 |
| Xi Jinping |
Otsikoiden takana käydään kuitenkin vielä merkityksellisempää kamppailua, jossa ratkotaan maailmanjärjestyksen tulevaisuutta, väittää Greg C. Bruno.
Välienselvittely sävytti myös Maailman terveysjärjestön äskettäistä huippukokousta. Kiinan presidentti Xi Jinping lupasi rahoittaa terveysjärjestön koronaviruksen vastaisia toimia kahdella miljardilla dollarilla. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump taas uhkasi katkaista rahoituksensa järjestölle, ellei se todista "riippumattomuuttaan Kiinasta".
Yhdellä tasolla tämä retorinen ja fiskaalinen sparraus terveysjärjestön kustannuksella johtuu molempien maiden sisäpoliittisesta tilanteesta, Bruno arvioi. Hänen mielestään molemmat suurvaltajohtajat pyrkivät vahvistamaan legitimiteettiään kotimaassa. Toisella, syvemmällä tasolla, taas on kyse vastakkaisista näkemyksistä koskien kansainvälistä järjestystä.
Jo seitsemän vuosikymmenen ajan, toisen maailmansodan jälkeinen globaali johtajuus ja erilaisten kansainvälisten instituutioiden ohjat ovat olleet Yhdysvaltojen luotsaamalla lännellä. Merkkejä muutoksesta on ollut ilmassa jo aiemminkin, mutta viimeistään koronakriisin surkea hoito on osoittanut, että tuo aikakausi on ohitse. Nyt aprikoidaan lähinnä, mikä tulee korvaamaan entisen järjestyksen.
Brunon mielestä rehellisin vastaus on, ettei kukaan vielä oikein tiedä. Mutta ottaen huomioon, että Yhdysvaltojen lisäksi vain Kiinalla on kykyä ja valmiutta uudistaa globaalia järjestystä, tulevaisuutta voi ennakoida selvittämällä mitä Peking oikein haluaa.
Kiinan eliitille yksi nykyisen järjestelmän keskeisimmistä kritiikin aiheista on, että se rakennettiin Yhdysvaltojen sanelemille normeille ja arvoille: liberalismille ja ihmisoikeuksille. Koska näiden arvojen koetaan uhkaavan Kiinan yksipuoluehallintoa, Pekingillä on täysin erilainen näkemys globaalin suurvallan perusvastuista.
Lännen väittäessä liberaalin demokratian edistävän rauhaa ja hyvinvointia, Kiinan mielestä juuri nämä lännen tuputtamat "universaalit arvot" ovat syynä maailman konflikteihin ja epävakauteen. Tässä kiinalaiset eivät ole aivan väärässä: demokratian nimissä on kukistettu kokonaisia valtioita ja ihmisoikeusjargonilla on peitelty todellisia motiiveja.
Kiinan suosima vaihtoehtoinen maailmanjärjestys olisi "anti-ideologinen". Toisin sanoen, se olisi globaalin integraation järjestelmä, jossa jokainen maa voisi valita omat poliittisen ja taloudellisen toiminnan mallinsa. Tämä kuulostaa "monenkeskisyyttä" korostavalta näkemykseltä, eikä se vaadi Kiinaa omaksumaan "maailmanpoliisin" roolia amerikkalaiseen tyyliin.
Tämän vision ytimessä on Kiinan markkinoima keskinäisyhteyksien maailma, jossa Pekingin asettamat väljät normit olisivat sitoutumisen perustana. Toisin kuin Washingtonilla, joka asettaa tiukkoja ehtoja ja rajoitteita kumppaneilleen, Pekingin versio hegemoniasta on Brunon mukaan "agnostinen". Sen ehdot ovat yksinkertaiset: kunnioita Kiinan auktoriteettia ja intressejä ja hyödy itsekin taloudellisesti ja poliittisesti.
Bruno katsoo, että historiallisesti Xi Jinping ei ole ensimmäinen kiinalainen johtaja, joka puhuu tällaisen maailmanjärjestyksen puolesta. Hierarkkinen tribuuttijärjestelmä muodosti perustan keisarillisen Kiinan vallalle vuosisatojen ajan.
Toisin kuin edeltäjillään, Xi'llä on keinot toteuttaa globaalin järjestelmän muutos. Esimerkiksi Vyö ja tie-hanke, jonka tavoitteena on yhdistää Kiina Afrikkaan, Eurooppaan, Lähi-itään (eli Länsi-Aasiaan) ja muihin alueisiin kaupan, infrastruktuurin ja ihmisten välisten yhteyksien kautta, on monin tavoin toisinto keisarillisen Kiinan lähestymistavasta.
Vyö ja tie-hankkeen lisäksi Kiina kehittää omanlaisiaan instituutioita, joiden länsi kokee jo uhkaavan sen johtamaa liberaalia järjestystä. Peking tekee tämän vaikuttamalla monenvälisiin instituutioihin sisältä käsin sekä rakentamalla samalla kilpailevia rakenteita, joihin se voi vaikuttaa alusta alkaen.
Vuonna 2018 Maailmanpankin pääomankorotus vahvisti Kiinan äänioikeutta, jolloin siitä tuli kolmanneksi vaikutusvaltaisin jäsenvaltio. Samanaikaisesti Peking loi myös omia järjestelmiään, kuten Aasian infrastruktuuri-investointipankin, silkkitierahaston, BRICS-maiden uuden kehityspankin, sekä yhteistyöhankkeen kuudentoista Keski- ja Itä-Euroopan maan kanssa. Kaikissa näissä instituutioissa Kiina edistää omaa agendaansa.
Bruno arvelee, että globaalin etelän maille, Kiinan johtama kansainvälinen järjestys vaikuttaa houkuttelevalta. Lännen liberaalien arvojen kannattajista ja ihmisoikeuskriitikoista Pekingin visio vaikuttaa nurkkakuntaiselta ja jopa pelottavalta. Helposti unohtuu, ettei länsi ole käytännön tasolla Kiinaa moraalisesti parempi, päinvastoin.
Kiina-asiantuntija Jude Blanchette väittää Pekingin kunnianhimon alati kasvavan. "Se ei välttämättä tarkoita, että Kiina haluaisi valloittaa koko maailman", amerikkalaistutkija myöntää, mutta Kiinan vahvistuva rooli hermostuttaa Blanchettea ja hänen hengenheimolaisiaan. Lännen pitäisi olla tutkijan mielestä huolissaan tilanteesta.
Maailmanjärjestyksen suunnanmuutos on kuitenkin tosiasia, sillä Trumpin hallinnolla ei tunnu olevan selvää strategiaa Kiinan haastamiseksi. Sanasota, johon Trump on keskittynyt, on merkityksetöntä verrattuna ideologiseen taisteluun, jonka voitosta Kiina näyttää olevan vakuuttunut, Bruno toteaa.
