakseen ja muodostettava oma poolinsa, oma napansa, tulevassa moninapaisessa maailmanjärjestyksessä, sanoo Markovics lopuksi.

Schmittin suuret tilat nykymaailmassa

Saksalainen poliittinen teoreetikko Carl Schmitt (1888-1985) oli geopoliittisissa näkemyksissään hyvin kaukonäköinen.

Jo 1920-luvulla Schmitt pani merkille, että valtion rooli oli muutoksessa. Schmitt aavisteli uudenlaisen suurvaltapolitiikan syntyä.

Ville Suurosen artikkeli Politiikka valtion jälkeen: Carl Schmitt, Eurooppa ja uusi pluralismi inspiroi minut palaamaan Schmittin ajatusten pariin.

Schmittin diagnoosi valtion roolin muutoksesta kansainvälisen politiikan kentällä on tänä päivänä entistä validimpi. "Elämme perustavien poliittista järjestystä koskevien muutosten aikakaudella… ja tämä kuuluu aikamme perustaviin tuntemuksiin...luultavasti monet heikot valtiot tuhoutuvat tässä valtavassa muutosten prosessissa. Vain joitain jättiläismuodostelmia tulee jäämään jäljelle", Schmitt arvioi viileästi.

Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että suvereenien valtioiden määrä vähenee entisestään. Jäljelle jäävät valtakeskittymät koostuvat suurvalloista ja niiden etupiireihin kuuluvista maista. Saattaa olla, että amerikkalainen "Monroen oppi" saa uuden tulemisensa globaalilla tasolla. Schmitt itse oletti, että maailmaan jää "viisi tai kuusi jättimäistä Leviathania", kilpailevaa suurvaltaa.

Esseessään Völkerbund und Europa (1928),  Schmitt korosti, että aikakauden tunnusmerkkinä on "kaikkien perittyjen poliittisten muodostelmien täydellinen uudelleen järjestely". Esseessään Schmitt pohti, voisiko Eurooppa nousta vielä yhtenäiseksi poliittiseksi entiteetiksi. Tuolloin tämä tuntui hänestä epätodennäköiseltä.

Modernin ajan keskeisin poliittinen ristiriita johtuu "humanitaarisen ja taloudellisen universalismin" ja toisaalta "valtiosidonnaisen suvereeniajattelun" yhteensovittamattomuudesta, kirjoittaa Suuronen Schmittin ajatelleen. Kuten veteraanidiplomaatti Heikki Talvitie on todennut, olemmekin palaamassa arvopohjaisesta ulkopolitiikasta valtioetuun perustuvaan ajatteluun.

Schmitt esitti kylmän sodan ratkaisumalliksi "poliittisen pluriversumin" tunnustamista. Kylmän sodan ajan kaksinapainen maailmanjärjestys, jossa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat vasalleineen mittelivät keskenään, oli Schmittistä pelkkä "siirtymävaihe matkalla uuteen moninaisuuteen".

Schmitt näki "blokkien maailman", jossa Kiina, Intia, Eurooppa, Brittiläinen kansainyhteisö, latinalaisamerikkalainen maailma sekä liuta arabivaltioita ilmentäisi itseään uutena poliittisena muodostelmana. Näin idän ja lännen aiempi dikotomia hajoaisi ja moninapainen järjestys loisi maailmaan uutta tasapainoa usean valtablokin myötä.

Viimeisimmässä geopoliittisessa analyysissaan, "Laillinen maailmanvallankumous" (Die legale Weltrevolution, 1978), Schmitt toteaa, että maailmassa on kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Kiina. Suvereeneiksi "suuriksi tiloiksi" hän mielsi tässä vaiheessa kuitenkin vain johtavat ydinasevallat. Tänä päivänä Schmitt luultavasti päivittäisi entisestään arviotaan Kiinasta. Tuleeko 2000-luku kuulumaan Aasialle?

Entäpä sitten Eurooppa, Schmittille läheisin "suuri tila"? Saksalainen ajattelija oli sitä mieltä, että poliittisesti yhtenäisen Euroopan luomiseksi ei löydy riittävää tahtotilaa. "Eurooppalaisen patriotismin" kehittyminen tuntui Schmittistä utopistiselta ajatukselta ja hän oletti, että Euroopan kohtalona on jäädä löyhästi yhtenäiseksi talousalueeksi. Euroopalta puuttui Schmittin mukaan kunnollinen "poliittinen idea"; rahakaan ei korvaa ideologiaa.

Schmittin ajatuksiin on sittemmin palattu politiikan tutkijoiden taholta. Gary Ulmen esitti jo 90-luvulla, että Schmittin visioima "uusi poliittinen pluriversumi" saattaa olla toteutumassa. Stefan Auer väittää kirjoituksessaan havainneensa Putinin Venäjällä "schmittiläisiä elementtejä". Autoritaarisen Venäjän vastapainoksi Auer haluaisi, että Eurooppa tekisi itsestään ihmisoikeuksia puolustavan suurvallan. Mitä tähän sanovat eurofederalistit kuten Macron, jotka haluavat toisaalta normalisoida Euroopan Venäjä-suhteet?

Euroopan unionin integraatiokehitys on yhä talousajattelun ohjaamaa. Oikeistopopulistit puolestaan haaveilevat suvereenien kansallisvaltioiden paluusta ennemmin kuin schmittiläisestä "Linnake-Euroopasta". Samaan aikaan Brysselin teknokraatit haluavat edistää keskusjohtoisempaa liittovaltiota avoimien rajojen Euroopassa, joka muuntuu massamaahanmuuton myötä monietnisten kuluttajien "suureksi tilaksi".

"Suurten Leviathanien" maailmassa Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä nousevat esiin, mutta miten käynee Euroopalle, joka on tähän asti ollut merentakaisen "Amerikan serkkunsa" alusmanner sodanjälkeisessä liberaalissa järjestyksessä? Maailmanpolitiikka on muutoksessa. Tehdäänkö Euroopasta "Eurafrikka" ilmastopakolaisuuden ja ihmisoikeusfilosofian varjolla? Mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin.

Uusi EU-vastainen työväenpuolue Britanniaan

George Galloway

Britannian työväenpuolue koki musertavan vaalitappion viime viikolla. On arvioitu, että puolue menetti kannatustaan mustamaalatun puoluejohtaja Jeremy Corbynin ja ristiriitaisen brexit-kannan takia.

Britannian uuden parlamentin toiminta käynnistyy jo tällä viikolla. Konservatiivipuolueen vaalivoittoon johtanut Boris Johnson yrittää saada EU-eron varmistavan lainsäädännön uuden parlamentin hyväksyttäväksi vielä ennen joulua.

Työväenpuolueen heikon tuloksen seurauksena maan politiikkaan pettynyt veteraanipoliitikko ja radiojuontaja George Galloway on ilmoittanut uuden työväenpuolueen perustamisesta. Gallowayn puolueen ohjelma kuulostaa monin verroin radikaalimmalta kuin vanhan Labourin linja. Puolue haluaa Britannian ryhtyvän harjoittamaan myös "itsenäistä ulkopolitiikkaa".

Galloway, Palestiinan asian puolustaja sekä Venezuelan ja Kuuban ystävä, tunnetaan terävänä sanailijana, jonka näkemykset eivät sisällä poliittisille broilereille tyypillistä, mitäänsanomatonta jargonia.

Galloway syyttää identiteettipolitiikkaa, mukaan lukien seksuaalipolitiikkaa, joka on "jakanut työväenluokan" eri leireihin. Labour-puolueen jatkuva vähemmistöryhmien mielistely on synnyttänyt railon perinteisten sosialistien ja liberaalivasemmistolaisten välille. Gallowayn uusi Workers Party of Britain tekee selväksi, ettei liberalismi kuulu sen ideologiaan.

Uuden puolueen ohjelma painottaa, että "hyperkapitalismi" on "epävakauttanut Britannian työväenluokan ylpeät perinteet, kulttuurin ja elämäntavan". Perinteisten arvojen puolustaminen puhuttelee varmasti sitä osaa väestöstä, joka tuntee, että uusvasemmisto on hylännyt työväen taistelun identiteettipolitiikan hyväksi.

WPB-puolue haluaa myös "uudelleen teollistaa" Britannian, selättää siten työttömyyden ja köyhyyden, sekä kumota konservatiivien yli vuosikymmenen kestäneen "tarpeettoman talouskuripolitiikan".

Gallowayn uuden puolueen periaateohjelmassa vaaditaan "loppua imperialistisille sodille ja talouden ylivallalle", sekä Britannian eroa sotilasliitto Natosta. Satojen vuosien ajan Britannia on ollut valloitussotien ja eri maiden epävakauttamisen etulinjassa Afrikassa, Kyproksella, Syyriassa, Jemenissä ja Intiassa. Tälle on puolueen mielestä tultava loppu.

Uusi työväenpuolue haluaa Britannian vetäytyvän tuhoisista seikkailuistaan "rauhan, solidaarisuuden ja ei-trotskilaisen internationalismin hengessä". Tämän vuoksi puolue anteeksi pyytelemättä ylistää Neuvostoliiton pyrkimyksiä, sekä puolustaa Kiinan ja Kuuban saavutuksia, kuvaillen myös Venezuelan kansan ponnisteluja "sankarillisiksi".

Gallowayn puolueen kanta Britannian EU-eroon on selvä: puolue haluaa kunnioittaa kansanäänestyksen tulosta ja Britannian jättävän Euroopan unionin jäsenyyden. Gallowayn mielestä Britannian täytyy vapautua EU:n säätelystä, joka rajoittaa jäsenmaan harjoittamaa talouspolitiikkaa ja estää Britanniaa kansallistamasta keskeistä infrastruktuuria.

Koska Britannian vanha työväenpuolue ei omaa minkäänlaista sosialistista ohjelmaa, vaan toimii suurpääoman ehdoilla kuten hallitseva konservatiivipuoluekin, maahan tarvittaisiin radikaalimpaa politiikkaa; siksi Workers Party of Britain on perustettu.

Toisin kuin äärimmäistä talousliberalismia suosivat konservatiivit ja blairilaiset Labourin kannattajat, Gallowayn puolue uskoo valtiojohtoisen suunnitelmatalouden tärkeyteen. "Vapaamarkkinafundamentalismi" on romuttanut Ison-Britannian teollisuuden ja "kastroinut koko brittiläisen yhteiskunnan".

Kaikkeen tähän Gallowayn joukot haluavat muutosta. Pienpuolueen tie saattaa olla haasteellinen, mutta toivottavasti Britanniasta löytyisi tilausta tälle uudelle EU- ja Nato-vastaiselle puolueelle ja sen kansallismieliselle linjalle.

Amerikka-johtoisen järjestyksen loppu

Amerikkalainen geopolitiikan asiantuntija Ian Bremmer puhui marraskuussa GZERO Summit-konferenssissa Tokiossa, Japanissa.

Hän sanoi suoraan, että "Amerikka-johtoinen kansainvälinen järjestys" on tullut tiensä päähän. Aikakauslehti Time julkaisi Bremmerin puheen sivuillaan.

Kiina on tehnyt päätöksensä, Bremmer toteaa dramaattisesti. Peking rakentaa täysin omaa kiinalaisen teknologian järjestelmäänsä. Kiina tekee sen omilla arvoillaan, infrastruktuurillaan ja jakeluverkostollaan, kilpaillen siten länsimaisen järjestelmän kanssa.

Bremmer painottaa aivan oikein, että kyseessä on yksi merkittävimmistä geopoliittisista päätöksistä viimeiseen kolmeen vuosikymmeneen. Hänen mielestään se on myös suurin uhka länsijohtoiselle globalisaatiolle sitten toisen maailmansodan päättymisen. Eihän sen näin pitänyt mennä, Bremmer ihmettelee.

Bremmerin näkemyksen mukaan globalisaatio on nostanut miljoonat ihmiset pois köyhyydestä ympäri maailman. Elämme tällä hetkellä pitempään, terveempinä ja tuotteliaampina kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiset ovat paremmin kouluttautuneita ja tiedostavampia kuin koskaan historiassa.

Miksi monet ihmiset sitten ovat niin vihaisia ja miksi globalisaatio on uhattuna, retorisoi Bremmer. Miksi kansalaiset eri maissa hylkäävät vanhat puolueet ja antavat mahdollisuuden poliittisille kyseenalaistajille? Miksi tässä ajassa ollaan niin erimielisiä ja riidanhaluisia?

Bremmerin mukaan kaikki johtuu maailmanjärjestyksen muutosvaiheesta, "siirtymäajan epävarmuudesta". Vaikka suuressa osassa maailmaa tieto, ihmiset, raha, tavarat ja palvelut liikkuvat hyvin nopeasti, uusia mahdollisuuksia ja vaurautta luoden, ne myös lisäävät pelkoja. Maailmasta on tullut reaaliajassa monimutkaisempi ja vaarallisempi paikka. Ihmisistä tuntuu, ettei muutoksiin voi juurikaan vaikuttaa.

1990-luvulla Bremmer luuli muiden muassa, että Yhdysvallat, Japani, Kanada ja johtavat EU-maat tarjoaisivat vakaan ja ennustettavan poliittisen maiseman ja loisivat mahdollisuuksia kaikkia hyödyttävälle talouskasvulle. Nuo ajat ovat kuitenkin nyt takana päin. Vuoden 2008 finanssikriisi ja sitä seurannut epävakaus on vaikuttanut talousnäkymien lisäksi myös politiikkaan.

Bremmer myöntää vastentahtoisesti, että Yhdysvaltojen johtama globaali järjestys on päättymässä. Hän on sitä mieltä, että maailma on ajautunut "geopoliittiseen taantumaan": vanhat liittolaisuudet, instituutiot ja yhdistävät tekijät ovat häviämässä. Yhdysvaltojen ja Euroopan väliset suhteet ovat huonontuneet.

Historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna, geopolitiikassa on omat syklinsä kuten taloudessakin. Bremmer katsoo, että me tulemme elämään uudessa geopoliittisessa syklissä vähintään seuraavan vuosikymmenen ajan. Tällä välin Kiina on luomassa vaihtoehtoista kansainvälistä poliittista ja taloudellista järjestelmää.

Taloustieteilijöiden mielestä "luovan tuhon" prosessi siivittää kasvua ja rakentaa tulevaisuutta. Tuossa prosessissa kuitenkin tuhoutuu ihmiselämiä ja toimeentuloja. Suuri joukko kansalaisia ajattelee, että hallitus on voimaton, tai ei välitä siitä, miten heidän käy. Kauna eliittejä kohtaan kasvaa kaikkialla; tavalliset ihmiset ajattelevat, että järjestelmää on alusta asti peukaloitu heitä vastaan, eivätkä he ole aivan väärässä.

Tämä on luonut poliittisen nousun mahdollisuuksia populisteille, jotka lupaavat ratkaisuja ongelmiin. Konfliktien riski kasvaa. "Pakolaisaallot, Lähi-idän kuohunta, jakaantunut Amerikka, populistinen Eurooppa, nouseva Kiina, revansistinen Venäjä, sekä ilmaston ja teknologian tuomat mullistukset" vaikuttavat kaikki tulevaan politiikkaan ja uuteen järjestykseen. Bremmerin mukaan tämä on vasta alkua.

Bremmer jatkaa lännen globalistien linjalla, valitellen "koordinoidun johtajuuden puutetta nykymaailmassa". Kansainväliset instituutiot ovat menettäneet merkityksensä. YK ei tule toimeen kymmenien miljoonien ihmisten pakolaisvirtojen kanssa. Kansalliset hallitukset ovat yhä haluttomampia vastaanottamaan pakolaisia, tai tukemaan YK:n muitakaan suunnitelmia.

Myös eurooppalaiset instituutiot ovat hajaannuksen tilassa ja europarlamentissa vaikuttaa jo joukko eurokriittisiä poliitikkoja. Vapaan liikkuvuuden suhteen ei löydy enää konsensusta. Erimielisyyttä ilmenee EU:n ulkopuolelta tulevien siirtolaisten sijoittamisessa ja myös euromaiden suhtautumisessa Venäjään.

Yhdysvalloissa presidentti Trump on uhannut sotilasliitto Naton yhtenäisyyttä ja Ranskan presidentti Macron on viime aikojen lausunnoillaan tehnyt samoin. Yhdysvallat onkin jo vetäytynyt monista kansainvälisistä sopimuksista. Huomispäivän kriisejä ratkomaan ei ole luotu uusia sopimuksia tai uusia instituutioita, Bremmer huolehtii. Osa EU-maista sooloilee sanktioiden uhallakin.

Bremmerin mielestä Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi on vain oire vallitsevasta levottomuudesta, ei sen alkulähde. Hän väittää, että Yhdysvallat olisi halunnut jättää maailmanpoliisin tehtävät jo vuosikymmeniä sitten. Bremmerin mukaan vetäytymistä on yritetty jo Bill Clintonin hallinnon ajoista saakka, mutta siinä ei ole vielä onnistuttu. Mikään muukaan valtio ei halua kyseistä roolia itselleen.

Bremmer selittää, että joka vuosi on yhä vähemmän amerikkalaisia, jotka ovat kyllin vanhoja muistamaan kylmän sodan aikoja, toisesta maailmansodasta puhumattakaan. Afganistanissa palvelee jo amerikkalaissotilaita, jotka eivät olleet edes syntyneet 11. syyskuuta vuonna 2001. Bremmer harmittelee, että Yhdysvaltojen haluttomuus säilyttää supervaltastatustaan luo "globaalin johtajuuden valtatyhjiön".

Uutta yksinvaltiasta ei vähään aikaan tule, vaan globaali hallinta tulee olemaan hajautetumpaa. Vapaan markkinatalouden aika on myös ohi, Bremmer väittää. Kiina on pian maailman suurin talous, joka harjoittaa omanlaistaan valtiokapitalismia, pitäen tarkasti huolta kansallisista intresseistään. Kiinan mallin menestys on kiistämätön, Bremmer myöntää. Hyvänä asiana hän näkee, että Kiinan talouskasvu auttaa myös globaalia taloutta, eikä Kiinakaan pysäytä globalisaatiota.

Tänä päivänä, Kiina ja Yhdysvallat luovat kahta erilaista digiekosysteemiä, Bremmer sanoo. Amerikkalainen systeemi on hänen mukaansa yksityisen sektorin rakentama ja valtio säätelee sitä löyhästi (Edward Snowden voisi olla eri mieltä?). Kiinalainen systeemi on täysin valtiojohtoinen. Kahdella rinnakkaisella järjestelmällä on vaikutuksensa "tiedonkeruuseen, tekoälyteknologian kehittämiseen, 5G-verkon rakentamiseen, sekä puolustautumiseen kyberhyökkäyksiltä".

Missä "uusi Berliinin muuri" tulee seisomaan, kysyy Bremmer. Mistä löydämme rajan, joka erottaa yhden teknologisen järjestelmän toisesta? Asettuuko Eurooppa Yhdysvaltojen puolelle? Hajoaako EU ja päätösvalta jää yksittäisille valtioille? Miten Intia määrittelee asemansa? Entä Etelä-Korea tai Brasilia? Millaisia paineita Japani tulee kohtaamaan, Bremmer aprikoi. 

Bremmer arvioi, että tulevaisuutta muovaavat eniten Kiina ja Yhdysvallat. Hänen mielestään Kiinan "uhka" on loppujen lopuksi pienempi kuin mitä Washington uskoo. Kiina omaa vähemmän kiinnostusta ryhtyä sotilaallisiin toimiin Yhdysvaltoja vastaan. Kiina on alueellinen, ei maailmanlaajuinen, sotilasmahti. Keskinäinen taloudellinen riippuvuus tulee myös säilymään kiistoista huolimatta, Bremmer uskoo.

Suurin Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen konflikti johtuu teknologisesta kehityksestä. Teknologian saralla Kiina on jo supervalta. Tätä teknologista kilpajuoksua tulee sävyttämään tietynlainen "kylmän sodan henki". Tästä sekä Amerikan demokraatit että republikaanit ovat sentään yhtä mieltä, Bremmer ilahtuu. Hän luottaa myös siihen, että Euroopan maat ja Japani, sekä muut "samanhenkiset kumppanit", tulevat yhä tekemään "yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa".

Bremmer katsoo tulevaisuuteen. Tapahtuipa Yhdysvaltojen seuraavissa presidentinvaaleissa mitä tahansa, entisenlainen kansainvälinen järjestys on mennyttä. Bremmer on vakuuttunut, että Amerikka-johtoinen järjestys ei tule enää takaisin, olipa vallassa mikä puolue tai presidentti tahansa. Liberaali Bremmer luottaa kuitenkin siihen, että "universaalit arvot", joita Yhdysvallat on ajanut, tulevat säilymään.

Kilpailu ja konfliktit eri maiden välillä ovat väistämättömiä. Ilmastonmuutos ja tekoäly luovat uusia eksistentiaalisia haasteita kaikille, Bremmer varoittaa. Siirtymä Yhdysvaltojen ylivallasta uudenlaiseen maailmanjärjestykseen hämmentää myös politiikan tutkijaa. Maailma jää nyt Bremmerin mielestä vaille "selkeää johtajuutta, johon ihmiset ovat voineet luottaa".

Bremmerin teesi "geopoliittisesta taantumasta" sisältää ajatuksen, että Yhdysvaltojen johtamasta yksinapaisesta järjestyksestä ei siirryttäisikään heti uuteen, yhden, kahden tai useamman navan maailmaan, vaan eräänlaiseen navattomaan "G-nolla-maailmaan", jota yksikään valtio ei pysty johtamaan. Tätä vaihetta voi kestää pitkälle ensi vuosikymmenelle.

Kolmen meren aloite

Perussuomalaiset Nuoret tekivät tämänvuotisessa syyskokouksessaan julkilausuman, jossa he vaativat Suomea liittymään ns. "Kolmen meren aloitteeseen".

Aloite on jäänyt pitkälti huomiotta Suomessa, mitä Alpo Rusi valitteli Iltalehden kolumnissaan jo pari vuotta sitten. Mistä oikein on kysymys?

Kolmen meren aloite (Three Seas Initiative, TSI) on yhteistyöjärjestö, joka perustettiin vuonna 2016 Dubrovnikin huippukokouksessa Kroatiassa. Se pyrkii omien sanojensa mukaan lähentämään "Mustanmeren, Itämeren ja Adrianmeren EU-jäsenmaita" muun muassa energia-, tietoliikenne- ja liikennepolitiikassa.

Järjestön kotisivuilla listataan yhteistyön tavoitteita. Ensimmäisenä tavoitteena on "pyrkiä edistämään Keski- ja Itä-Euroopan taloudellista kehitystä liikenne-, energia ja tietoliikenneinfrastruktuurien välisen yhteyden kautta".

Toisena tavoitteena väitetään olevan "jäsenvaltioiden lähentyminen ja yhtenäisyyden ja koheesion edistäminen EU:ssa". Kolmen meren aloitteessa mukana olevat maat haluavat poistaa "keinotekoisen itä-länsi jaottelun" ja "lisätä EU:n yhdentymistä".

Kolmantena tavoitteena - mikä on mielestäni huomionarvoisinta ja paljastavinta - on "edistää transatlanttisten siteiden vahvistamista. Yhdysvaltojen taloudellinen läsnäolo alueella toimii katalyyttina tehostetulle transatlanttiselle kumppanuudelle".

Tällä hetkellä Kolmen meren aloitteeseen kuuluu kaksitoista valtiota: Baltian maat, Viro, Latvia ja Liettua, Visegrád-ryhmän maat eli Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari, sekä Itävalta, Slovenia, Kroatia, Romania ja Bulgaria.

Perussuomalaiset Nuoret pitävät "kansainvälisten ja kaupallisten suhteiden kannalta" tärkeänä, että Suomi liittyisi tähän enimmäkseen entisten kommunistimaiden liittoumaan. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että perusnuoret haluavat Suomen osallistuvan kaikkeen amerikkajohtoiseen, nousevaa euraasialaista järjestystä vastaan suunnattuun toimintaan.

Vuonna 2017 Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump vieraili Kolmen meren aloitteen Varsovan huippukokouksessa Puolassa. Vierailun aikana pitämässään puheessa Trump lupasi Washingtonin tuen "maiden turvallisuudelle", sekä antoi ymmärtää, että Yhdysvaltojen maksumiehinä maat saavuttaisivat myös "energiariippumattomuuden Venäjästä".

Vaikka Kolmen meren aloite antaa ymmärtää, että sen on tarkoitus "parantaa EU:n yhtenäisyyttä", aloitteen taustamoottori Yhdysvallat pyrkii käyttämään TSI-alusmaitaan omien taloudellisten ja poliittisten etujensa ajamiseen. Samalla EU:n yhtenäisyys heikentyy ja Yhdysvaltojen ote mantereen maista vahvistuu. Tarkoituksena on myös iskeä lisää kiilaa euromaiden ja Venäjän välille.

Yhdysvallat pyrkii löytämään keinoja vastata EU:n, Venäjän ja Kiinan taloudelliseen ja geopoliittiseen kilpailuun. Atlantistinen Kolmen meren aloite yrittää vahvistaa Yhdysvaltojen asemaa Keski- ja Itä-Euroopassa, sekä vaikeuttaa maiden suhdetta Brysseliin, Moskovaan ja Pekingiin. Euromaiden kansalliset intressit eivät kuitenkaan merkitse Washingtonin valtakoneistolle mitään.

Ranskalaisen geopolitiikan professori Pierre-Emmanuel Thomannin mukaan Trumpin hallinnon tuki aloitteelle on jatkoa amerikkalaiselle pyrkimykselle "sirpaloittaa Euraasian mannerta geopoliittisesti ja hidastaa siirtymää moninapaiseen maailmanjärjestykseen".

Suomalainen hallitusilveily

Sanna Marin

Suomeen on saatu tänään maan nuorin pääministeri, 34-vuotias Sanna Marin.

Hän on vaalikonevastaustensa perusteella feministi sekä vihreillä ja uusvasemmistolaisilla trendiaatteilla varustettu, perinteisiä arvoja vierastava sateenkaariperheen kasvatti.

Tehtävää naisenemmistöisellä hallituksella riittää. "Maksimaaliset ilmastotavoitteet" sekä "vihapuheen" suitsiminen lainsäädännöllä ovat Marinille tärkeitä. Sdp kannattaa myös pakolaiskiintiön kasvattamista.

Entinen pääministeri Antti Rinne syrjäytettiin kepukabinetin ja muiden talouselämän vaikuttajien voimalla, koska Rinne epähuomiossa lipsui uusliberalistiselta palkanalennuslinjalta. Kataisen, Stubbin ja Sipilän tuhohallitusten jälkeen en toisaalta hämmästy tästäkään käänteestä.

Talousliberaali linja jatkunee, mutta uudella, punavihreällä kosmetiikalla puuteroituna. Miten sujuu viiden puolueen hallitusyhteistyö? Entä kuiskutteleeko Juha Sipilä jatkossakin ohjeita valtiovarainministeri Katri Kulmunin korvaan?

Ulkoministeri Pekka Haaviston valehtelu ja hallinnon salakähmäinen suunnitelma tuoda Syyrian al-Holin leirin suomalaistaustaiset Isis-terroristinaiset lapsineen Helsinkiin, luulisi myös vievän päättäjiemme uskottavuutta.

Viimeisimpien lehtitietojen mukaan Isis-palaajien valmistelut ovat pitkällä: perheet on jo jaettu työntekijöille Helsingin lastensuojelussa, sosiaalitoimessa ja terveydenhuollossa. Toisinkin on väitetty ja juupas-eipäs-väittely jatkuu.

Haavisto nauttii uudenkin hallituksen luottamusta. Posti-sotkun myötä eroa pyytänyt kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero palaa myös sairauslomalta ministerin tehtäviin, koska hän on Sanna Marinin mielestä "luotettava joukkuepelaaja".

Sisäministeri Maria Ohisalo taas pitää tärkeänä, että poliisivoimiin saataisiin entistä enemmän vähemmistöjen edustajia, kuten muslimeja. Ohisalon mukaan yksi "käytännön ongelma" ovat tällä hetkellä poliisiunivormut: selvityksen alla on, miten muslimihuivin voisi yhdistää poliisin virka-asuun.

Tällä välin puolustusministeri Antti Kaikkonen on vierailulla Suomen isäntämaassa, Yhdysvalloissa. Washingtonissa Kaikkonen on tavannut ruotsalaisen kollegansa Peter Hultqvistin kanssa puolustusministeri Mark Esperin. Tapaamisessa on keskusteltu "maiden välisen puolustusyhteistyön ajankohtaisista asioista".

Näin siis Suomessa.

Kissinger, Kiina ja Yhdysvaltojen asema

Henry Kissinger

Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri ja diplomaatti Henry Kissinger on todennut, ettei Yhdysvallat ole enää "yksinvaltias", vaan on aika tunnustaa, että Kiinasta on tullut sen "tasavertainen kilpailija".

Jos Yhdysvallat ei onnistu löytämään yhteistä säveltä Kiinan kanssa, lopputuloksena saattaa olla Kissingerin mukaan "edellistä maailmansotaa pahempi, katastrofaalinen konflikti".

Kissinger puhui aiheesta Yhdysvaltojen-Kiinan-suhteiden kansallisen komitean tilaisuudessa New Yorkissa, marraskuun 14. päivänä. 94-vuotias republikaani, joka palveli Richard Nixonin ja Gerald Fordin hallinnoissa, kannusti Yhdysvaltoja ja Kiinaa sopimaan taloudelliset kiistansa rakentavassa hengessä.

Kissingerin mukaan keskinäisen kilpailun, etenkin teknologian alueella, tulisi pysyä terveellä tasolla. Kiinan ja Yhdysvaltojen on totuteltava ajatukseen siitä, että kilpailuasetelma on pysyvä tila. Pahimmat erimielisyydet on kyettävä selvittämään.

"Maiden, jotka joskus olivat poikkeuksellisia ja ainutlaatuisia, on totuttauduttava siihen tosiasiaan, että niillä on kilpailija", Kissinger myönsi. Tämä vihjaus viittaa siihen, ettei tämä ulkopolitiikan veteraani (enää?) usko "amerikkalaiseen poikkeuksellisuuteen".

Tällä ulostulolla Kissinger mitätöi konsensusajattelua, joka on ollut vallalla Washingtonissa. Tuo konsensus on kasvanut sitten Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla, jolloin Yhdysvallat kuvitteli olevansa ainoa suurvalta maailmassa.

Amerikkalainen näkemys ulkopolitiikasta kehittyi virulentiksi ideologiaksi, josta käytettiin nimitystä "täyden spektrin dominanssi" (englanniksi "full-spectrum dominance"). Sen seurauksena kolmen viimeisen vuosikymmenen ajan Yhdysvallat on syyllistynyt laittomiin sotiin ja vallanvaihto-operaatioihin ja suistanut miltei koko maailman kaaoksen valtaan.

Kissinger on kiistanalainen hahmo Yhdysvaltojen politiikassa. Vaikka häntä on arvostettu ulkoministerinä ja huippudiplomaattina, hänen maineensa on ryvettynyt Vietnamin sodan sekä Kambodžan pommitusten vuoksi. Hän on myös tukenut vallankaappauksia ja likaisia sotia siinä määrin, että raja kylmäverisen poliittisen strategin ja sotarikollisen välillä on muuttunut hyvin ohueksi, ellei olemattomaksi.

Kissinger on myös tunnettu vieras erilaisissa globalistien kekkereissä. Vuosikymmenien ajan hän on ollut vakiokalustoa Trilateraalisen komission, Bilderberg-ryhmän ja Ulkosuhteiden neuvoston kokoontumisissa. Kissinger kuuluu siihen globalistien sisäpiiriin, joka kokoontuu salaseuramaisissa olosuhteissa päättämään monista eri maihin vaikuttavista asioista, maailmanpolitiikan ja talouden suuntaviivoista.

Kaikista vioistaan huolimatta, Kissingeriä tuntuu motivoivan käytännöllinen ja päämäärätietoinen politiikka. Tällaista ajattelua ilmenee harvemmin angloamerikkalaisissa piireissä, joita ohjaa ylivaltaan pohjautuva ideologia. Nykyinen Washingtonin konsensus on ollut ideologisesti epärealistinen ja johtanut nollasumma-ajatteluun sekä tarpeettomaan vihamielisyyteen Kiinaa ja Venäjää kohtaan.

Aika ajoin, presidentti Trump vaikuttaa omaavan hieman reaalipoliittista pragmaattisuutta. Toisinaan hän singahtaa hyperideologiseen mielentilaan, jota hänen varapresidenttinsä Mike Pence ja ulkoministerinsä Mike Pompeo edustavat. Ulkoministeri Pompeo on määritellyt Kiinan Yhdysvaltojen "suurimmaksi pitkän aikavälin uhaksi". Trumpin Kiinan vastainen pakotepolitiikka ja tuki Hongkongin mielenosoituksille ei auta asiaa.

Tämä on juuri sellaista amerikkalaista öykkäröintiä, josta Kissinger nyt yllättäen varoittaa ja jota pitäisi välttää, mikäli Yhdysvaltojen ja Kiinan välisen kauppasodan kireitä solmuja halutaan saada avattua. Mutta lisää esteitä tuntuu kuitenkin kasautuvan kaiken aikaa yhteisymmärryksen tielle.

Maailma on monimutkainen paikka, joka on perustavanlaatuisessa ristiriidassa Trumpin hallinnossa ja Yhdysvaltojen kongressissa ilmenevän banaalin tietämättömyyden kanssa. Yhdysvaltojen asema globaalina vaikuttajana on heikentymässä ja moninapainen maailmanjärjestys on nousemassa. Toivottavasti muutkin kuin Kissinger ymmärtäisivät sen.

Kiinasta mallia virkamieshallitukselle?

Pääministeri Antti Rinne erosi tehtävistään ja Suomi on keskellä poliittista kriisiä. Tästä tuli mieleeni, löytyisikö parlamentarismia ja monipuoluejärjestelmää parempaa systeemiä?

Ehkäpä virkamieshallitus ilman epäpäteviä poliittisia keulakuvia voisi olla parempi ratkaisu, mutta sellaista vaihtoehtoa ei ole pysyvästi näköpiirissä.

Luin jokin aika sitten kiinalaisesta poliittisesta järjestelmästä ja valtionhallinnon virkamieskokeista. Vaikka Kiinassakin luulisi esiintyvän korruptiota ja poliittista juonittelua, kiinalainen järjestelmä saattaa silti tuottaa kyvykkäämpää johtajuutta kuin läntiset demokratiat. Toki kyse on varmasti myös merkittävistä kulttuurieroista, mutta suomalaista poliittista farssia ei Kiinassa ainakaan pääsisi syntymään.

Voisiko julkkis tai yrittäjä vailla mitään poliittista kokemusta yltää Kiinassa poliittisiin johtotehtäviin? Sellaista tapahtuu niin Suomessa kuin myös Yhdysvalloissa, mutta ei Kiinassa. Tämä johtuu äärimmäisen tiukasta seulasta hallituksen viranomaisia valittaessa. Prosessi ei tietenkään ole "demokraattinen", mutta aihetta tutkineen Michael Tanin mielestä se on huomattavasti "meritokraattisempi", eli perustuu aitoon osaamiseen ja työllä ansaittuihin meriitteihin.

Kiinalaisella hallintojärjestelmällä on syvät kulttuuriset ja historialliset juurensa. Virkamieskoe on lähtöisin pitkäikäisen Han-dynastian ajalta. Entisajan pääsykokeet keskittyivät selvittämään hakijan kungfutselaisten tekstien, sotastrategioiden, talouden, maatalouden, maantieteen ja laintuntemuksen ymmärrystä. Kokeet kestivät kolme päivää ja huijaamisesta kiinni jääneitä odotti kuolemanrangaistus. Historioitsijoiden mielestä kiinalaiset pääsykokeet olivat ensimmäisiä standardisoituja kokeita. On arveltu, että kiinalaisdynastioiden pitkäikäisyys ja vauraus pohjautuu osittain tähän järjestelmään.

Kiinan nykyinen virkamieskoe perustuu myös keisarinaikaiseen edeltäjäänsä. Se on uuvuttava, kilpailuhenkinen ja kokonaisvaltainen tutkintatilaisuus, jolla pyritään löytämään kaikkein kyvykkäimmät henkilöt Kiinan valtionhallintoon. Korkeakoulututkinto on ennakkoedellytys koetilaisuuteen osallistumiselle. Valtionhallinnon työpaikat ovat erittäin haluttuja virkamiehen statuksen ja vakaan työllisyyden vuoksi. Silti suurin osa hakijoista joutuu pettymään. Vuonna 2016 amerikkalainen CNN raportoi aiheesta:

"Kuvittele ottavasi osaa viisi tuntia kestävään kokeeseen vain päästäksesi itse työhaastatteluun. Näin liki miljoona ihmistä teki Kiinassa, ottaen osaa pääsykokeeseen virkamiehen uraa varten. Kokeeseen osallistujilla on kaksi tuntia aikaa vastata 135 monivalintakysymykseen, joiden aiheet koskevat kielitaitoa, matematiikkaa, logiikkaa, politiikkaa, lakia ja kulttuurin tuntemusta. Tätä seuraa kolme tuntia vastaamista esseekysymyksiin. Koe suoritetaan kerran vuodessa ja siihen osallistujat kilpailevat 27 000 työpaikasta."

Virkaan valitut edustavat kolmea prosenttia parhaista hakijoista ja tässäkin ollaan vasta lähtötasolla. Eteneminen hallinnon eri tasoilla voi kestää kokonaisen eliniän. Urakehityksen prosessia valvoo maan mahtavin virkakoneisto, kommunistisen puolueen organisaatio-osasto. Siihen mennessä, kun työntekijä pääsee maataan palvelevien kärkijoukkoon, hänellä on oltava hallintokokemusta provinsseista, joilla on Britannian kaltaisen maan suuruinen väestö ja bruttokansantuote.

Kiinan järjestelmä avautuu paremmin, kun otetaan esimerkiksi nykyinen presidentti Xi Jinping, ehdottaa Michael Tan. Miljoonien nuorien tavoin Xi lähetettiin työleirille maaseudulle Maon kulttuurivallankumouksen aikana. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen virallisesti vasta vuonna 1974: hänen hakemuksensa oli tätä ennen hylätty useita kertoja. Xi palveli puoluetta neljässä maakunnassa ja hänestä tuli lopulta Fujianin maakunnan kuvernööri (maakunnan väkiluku oli 39 miljoonaa) ja sitten Zhejiangin maakunnan puoluepäällikkö (väkiluku 54 miljoonaa).

Zhejiangin johtaminen sujui poikkeuksellisen hyvin ja Xin toimikauden aikana bruttokansantuote kasvoi 14 prosenttia vuodessa, tutkimus- ja kehitysinvestointien nelinkertaistuessa. Xi nimitettiin keskuskomitean politbyroon pysyvän komitean jäseneksi vuonna 2007. Oltuaan 33 vuotta puolueen jäsen, Xi nousi lopulta kolmen parhaimman joukkoon. Viisi vuotta myöhemmin kansankongressi nimitti hänet Kiinan presidentiksi. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka Kiinan poliittinen järjestelmä tarkistaa johtamis- ja hallinto-osaamisen varmistaakseen, että maata hallitsevat parhaat virkamiehet.

Kiinassa valtion virkamieheksi pääseminen ei siis ole helppoa. Meritokraattisella järjestelmällä varmistetaan, että vain osaavat virkamiehet voivat edetä uralla. Pätevyys palkitaan ja ylemmät toimihenkilöt ja ministerit ovat todistetusti soveliaita tehtäviinsä. Presidentti Xi on kaudellaan pyrkinyt torjumaan korruptiota ja tekemään järjestelmästä entistä tiiviimmän. En tiedä, otetaanko Suomessa tai länsimaissa koskaan mallia Kiinasta, mutta ainakaan siellä tosi-tv-tähdillä tai muuten epäsopivilla henkilöillä ei ole asiaa hallitusvastuuseen.

Ukrainan oikeistoradikaalit Hongkongissa

Ukrainalaisten oikeistoryhmien, kuten Asovan pataljoonan ja Oikean sektorin, (entisiä?) jäseniä on ollut mukana Hongkongissa Kiinan vastaisissa, Yhdysvaltojen tukemien "demokratia-aktivistien" mielenosoituksissa.

Luit aivan oikein: Ukrainan oikeistoaktivistit tukevat Yhdysvaltojen epävakauttamisoperaatiota Hongkongissa aivan kuten aiemmin Ukrainassakin.

Ukrainan vallankaappausta vuonna 2014 tukeneet oikeistoradikaalit ovat esiintyneet sosiaalisessa mediassa kuvissa, joissa he poseeraavat hongkongilaisten mielenosoittajien joukossa kiinalaisen itsehallintoalueen kaduilla. "Hongkong otti meidät vastaan kuin sukulaiset", Serhii Filimonov hehkuttaa Facebook-seinällään.

Äärioikeistolaisilla "voitto tai Valhalla"-tatuoinneilla koristellut miehet osoittamassa mieltään demokraattisen "vapauden" ja "Hongkongin puolesta" kuulostaa äkkiseltään aika erikoiselta, mutta kun yhteinen nimittäjä on CIA:n peiteorganisaatio NED, National Endowment for Democracy, eivät tällaiset epäpyhät allianssit yllätä.

Kolme vuotta ennen vuoden 2014 vallankaappausta CIA:n peitejärjestö NED upotti 14 miljoonaa dollaria Ukrainan vallanvaihto-operaatioon. Kiinan vastaista toimintaa NED on harjoittanut Hongkongissa 1990-luvun puolivälistä lähtien, jo ennen kuin alue palautettiin Britannialta takaisin Kiinalle.

Polttopullon kuvalla varustettuihin mustiin t-paitoihin pukeutuneet ukrainalaismiehet kuvauttivat itseään myös tuhoutuneen Hongkongin teknillisen yliopiston edessä, jossa poliisi pidätti aiemmin yli tuhat mellakoivaa opiskelijaa, sekä takavarikoi polttopulloja ja räjähteitä.

Hongkongin aktivismia tukevalla ukrainalaisella "Free Hong Kong Center"-sivulla matkaa on selitelty "liikkumisen vapaudella" ja "turismilla". Miesten aiemmat uusnatsiyhteydet tuomitaan, nyt he ovat vain "oikeistoa lähellä olevia ukrainalaisia aktivisteja".

Samalla seinällä myös ukrainalainen "liberaali demokraatti", Arthur Kharytonov, vertaa Euromaidania Hongkongin tapahtumiin ja sanoo, että "Ukrainan ja Hongkongin yhteys on niin uskomaton ja voimakas".

Aiemmin hongkongilainen "demokratia-aktivisti" Joshua Wong vieraili Berliinissä, Saksassa ja poseerasi yhdessä Syyriassa toimineen White Helmets-järjestön johtohahmon, Raed Al Salehin, kanssa. Pienet ovat siis piirit näillä Washingtonin pikku apureilla.

Nicaragua

Boliviassa suoritetun vallankaappauksen jälkeen Yhdysvallat on kohdistanut katseensa jälleen uuteen kohteeseen.

Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin RISS:n asiantuntija Igor Pshenichnikov arvioi, että seuraava vallanvaihto-operaatio yritetään suorittaa Nicaraguassa.

Yhdysvallat on jo käynnistänyt disinformaatiokampanjan presidentti Daniel Ortegan hallintoa vastaan. Yhdysvaltojen valvonnassa olevan Amerikan valtioiden järjestön (Organization of American States, lyhyesti OAS) pysyvä neuvosto on esitellyt 25. marraskuuta raportin Nicaraguan tilanteesta.

Mietinnössä syytetään Nicaraguan istuvaa hallitusta ihmisoikeusrikkomuksista sekä perustuslain rikkomisesta. Tämän jälkeen Trump jatkoi marraskuussa 2018 Nicaraguaa vastaan ​​kohdistettuja pakotteita vielä vuodeksi eteenpäin.

Trump on syyttänyt Nicaraguan hallintoa "demokratian heikentämisestä" ja kansalaisoikeuksien rikkomisesta. Valkoinen talo väittää myös, että Nicaragua muodostaa "epätavallisen ja poikkeuksellisen uhan Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopolitiikalle". Uhka-arvio kuulostaa liioitellulta, mutta lausunto on tyypillistä amerikkalaisen turvallisuuspolitiikan jargonia.

Pshenichnikovin mielestä Yhdysvallat käyttää Amerikan valtioiden järjestöä omana propagandatyökalunaan. OAS toimi täydellisesti Boliviaa vastaan, ja nyt Yhdysvallat yrittää käyttää sitä myös Nicaraguan vallanvaihdossa. Amerikan maiden järjestö provosoi katumielenosoituksia presidentti Evo Moralesia vastaan ​​Bolivian presidentinvaalien jälkeen 20. lokakuuta.

Venäläisasiantuntija väittää, että OAS:n raportti Nicaraguan nykytilanteesta on kopio sen Venezuelaa ja Boliviaa koskevista raporteista. Poliittisen resonanssin lisäämiseksi OAS järjesti raportin julkisen kuulemisen pysyvässä neuvostossaan 25. marraskuuta.

Pshenichnikovin mukaan Nicaraguassa on odotettavissa uusi sarja hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Niitä viriteltiin jo keväällä 2018, mutta Nicaraguan hallitus sai tilanteen hallintaan ja syytti Yhdysvaltoja yrityksestä toteuttaa pehmeä vallankaappaus Nicaraguassa. Lännessä Ortegan hallitusta syytettiin liian kovista otteista mielenosoittajia vastaan.

Yhdysvallat on sekaantunut Nicaraguan sisäisiin asioihin jo vuodesta 1912 saakka, jolloin maa miehitettiin. Yhdysvaltojen tukema Somozan suvun sotilasdiktatuuri johti Nicaraguaa aina vuoteen 1979 asti. Somozojen kleptokraattinen valtakausi päättyi sandinistien vapautusrintaman johdolla.

Tätä ovat seuranneet Washingtonin propagandakampanjat sekä CIA:n salainen sodankäynti maassa. Daniel Ortega, yksi sandinistivallankumouksen johtajista, on johtanut Nicaraguaa eri vuosikymmeninä useaan otteeseen. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa hänet valittiin uudelleen presidentiksi ja hän johtaa maata yhä.

Nicaraguan hallitus syyttää Washingtonia puolisotilaallisten joukkojen kouluttamisesta ja rahoittamisesta. Terrorismin tarkoituksena on luoda maahan kaaoksen ja pelon ilmapiiri, provosoida hallitus suorittamaan kostotoimia ja syyttää sitä sitten kansalaisten mielenilmaisujen tukahduttamisesta, Pshenichnikov sanoo.

Amerikan valtioiden järjestö OAS noudattaa Washingtonissa laadittua käsikirjoitusta, jonka tarkoituksena on presidentti Ortegan hallituksen kaataminen. Yhdysvallat ei pidä siitä, että Nicaragua harjoittaa itsenäistä politiikkaa ja sillä on lisäksi hyvät suhteet Venäjän, Kuuban ja Venezuelan kanssa.

Monroen opin aikoina Yhdysvallat kohteli Latinalaista Amerikkaa "takapihanaan". Vain kuusi vuotta sitten, silloinen ulkoministeri John Kerry julisti, että Yhdysvallat siirtyy alueen maiden suhteen sanelupolitiikasta yhteistyölinjalle. Trumpin hallinto näyttää tehneen täyskäännöksen toiseen suuntaan.

"Ei ole epäilystäkään siitä, että pian koittaa uusi Nicaraguan Maidan", RISS-asiantuntija Pshenichnikov uskoo.

Suomi mukaan Iranin vastaisten pakotteiden kiertämiseen

Tämän vuoden tammikuussa perustettiin Instex-maksumekanismi, jolla EU-maiden on tarkoitus kiertää Yhdysvaltojen Iranille asettamia pakotteita.

Tämä dollarista riippumaton maksujärjestelmä pyrkii mahdollistamaan kahdenvälisen kaupankäynnin Iranin kanssa. Järjestelmän käyttöönotto on ollut kuitenkin hidas prosessi ja saanut iranilaisdiplomaatit arvostelemaan hanketta.

Instex-mekanismin pitäisi helpottaa öljyn myynnin ja pankkiliikenteen rajoituksia, mutta sen lisäämä kaupankäynnin volyymi on todennäköisesti pientä. Washingtonin uhkauksia pelästyneet eurooppalaisyritykset vetäytyivät Iranin markkinoilta sen jälkeen, kun Yhdysvallat irtisanoutui Iranin kanssa solmitusta ydinsopimuksesta.

Nyt Suomikin on EU:n puheenjohtajamaana liittynyt Ruotsin, Norjan, Tanskan, Alankomaiden ja Belgian kanssa Saksan, Ranskan ja Britannian perustamaan maksujärjestelmään. Liittymisestä on annettu yhteinen julkilausuma. Yhdysvaltojen lisäksi Israel on ilmaissut tyytymättömyyttään euromaiden toimintaan ja yrityksiin tukea Irania. Korruptioskandaalissa rypevän pääministeri Netanjahun mielestä "eurooppalaisten tulisi hävetä".

Uskaltavatko euromaat kiertää Trumpin hallinnon asettamia pakotteita vai onko kyseessä vain teennäinen solidaarisuuden osoitus Iranille? Mitä tekee yritysmaailma? Jos EU pitää lupauksensa, Iran on valmis noudattamaan aiemmin sovittuja sitoumuksiaan ydinsopimuksen suhteen. Teheranin kärsivällisyys alkaa olla ymmärrettävästi lopussa. Kohtaavatko Irania tukemaan asettuneet pohjoismaat vaikeuksia Washingtonin ja Tel Avivin taholta?

Kiinan ulkoministeriön edustaja on puolestaan todennut, että Yhdysvaltojen vetäytyminen ydinsopimuksesta ja Trumpin hallinnon painostus ovat alkusyynä nykyisille ongelmille. Kiinan mielestä kansainvälisen yhteisön pitäisi tehdä kaikkensa Iranin auttamiseksi ja ydinsopimuksen säilyttämiseksi. Kiina ja Venäjä ovat jatkaneet kaupankäyntiä ja yhteistyötä Iranin kanssa pakotteista huolimatta.

Trumpin Amerikka ja tulevaisuus

Meidän annetaan ymmärtää, että Yhdysvaltojen "unipolaarinen hetki" olisi antamassa vastentahtoisesti tietä multipolaariselle, moninapaiselle maailmalle.

Tämä tarkoittaisi jonkinlaista paluuta 1800-lukulaiseen "suurvaltojen konserttiin" (tai merkittävien "poolien" järjestelmään), arvelee entinen brittidiplomaatti Alastair Crooke.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikoihin ajateltiin, että Trumpin "Amerikka ensin"-politiikka merkitsisi irtiottoa "imperiumin" rakentamisesta ja huomion kohdistamista sisäpoliittisiin haasteisiin. Osa äänestäjistä odotti maanläheistä, väliintuloja kaihtavaa konservatismia, jota esimerkiksi Patrick Buchanan edustaa, mutta mitä neokonservatiiviset republikaanit ja clintonilaiset demokraatit inhoavat.

Yhdysvallat ei ole kuitenkaan koskaan ollut erityisen sisäänpäin kääntynyt maa. 1800-luvulla lanseerattiin käsite "manifest destiny", suomeksi "kutsumuskohtalo", ilmentämään pyrkimystä laajentaa amerikkalaista vaikutuspiiriä. Washington on jo pitkään sekaantunut muiden maiden asioihin sekä poliittisesti että sotilaallisesti. Johtajia ja hallituksia on pistetty vaihtoon ja luonnonvarat ovat vaihtaneet omistajaa. Presidentti, Yhdysvaltojen symbolinen johtaja, tuskin näistä pitkän tähtäimen suunnitelmista päättää, jos on kaikista kuvioista edes tietoinen.

On myös arvioitu skeptisesti, että Trump yrittää omalla tavallaan pitkittää amerikkalaisen hegemonian hetkeä. Hänen toimintatapansa ja ulostulonsa ärsyttävät Yhdysvaltojen poliittista establismenttia, mutta siitä huolimatta hänen hallintonsa on täynnä neokonservatiiveja ja Goldman Sachsin pankkiireja. Trump pitää itseään liikemiehenä ja halunnee johtaa Yhdysvaltoja kuin yritystä, mutta ulkopoliittisesti hän on yhtä lailla "syvän valtion" eli Yhdysvaltojen pysyvän valtiokoneiston ohjauksessa kuin edeltäjänsäkin. 

Crooke mainitsee venäläisten verranneen Yhdysvaltoja entiseen Neuvostoliittoon. Obama olisi tässä valossa amerikkalainen Mihail Gorbatšov, joka ryhtyi hillitsemään imperiumin laajentamista ja etsimään säästökohteita (itse muistan Rudy Giulianin sanoneen, että Obama poikkesi aiemmista presidenteistä siinä, että hän ei uskonut Amerikan poikkeuksellisuuteen maiden joukossa).

Saman analogian mukaan Trump olisi kuin Boris Jeltsin; presidentti, joka keskittyy kotimaan asioihin ja vähentää kansainvälisiä sitoumuksia. Aivan kuten Trumpia, myös Jeltsiniä yritettiin poistaa vallasta monta kertaa. Kotimaan jälleenrakennustyö on raskas vaihe, eikä sujunut ongelmitta Venäjälläkään, Crooke toteaa. Amerikkalainen imperiumi tuskin hajoaa hallitummin.

Jos tämä ajatus on lähelläkään oikeaa, Trumpin Kiinan vastaisuus pönkittää narratiivia, jossa Yhdysvaltojen suhteellinen alamäki onkin "vihamielisen ulkopuolisen tahon" syytä: Kiina varastaa amerikkalaisilta työt ja älyllisen pääoman. Kiina sopii myös kulttuuriseksi viholliseksi, joka uhkaa amerikkalaista elämäntapaa omalla vapaakaupan ja globalisaation mallillaan. Narratiivi tarjoaa myös ratkaisun ongelmaan: "otamme taloutemme takaisin". Tästä olisi kyse teknologia- ja kauppasodassa.

Mutta onko Trump oikeasti "isolationisti", joka Buchananin tavoin suhtautuu skeptisesti sotilaallisiin väliintuloihin kaukana kotoa? Jos hän ajattelee näin, amerikkalaisen ulkopolitiikan ilmapiirissä sitä ei ehkä sovi sanoa ääneen. Juuri interventionismin kannattajat demokraattipuolueessa sekä republikaanien riveissä arvostelevat Trumpia eniten. Tämän takia Trump joutuu tekemään kompromisseja, "liikkumaan sivuttain kuin rapu", Crooke spekuloi.

Entäpä sitten Trumpin oletettu halu lähentyä Venäjää, samalla kun hänen hallintonsa demonisoi Kiinaa? Onko kyseessä Mackinderin geopolitiikan mukainen yritys erottaa Venäjä ja Kiina toisistaan, jotta Trump saisi luotua Yhdysvalloille tilaa tässä vallan uudessa kolmijaossa, vai onko kyse jostain muusta? Presidentit Xi ja Putin ovat niin hyvissä väleissä, ettei tällainen "hajota ja hallitse"-taktiikka tule onnistumaan. Molemmat näkevät myös, että suurvaltojen konsertti on elinehto heidän valtioilleen.

Trump suhtautuu vihamielisesti myös Irania kohtaan. Crooke pohtii, voisiko tässä olla takana tarve tehdä näennäisiä myönnytyksiä syvän valtion neokonservatiiveille ja liberaaleille, jotka tukevat vallanvaihto-operaatioita lännen globalistien tavoitteiden mukaisesti? Onko Irania vastaan suunnattu "maksimaalinen painostus" ja sodan uhka korvike oikealle sodankäynnille? Onko Trumpin taktiikka Iranin suhteen yritys neutraloida edustamansa valtakoneiston sotaisia faktioita? Myös Pohjois-Korean kanssa käytiin sanasotaa, mutta lopulta käteltiin kameroiden räiskyessä. Itse arvioisin, että vastaus löytyy geopolitiikasta.

Trump tietää, että hänen äänestäjäkuntansa haluaa Yhdysvallat eroon turhista kansainvälisistä sitoumuksista ja jatkuvista sodista. Amerikkalaisia ei kiinnosta, mitä Lähi-idässä tai Euroopassa tapahtuu, heitä kiinnostaa enemmän oma taloudellinen hyvinvointinsa. Tätä toivoa muutoksesta Trump hyväksikäytti vaalikampanjassaan, mutta presidenttinä hän ei ole ollut erityisen vakuuttava. Trumpin lähipiirillä ja hallintoon valituilla henkilöillä on osuutensa asiassa.

Trumpin poliittinen "strategia" on sekoitus pyrkimystä säilyttää äänestäjäpohjan tuki, mutta pitää myös vaikutusvaltainen juutalaisjärjestö AIPAC ja evankeliset kristityt tyytyväisinä: molemmille tahoille "Suur-Israelin" luominen on tärkeä projekti. Samalla Trump heikentää välejään vanhanaikaista "transatlantismia" yhä tukeviin euromaihin ja muihin toimijoihin. Tämä voimistaa taas niitä maita, joiden intresseissä on järjestelmä, jossa erilaiset valtakeskukset kilpailisivat keskenään.

Siirtymä unipolaarisesta, yksinapaisesta järjestyksestä suurvaltojen konserttiin ja poolien etupiireihin on haasteellinen projekti. Crooke väittää kuitenkin, että Trumpin politiikka on vain vahvistanut suverenisteja kaikkialla. Se on lujittanut Irania, Venäjää ja Kiinaa. Trump on myös ilmaissut tukensa Euroopan kansallismielisille, maahanmuuttokriittisille puolueille ja johtajille Brysselin eurofederalistien sijaan. Onko Trump siis omalla omituisella tavallaan Euroopan nationalistien sekä Venäjän ja Kiinan liittolainen, joka helpottaa siirtymää monenkeskiseen maailmanjärjestykseen?

Mitä tulee Lähi-itään, Iranissa ajatus Yhdysvaltojen vetäytymisestä saisi varmasti kannatusta, mutta samaa ei voi sanoa Israelista. Huolimatta Trumpin räikeästä puolueellisuudesta Israelin suhteen (Jerusalemista tehdään sionistien pääkaupunkia, Golanin kukkulat on tunnustettu osaksi Israelia, eikä Yhdysvallat enää katso, että palestiinalaisalueille rakennetut juutalaissiirtokunnat olisivat laittomia), Israel tuntee "eksistentiaalista pelkoa ja yksinäisyyttä", väittää Crooke. Lähi-idän tilanne on yhä vaikea, mutta Venäjä tasapainottaa alueen geopolitiikkaa hieman. 

Lopuksi Crooke spekuloi vielä, uhkaileeko Trump Kiinaa uudella kylmällä sodalla, korvikkeena oikealle sotilaalliselle väliintulolle, jota syvän valtion edustajat toivoisivat, mutta johon Trumpilla ei ole aikomusta suostua? Vallitseeko Kiinan ja Trumpin välillä yhteisymmärrys, jossa Kiina esittää osansa Trumpin markkinamanipulaatiossa, kauppasodan ollessa aina "miltei ohi". Tilannetta mutkistaa se, että Trump allekirjoitti juuri (ehkä vastahakoisesti, mutta kuitenkin) Hongkongin Kiinan vastaista "demokratialiikettä" tukevan lain. Kiina on ymmärrettävästi uhannut vastatoimilla.

Crooken arvelut ovat kiinnostavia, mutta hän ei silti oikein vakuuta. Trump ei ole aloittanut uusia sotia, mikä luettakoon hänen edukseen, mutta entäpä Latinalaisen Amerikan epävakauttaminen ja öljyvarkaudet Syyriassa? Irakissa mellakoidaan amerikkalaisten yllyttäminä. Voiko kaikesta syyttää vain kieroa valtiokoneistoa ja CIA:ta, vulgaarin grynderi Trumpin edustaessa "hyviä voimia"? Enpä usko. Trump ei ole niin valtaeliitin "ulkopuolinen" kuin joskus on annettu ymmärtää; sen vuoksi mitään radikaalia muutosta parempaan ei ole tulossa.

Sotilaallisiin väliintuloihin ja Yhdysvaltojen ylivalta-asemaan tottuneet republikaanit ja demokraatit luottavat yhä "jatkuvan sodan" strategiaan, joka uudelleen nimettiin myöhemmin "terrorismin vastaiseksi sodaksi". Samoin "värivallankumoukset" ovat yhä käytössä. Tällaiset strategiat eivät välttämättä miellytä liikemies Trumpia, joka luottaa enemmän "dollari-imperialismin" voimaan ja taloudelliseen kilpailuun, mutta asiat tapahtuvat ja amerikkamielisiä nukkepresidenttejä nostetaan esiin jo ainakin Yhdysvaltojen "takapihalla", Latinalaisessa Amerikassa. Onnistuuko paluu Monroen oppiin?

Trump suhtautuu nuivasti Nato-kuluihin, mutta tässäkin taitaa olla kyse liiketoimista: diilimies haluaa vasallimaiden ostavan lisää amerikkalaista rautaa kovaan hintaan. Suomikin on hankkimassa kiltisti Nato-yhteensopivia jenkkihävittäjiä. Ulkoministeri Mike Pompeon mukaan Trumpin hallinto rakentaa vain "uutta liberaalia järjestystä" maailmansotien jälkeisen, vanhentuneen systeemin tilalle. Miten käy Sauli Niinistön ihannoimalle "sääntöpohjaiselle järjestykselle"?

Trump ei pidä Euroopan unionista, koska federalistinen Eurooppa voisi olla kova kilpailija Yhdysvalloille. Euroepäilijöille hänen asenteensa sopii, mutta korvaako unionin jäsenyyden vain päivitetty, yhä alisteinen sidonnaisuus Yhdysvaltoihin?  Jotta Washingtonin ote säilyisi edes angloamerikkalaisesta etupiiristä, Trump haluaisi myös "erityiskumppani" Englannin eroavan EU:sta. Talousmahdiksi noussut Kiina on Trumpin Amerikalle uusi keskeinen uhka, jota varten laaditaan jo kuumeisesti sotasuunnitelmia.

Aiheeseen on vielä eräs näkökulma. Kansainvälisen finanssieliitin suunnitelmissa on maailmantalouden resetointi. Tässä projektissa Trump on ajallemme sopiva "kaaosagentti". Uusi kriisi häämöttää, miten käynee dollarille ankkurivaluuttana? Liberaali kapitalismi on menettänyt suosiotaan ja rahavallan tuotetta yritetään brändätä uusiksi.

Alkaako ekonomistien ennustama globaali taantuma sopivasti, kun talousnationalistia näyttelevä Trump on valittu toistamiseen Yhdysvaltojen presidentiksi? Entä saako Suomi talouden alamäen aikana perussuomalaisten hallituksen, jolle myös käy huonosti vallankahvassa? Onko lännen globalisteilla vielä jokin merkitty ässä hihassa, vai tuleeko Kiina hallitsemaan maailmaa?

Washingtonin operaatio Hongkongissa

HKDC:n lehdistötilaisuus Washingtonissa.

Hongkongin oppositiojohtajat väittävät taistelevansa "itsemääräämisoikeuden puolesta", mutta todellisuudessa he toimivat yhteistyössä Washingtonin neokonservatiivien kanssa "Yhdysvaltojen poliittisten ja taloudellisten etujen säilyttämiseksi", kirjoittaa Ajit Singh.

Yhdysvaltojen senaatti hyväksyi yksimielisesti "Hongkongin ihmisoikeus- ja demokratialain" 19. marraskuuta. Vaikka lain tarkoitusta perustellaan ​​äänekkäästi "ihmisoikeuksien" ja "demokratian" suojelemisella, lainsäädännön lähempi tarkastelu paljastaa Washingtonin Hongkongin toiminnan taustalla olevan amerikkamielisen agendan.

Humanitaarisen avun viittaan käärittynä senaatin lakiesitys tuo esiin talouspakotteiden uhan, jotta Washingtonin ulkopoliittisia intressejä voidaan soveltaa Hongkongiin ja manner-Kiinaan. Samaan aikaan lakiesitys sitoutuu "turvaamaan amerikkalaisyritysten toiminnan Hongkongissa".

Lainsäädäntö on osa amerikkalaisten neokonservatiivien ja Hongkongin johtavien oppositioaktivistien, kuten protestipoika Joshua Wongin, pitkäaikaista hanketta. Wong onkin ollut läsnä Washingtonin kokouksissa marraskuusta 2016 lähtien, kun pakotteita koskevaa lainsäädäntöä on kehitelty. Virallisen selityksen mukaan laki säädettiin ja hyväksyttiin Hongkongin aktivistien lobattua sitä Yhdysvalloille, vaikka "aktivismi" taitaa olla alusta asti Washingtonin käsikirjoittamaa.

CIA:n peiteorganisaatio, National Endowment for Democracy (NED), joka on Yhdysvaltojen hallinnonvaihtokoneen moottori, rekrytoi Hongkongin oppositiojohtajat uuden Kiinan vastaisen rintaman hallitukseen, joka käyttää itsestään nimeä "Hongkongin demokratianeuvosto", HKDC. Mellakoinnin ja polttopullojen viskomisen jälkeen amerikkalaisten organisoiman "protestiliikkeen" edustajia asettui ehdolle myös aluevaaleissa.

HKDC:n "neuvonantajien" lista koostuu NED:in, George Sorosin Open Society-säätiön, Council on Foreign Relations- ja Freedom House-järjestöjen työntekijöistä, joten jälleen jäljet johtavat tuttuihin taustavaikuttajiin. Hongkongin demokratiailveilyn varjolla lännen globalisti-isännät pyrkivät saamaan otteen tästä Kiinan erityishallintoalueesta, joka on ollut aiemmin "yksi maailman liberaaleimmista talouksista".

Kiinan vastainen oppositio on kaiken aikaa väittänyt kamppailevansa hongkongilaisten puolesta, ja demokratialiikkeen keulakuva Wongia on lännen mediassa tituleerattu "vapaustaistelijaksi". Ennemminkin vaikuttaa siltä, että Wong ja hänen ryhmänsä ovat vain Washingtonin rekrytoimia näyttelijöitä edistämässä Yhdysvaltojen geostrategista agendaa ja Kiinan epävakauttamista.

Kiina Ukrainan kriisin hyötyjänä

Antonov An-22, maailman suurin rahtilentokone.

Länsi on käyttänyt Ukrainaa hyväkseen Venäjää vastaan, mutta on haluton tukemaan maata taloudellisesti, kirjoittaa toimittaja Fred Weir.

Saattaa olla, että Ukrainan kriisin ja lännen aloittaman uuden kylmän sodan suurin hyötyjä onkin yllättäen Kiina.

Ukrainalaiset ovat seuranneet viime viikkoina hermostuneesti, kun amerikkalaisdiplomaatit ja turvallisuusviranomaiset ovat ylistäneet Ukrainaa Yhdysvaltojen tärkeänä kumppanina, jonka turvallisuuden presidentti Donald Trump vaaransi vaatimalla talousavun vastineeksi henkilökohtaisia poliittisia palveluksia.

Weirin mukaan nykyisessä poliittisessa valokeilassa oleminen on Ukrainalle kiusallista. Ukrainalaisilta asiantuntijoilta on liki mahdotonta saada kommenttia Washingtonin virkarikoskuulemisiin. Ilmeisesti he pelkäävät loukkaavansa joko syytöksen esittäneitä demokraatteja tai presidentti Trumpia, ja molempien kanssa on pysyttävä väleissä.

Vaikka Ukraina on tapetilla amerikkalaisessa keskustelussa Trumpin puhelinkeskustelun ja Joe Bidenin takia, Ukrainan toivomaa integroitumista länteen uhkaa vielä yksi tekijä, joka on jäänyt suurelta osin huomiotta. Kyseessä on Kiinan kasvava taloudellinen vaikutusvalta alueella.

Ukrainan kansallispankin mukaan, Kiina ylitti tänä vuonna Venäjän ja Puolan Ukrainan suurimpana kauppakumppanina. Kiina aikoo sijoittaa Ukrainan infrastruktuuriin, mukaan lukien vaikeuksissa olevaan Mariupolin satamaan, teiden kunnostamiseen, junaliikenteeseen ja Kiovan metroon. Johtuen Trumpin kauppasodasta, suurin osa Kiinaan tänä vuonna tuodusta maissista on tullut Ukrainasta.

Weirin mukaan myös Ukrainan neuvostoaikainen sotateollisuus saattaa päätyä kiinalaisomistukseen. Politiikan tutkija Vadim Karasiovin mukaan "kiinalaissijoittajat ovat tärkeitä Ukrainalle, koska suoraan sanottuna, muitakaan sijoittajia ei ole". Venäjä ei luota Ukrainaan, joten kaupankäynti on nihkeää. Yhdysvalloilla ja länsimailla on oma sotateollisuutensa, eikä niitä kiinnosta tukea vastaavaa teollisuutta Ukrainassa.

"Tämä on iso ongelma Ukrainalle", Karasiov tunnustaa. "Jos haluamme liittyä Natoon, silloin Nato-maiden tulisi auttaa meitä sovittamaan asejärjestelmämme euroatlanttiseen järjestelmään. He ovat tehneet selväksi, etteivät pidä teollisuutemme osakkeiden myymisestä Kiinalle, mutta kenelle me sitten myisimme?"

Länsi ei ole osoittanut mielenkiintoa Ukrainaa kohtaan, mutta kiinalaiset ovat. Kiinalaisia kiinnostavat esimerkiksi lentokonesuunnittelu- ja valmistusyhtiö Antonovin valtavat rahtilentokoneet. Aiemmin tänä vuonna kiinalainen ilmailualan yritys teki tarjouksen Antonovin moottorirakennusyksiköstä.

Yhdysvalloissa ollaan tietoisia "kiinalaissijoittajien uhasta". Elokuussa, silloin vielä turvallisuusneuvontajana toiminut John Bolton, lensi Kiovaan varoittamaan kaupanteosta kiinalaisten kanssa. Arkaluontoista sotilasteknologiaa ei saisi päätyä "potentiaalisten vihollisten käsiin".

Boltonin varoitus herättää myös jatkokysymyksen: mitä tapahtuu Ukrainan pyrkimyksille liittyä sotilasliitto Natoon, jos valtaosa sen sotateollisuudesta päätyy kiinalaisten haltuun? On muistettava, että Kiina omaa jo vahvan strategisen kumppanuuden Venäjän kanssa.

Tällä hetkellä kukaan Kiovassa, Washingtonissa tai Moskovassa ei näytä olevan valmis näkemään virtahepoa olohuoneessa, Weir arvioi. Ukrainalaisen Concorde Capital-sijoituspankin johtava analyytikko Alexander Parashiy syyttää myös Ukrainan hallitusta.

"Vastikään Ukrainan sisäministeri teki 555 miljoonaa euroa maksavan tilauksen ranskalaisista helikoptereista, vaikka ukrainalainen Motor Sich-yhtiö on kehittänyt vastaavan mallin. Kiinalaisten suoma huomio on loogista seurausta oman hallituksemme piittaamattomuudesta", Parashiy sanoo.

Venäläinen politiikan tutkija Sergei Karaganov toteaa ettei Moskova välitä, mikäli kiinalaiset nappaavat parhaat palat entisen Neuvostoliiton aikaisesta sotateollisuudesta. "Jos joku osa siitä vielä toimii ja kiinalaiset ovat halukkaita ostamaan, mitä se Venäjää haittaa", tutkija kysyy.

Ukrainassa on nyt viimeistään ymmärretty, että lännen sotakoneiston auttaminen ja geopoliittisen railon synnyttäminen Venäjän kanssa, eivät ole auttaneet ukrainalaisia pääsemään osaksi läntistä yhteisöä, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionia.

Kiina: Yhdysvallat globaalin epävakauden alkulähde

Kiinan ulkoministeri Wang Yi

Yksi Yhdysvaltojen vaatimuksia Kiinan kanssa käytävissä kauppaneuvotteluissa on, että Kiinan tulisi luopua valtiojohtoisesta talousmallistaan, tai ainakin tuntuvasti heikentää valtionyhtiöiden roolia.

Valtionyhtiöt ovat keskeinen pilari kiinalaisessa talousmallissa. Lännen finanssieliitille Kiinan malli on kauhistus ja siksi myös Yhdysvallat ja EU kritisoivat Kiinaa, väittäen, ettei Kiina myöskään kohtele ulkomaisia yrityksiä "reilusti".

Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasodan pääneuvottelijan, varapääministeri Liu Hen mukaan, Kiina ei aio luopua järjestelmästään. Kiina nojaa valtio-omisteisiin yrityksiinsä suojautuakseen "kansainväliseltä paineelta ja riskeiltä".

Toisin kuin lännessä, jossa valtiot ja poliittinen eliitti ajavat pienen raharikkaiden ryhmän intressejä, Kiinassa ajatellaan maan kansallista etua. Tätä ei meillä ymmärretä, sillä yksityistämisellä ja liberaalilla talouspolitiikalla perustellaan mitä törkeimpiä tulonsiirtoja ja riistoa. Juopa rikkaimman yhden prosentin ja muun maailman välillä on vain kasvanut.

Kiinan johdossa on saatu jo tarpeeksi lännen uhkailusta ja tekopyhästä moralisoinnista. Kiinan ulkoministeri Wang Yi on sanonut, että amerikkalaispoliitikot parjaavat Kiinaa tosiasioista piittaamatta, vaikka Yhdysvallat on itse "maailman suurin epävakauden lähde".

"Globaalina valtana, Yhdysvaltojen tulisi kantaa enemmän vastuuta, mutta sen sijaan se vain vahingoittaa monenkeskistä yhteistyötä, päätöksentekoa ja globaalia kaupankäyntiä", Wang sanoi.

Myös Yhdysvaltojen senaatin Hongkongiin liittyvä lakiehdotus on Kiinan näkökulmasta osa poliittista salaliittoa, jonka tarkoituksena on "upottaa Hongkong jatkuvan myllerryksen syvyyksiin ja hillitä Kiinan kehitystä". Presidentti Trumpin päätettäväksi jää, mitä Yhdysvallat tekee seuraavaksi.

Wangin mukaan Kiinan kehitys ja kasvu on "osa vääjäämätöntä historiallista trendiä, eikä mikään voima voi sitä enää pysäyttää". Ulkoministerin mielestä "amerikkalainen nollasummapeli" ei johda mihinkään, vaan nyt tarvitaan "yhteistyötä Kiinan kanssa yhteisvoiton saavuttamiseksi".