torstai 31. toukokuuta 2018

Vilin sota

Vilin sota: Suomea puolustamassa vapaaehtoisena Donbassin aroilla 2015-2018 on jo toinen Johan Bäckman Publicationsin julkaisema kirja, jossa suomalaismies kuvaa vapaaehtoistaistelijan kokemuksiaan itä-Ukrainan sodassa. Olen aiemmin huhtikuussa kirjoittanut arvion Lauri Karhun kirjasta Viimeinen luoti.

Samoin kuin edeltäjänsä, myös pieksämäkeläisen Petri Viljakaisen sotakokemuksista kertova Vilin sota on jo sosiaalisen median kommenteissa haukuttu venäjämieliseksi propagandaksi ja sotarikollisen tekeleeksi. Monikaan näistä kommentoijista ei ole tainnut edes lukea kirjaa. Yritän itse olla hieman objektiivisempi, enkä suhtautua aiheeseen tunteella. Oletan lähtökohtaisesti, että lukija tietää edes jotain vuonna 2014 alkaneesta Ukrainan hallituksen ja Donbassin separatistien välisestä sodankäynnistä Itä-Ukrainassa.

Suomalaiset ovat useinkin osallistuneet vapaaehtoisina muiden sotiin. En ole mikään sotakirjallisuuden asiantuntija, mutta muistelen, että keväällä 1918 joukko suomalaisia pakeni sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon, ja osa ryhtyi ammattisotilaiksi puna-armeijaan. Lauri Törni palveli ensin Suomen armeijassa, 40-luvulla saksalaisten rinnalla SS-pataljoonassa, ja myöhemmin myös Yhdysvaltojen väreissä Vietnamin sodassa, joka koitui hänen kohtalokseen. Tämän lisäksi minulla on tuoreemmassa muistissa 90-luvun Bosnian sodan melskeistä kertovat Casagranden ja Anttolan kirjat.

Entä sitten Vilin sota? Onko taustalla seikkailunhalu vaiko ideologisesti värittyneemmät syyt? Kirjassa hän mainitsee tehneensä ennen Donbassiin matkustamista facebook-päivityksen, jossa kysyy englanniksi: "Everybody dies but how many really lives?". Lähdön syy sisältää varmasti myös kokemusten janoa, mutta jo kirjan 11. sivulla Viljakainen kertoo, kuinka hän on mennyt Donbassiin osallistuakseen sotaan "valloittajaa vastaan". Tuo valloittaja, joka on myös Ukrainan "nukkehallituksen" takana, on Yhdysvallat, Viljakaiselle "maailmanpoliittinen öykkäri".

"Fasismi" on myös termi, jota Vili käyttää mielellään. Tässä kirjassa sillä viitataan erityisesti länsimaisten korporaatioiden valtaan: sodat ovat aina yhtiöiden sotia, ja niillä on futuurinsa. Teksti siirtyykin hetkeksi Irakin sotaan, jonka taustatekijöiksi mainitaan petrodollari, öljy, kaasu, jne. Myös Libya ja Syyria mainitaan, ja Viljakaiselle on selvää, että myös pakolaisvyöry Eurooppaan on seurausta länsikoalition ryöstöretkistä Lähi-idässä. Ukrainan kohdalla Yhdysvallat hakee syytä sotaan Venäjää vastaan, "koska se uhkaa dollarin valta-asemaa maailmankaupassa".

Yön hiljaisina tunteina Viljakainen miettii myös Suomen tilannetta. Keväällä 2018 Yhdysvallat on tulossa sotaharjoituksiin Lappiin. Vili pohtii kirjassa, kuinka paljon jenkkien kalustoa jätetään Lapin kätköihin odottamaan myöhempää käyttöä. Kirjan alaotsikko, "Suomea puolustamassa", saattaa kuulostaa absurdilta, kun kirjoittaja osallistuu sotaan vieraalla maalla, mutta Viljakaisen perustelu tuntuu olevan, että Yhdysvaltojen Venäjää vastaan suunnattu "imperialistinen sota" tulee uhkaamaan vielä myös Suomea. Hän kertoo myös yrityksestään opetella venäjää, sekä oppia ymmärtämään "Venäläistä Maailmaa" (Russki Mir), joka on paitsi "mielentila", myös yhtä kuin "kaikki entisen mahtavan Neuvostoliiton alueet".

Kirja tuntuu rinnakkaiselta versiolta Karhun Viimeisen luodin tapahtumista. Kertomuksissa on paljon yhtäläisyyksiä: odottelua leiripaikoilla, sairastumisia, ryyppäämistä, ammuskelua, haavoittumisia ja tapaturmaisiakin kuolemia. Mukana on myös huumoria ja naisen kaipuuta. Tällä kertaa kerronta vain on ehkä vieläkin yksityiskohtaisempaa. Kirjoitustyylissä on myös eroa. Oletan, että kirjojen kertojat ovat palvelleet yhdessä; vapaaehtoisten joukossa kun on Donbassissa muitakin suomalaisia kuin Viljakainen. Vilin sota on ehkä vähemmän "kaupallinen" kirja kuin mukaansatempaava Viimeinen luoti, mutta joka tapauksessa jatkoin lukemista mielenkiinnolla.

Donetskin leiripaikoilta siirrytään myöhemmin Luganskiin, jossa tammikuussa 2016 Viljakaisesta tulee virallisesti "Luganskin kansanmiliisin sopimussotilas", joka nauttii 15 000 ruplan (n. 207 euroa) kuukausipalkkaa. Viljakainen oli ennen Donbassiin lähtöä ajatellut, että tulitauon ollessa vielä voimassa, häntä käytettäisiin korkeintaan lähinnä "propagandatarkoitukseen", eikä hän joutuisikaan tositoimiin. Vuonna 2015 suomalaisissa lehdissä, Iltalehdessä ja Aamulehdessä, onkin kirjoituksia Viljakaisesta, ja hän antaa haastatteluja kertoen menneensä taistelemaan "ukrainalaisia natseja vastaan". Media-apuna Vilillä toimii toinen suomalainen, Doni news-uutistoimiston Janus Putkonen sihteereineen.  Helmikuussa 2017  Helsingin sanomat uutisoi Viljakaisen saaneen kranaatinsirpaleen käsivarteensa Luganskin rintamalla; näistä tapahtumista ja vihollisen keskityksessä olemisesta kerrotaan myös Vilin sodassa.

Viljakainen mainitsee kirjassaan myös millaisen kohtalon sai englantilainen vapaaehtoinen, Ben Stimson, joka toimi Donbassissa ambulanssin kuljettajana, eikä osallistunut taisteluihin. Stimsonin palattua Englantiin marraskuussa 2015, hän sai viiden vuoden ja neljän kuukauden vankeustuomion Britannian terrorismilakien nojalla. Stimson oli julkaissut Facebookissa itsestään kuvan AK-47-rynnäkkökiväärin kanssa, tekstillä "Donbass on vodkaa, naisia ja aseita". Manchesterin poliisin luoteisen terrorisminvastaisen yksikön johtaja Russ Jackson kertoi BBC:lle, että tuomio tuli Stimsonin roolista "väkivaltaisessa konfliktissa". Jackson oli myös toivonut, että "tämä tuomio lähettäisi viestin kaikille heille, jotka edes harkitsevat konflikteihin liittymistä".

Kirjan loppuosassa Viljakaisen omat mielipiteet saavat taas näkyvyyttä, kun hän unohtaa sodan ja ryhtyy jostain syystä kirjoittamaan mm. Suomen työvoimapolitiikasta (!) ja siitä, kuinka Suomen työelämä menee aina vain enemmän "jenkkimallin mukaiseksi". Myös suomalaisia presidenttejä Vili ruotii, haukkuen Koiviston, Ahtisaaren ja Niinistön. Tarja Halosta ei mainita nimeltä, vaan hänestä käytetään tuttua nimitystä "Muumimamma". Sotilasliitto Natokin päätyy kommentteihin, sillä Nato "on sellaanen että se vie meidän miehemme maailman ääriin tappamaan kansoja fasismin nimeen. Niin, korporaatiovallan."

Viljakainen myöntää kirjassaan, että hän antaa joistakin asioista positiivisemman kuvan, joistakin "valehtelee kirkkain silmin", suojellakseen tarinansa todellisia henkilöitä. Sota Donetskin ja Luganskin aroilla ei ole kuitenkaan ollut "kunnon sota" sinä aikana kun Viljakainen on siellä palvellut. Vaikka hän on haavoittunut kolmesti, ja nähnyt läheltä kuolemaa, hän kirjoittaa, että "kohtalon oikusta tai jostain muusta selittämättömästä syystä olen jäänyt aina varsinaisten taistelujen ulkopuolelle". Kuulostaa kuin hän olisi tästä hieman pahoillaan.

Vilin sota on tietääkseni jo luokiteltu julkaisijansa Bäckmanin venäjämieliseksi "hybridivaikuttamiseksi", samoin kuin Viimeinen luoti. Kun koko suomalainen valtamedia on puolestaan valjastettu EU:n, Yhdysvaltojen ja Naton propagandan välineeksi, lyhyt kuvaus yksittäisen suomalaisen kokemuksista Donbassissa on vaikutukseltaan tuskin verrattavissa Suomen länsimieliseen mediarummutukseen. Kesälomaluettavaksi Vilin sotaa voi kyllä suositella kaikille poliittisesta kannasta riippumatta.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Soros, Euroopan pelastaja?

George Soros, "filantroopiksi" valtamediassa usein kutsuttu veteraanisijoittaja ja miljardööri, varoittaa EU:ta uudesta talouskriisistä. Puhuessaan tiistaina Pariisissa ajatushautomo ECFR:n (European Council of Foreign Relations) tilaisuudessa, hänen megalomaniansa oli taas pidäkkeetöntä.

Siinä missä Soros on aiemmin tiettävästi tukenut taloudellisesti kaikenlaisia Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja muita mantereita hajottavia tekijöitä pakolaisvyörystä aina väkivaltaisiin kansalaisjärjestöihin, hän haluaisi nyt omien sanojensa mukaan "pelastaa Euroopan". Soros on aiemmin todennut, että hänen suvussaan on paljon mielisairautta, ja että hänellä itselläänkin on "messiaskompleksi" mitä tulee maailman muuttamiseen.

Joka tapauksessa, Sorosin mielestä EU on kohtaamassa valtavan talouskriisin dollarin pudotessa korkeuksistaan. "Kaikki mikä voisi mennä pieleen, on mennyt", Soros sanoo, ja lisää: "se, että Eurooppa on eksistentiaalisessa kriisissä, ei ole enää kielikuva, vaan karu todellisuus". Pakolaiset, alueellinen disintegraatio ja säästöpolitiikka ovat Sorosin mukaan kolme suurta haastetta EU:lle. "Riippuvuus säästötavoitteista" on myös vahingoittanut euroa ja pahentanut Euroopan kriisiä. Miljardööri lisäsi, että Iranin kanssa käydyn ydinsopimuksen lopettaminen ja EU:n ja Yhdysvaltojen välisen transatlanttisen liittouman "tuhoutumisella" on kielteinen vaikutus Euroopan talouteen ja tämä saattaa "aiheuttaa muitakin siirtymiä". "Voimme olla menossa kohti uutta suurta talouskriisiä".

EU:n olisikin pikaisesti "muututtava sellaiseksi yhteisöksi, jossa maat, kuten Iso-Britannia, haluaisivat yhä olla mukana". Yllättävää kyllä, Soros puhuu nyt samoin kuin esimerkiksi suomalainen veteraanipoliitikko Paavo Väyrynen: EU ja euroalue pitäisi erottaa toisistaan, ja yhtenäisvaluuttajärjestelmä osittain purkaa. Väyrynen on myös esittänyt, että euro säilyisi kaikkien jäsenmaiden yhteisenä rahana, mutta sen rinnalla jäsenmaat tai ainakin osa niistä käyttäisi kansallisia valuuttoja. Tällaiseen euroalueeseen saattaisivat liittyä nekin EU-maat, jotka toistaiseksi ovat pysyttäytyneet sen ulkopuolella.

Pakolaiskriisiin Soros ehdottaa EU-rahoitteista, vuosittaista "Marshall-apua" Afrikan maille, jotta Eurooppa ei houkuttelisi lisää muuttoaaltoja. Eli ensin hän on ollut luomassa ongelmia, sitten esittää niihin ratkaisua, ja haluaa nyt esiintyä "pelastajana". Kun Sorosin kaltainen henkilö ehdottaa ratkaisua, voi olla varma, ettei hän tee sitä mistään todellisesta mielenmuutoksesta tai hyvästä sydämestä. Soros pyrkii säilyttämään status quon, eikä suinkaan halua, että pääsisimme irti Yhdysvaltojen hegemonisesta otteesta, tai että osallistuisimme Euraasian kauppa-alueeseen ja Kiinan silkkitiehankkeeseen. Siksi yhtäkkinen huoli Euroopan tulevaisuudesta.

Suomi hiljaa Italian vallankaappauksesta

 Mattarella ja Cottarelli
Euroopan unionin tulevaisuus näyttää aika huonolta, eurokriisikin häämöttää jälleen Italian tapahtumien myötä. Joku voi olla eri mieltä, mutta jos unionin kasassa pysymiseen vaaditaan eurokraattien luoma diktatuurinen järjestelmä, joka ei hyväksy jäsenmaiden vaalien tuloksia, jos ne eivät sitä miellytä, näyttää vanha pilkkanimi "Eurostoliitto" olevan hyvinkin osuva. Stalinistiset puhdistukset vain vielä puuttuvat, mutta eiköhän niitäkin nähdä, jos nykymeno jatkuu. Ihmisiä ei aina tarvitse tappaa, heidät voi pitää vain kaukana vallan kahvasta, tai katkaista puhujalta virta mikrofonista Euroopan parlamentissa, sekin riittää.

Suomalainen poliitikko on kiinnostunut maakunta- ja soteuudistuksista, sekä kiusallisista tietovuodoista. Myös työttömien aktiivimallia saatetaan kommentoida. Keskitytään paikallisiin asioihin, mikä on toisaalta ihan fiksua. Populistit, kuten Jussi Halla-aho, kommentoivat mielellään myös maahanmuuttajien keskinäistä nahistelua Itäkeskuksessa. Mutta kun Italiassa tehdään EU:n myötävaikutuksella vaalien jälkeinen vallankaappaus, luulisi sen kirvoittavan kansan valitsemilta eurokriittisiltä edustajilta kommentteja. Mutta ei, hiljaisuus vallitsee.

Miksi suomalaisia "populisteja" ei kiinnosta, miten jäsenmaa Italiassa vastaavien puolueiden nousu estetään EU:n ja talouseliitin toimilla, presidentti Mattarellan ajaessa virkamieshallituksen muodostamista Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n entisen ekonomistin, Carlo Cottarellin, johdolla? Viiden tähden liikkeen ja Liiton ohjelma saattoi säikäyttää poliittisia broilereita meilläkin: se oli näet kansallisen suvereniteetin ja eurokriittisyyden ohella ajamassa hallitusohjelmansa osaksi Venäjä-pakotteiden poistoa. Perusnatottajia on aiemminkin masentanut se tosiasia, että Euroopassa on muita puolueita ja valtioita, jotka haluaisivat normalisoida suhteensa Venäjään, eivätkä ole Suomen lailla yhtä halukkaita tukemaan atlantistisen hegemonian jatkumista.

Merkeliä painostetaan Saksassa myös lopettamaan pakotteet. Tätä mieltä eivät ole ainoastaan Tšekki, Bulgaria ja Unkari, vaan myös länsi-Euroopan maissa järki alkaa voittaa. Merkelin oman puolueen sisällä on vaadittu pakotteiden purkamista Saksan eduksi, Yhdysvaltojen protestointi ja petollisuus eivät niinkään enää kiinnosta. Itävallan liittokansleri Sebastian Kurz on myös avoimesti puolustanut Venäjä-pakotteista luopumista, ja maininnut Yhdysvallat "epäluotettavana kumppanina".

Italian hallituspuolueille ovat osoittaneet tukeaan aidosti kansallismieliset puolueet, jotka eivät ole hylänneet tervettä eurokriittistä linjaansa. Ranskan Front Nationalin Marine Le Pen kutsui Italian tilannetta suorin sanoin vallankaappaukseksi. Kun EU:n budjettikomissaari, saksalainen Günther Oettinger, antoi Strasbourgissa haastattelun Deutsche Welle-kanavalle, jossa hän totesi ylimielisesti "markkinoiden opettavan italialaisille oikeiden asioiden äänestämistä", kommentti herätti negatiivisia reaktioita Italiassa myös muiden puolueiden edustajissa.

Viiden tähden liikettä ja Liittoa on syytetty Nato-kriittisyydestä, eurovastaisuudesta ja Venäjä-myönteisyydestä. Realismista ei ole puhuttu mitään: Italia on Venäjän toiseksi tärkein kauppakumppani EU:ssa Saksan jälkeen. Valtion omistamalla energiayhtiö ENI:llä on Gazpromin kanssa pitkäaikaisia sopimuksia Venäjän kaasun tuonnista Italiaan. Italialaisia syytetään usein korruptiosta ja ties mistä, mutta ainakin siellä puolueet ymmärtävät ajaa asioita kotiinpäin, toisin kuin Suomessa, jossa EU:n ja Yhdysvaltojen vaatimuksia totellaan kansallisen edun vastaisesti.

Jos Italian tapaus jotakin osoittaa, niin ainakin suomalaisten puolueiden monoliittisen tuen EU:n ja talouseliitin diktatoriselle päätäntävallalle. Ollaan hiljaa, Euroopan neuvosto ja markkinat tietävät paremmin. Italiassa puolestaan uhkaillaan jo laajoilla protesteilla. Myös vaalilain uusimisesta on puhuttu. Jos vaalit pidetään uudestaan jo elokuussa, eurokriittiset puolueet saavat liittoutuessaan uusissa vaaleissa murskavoiton, joka voi viedä Italian entistä lähemmäksi myös euroeroa. Suomessa eurokriittisyys taitaa olla jäissä?

tiistai 29. toukokuuta 2018

Islam, Huhtasaari ja länsimaiden kritiikki

En jotenkin jaksa kiinnostua näistä "islamisaatiosta" vaahtoavista perussuomalaisista ja heidän fanittajistaan. Facebookin uutisvirrassa esiin tuli jostain syystä "Suomen uutiset", perussuomalaisten julkaisu, jossa varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari sanoo: "Jos emme puolusta länsimaista demokratiaa ja kristillisiä arvoja, niin kyllä islam pyyhkii yli".  Harmillista kyllä, Huhtasaaren puolustama "länsimainen demokratia" on itseasiassa osasyyllinen asioiden nykytilaan, enkä laittaisi huolettomasti yhtäläisyysmerkkejä tämän kyynisen "demokratian" ja kristinuskonkaan välille.

Valitettavasti kansallismieliset eivät ole kommenteissaan ja haastatteluissaan valmiita käsittelemään rehellisesti kansainvaelluksen syitä ja kritisoimaan tahoja, jotka ylläpitävät kyseistä väestönvaihtoprojektia. Toki taustalla on pelko tulla leimatuksi vaikka miksi, mutta monen mielestä Yhdysvaltojen johtama maailmanjärjestys on heistä se sopivin, ainakin se on tuttu ja turvallinen.  On helpompi uhkailla islamilla kuin kritisoida monikultturismin todellisia takapiruja, globalistieliittiä ja heidän suunnitelmiaan.

Huhtasaari mainitsee haastattelussa myös norjalaisen toimittajan, Hege Storhaugin, joka on kirjoittanut kirjan Islam – yhdestoista vitsaus. Kirja on julkaistu vastikää suomeksi Kiuas Kustannuksen toimesta. Huhtasaari hehkuttaa kuinka hyvä kirja on, ja kuinka "Islam on ideologia. Se on valtio valtiossa ja se on poliittinen liike. He (muslimit) pyrkivät saamaan valtaa omalle oppijärjestelmälleen." Tällaista kirjoitettiin ns. vastajihadismi-blogeissa yli kymmenen vuotta sitten, nyt se on vain noloa, tarpeetonta vanhan kertausta.

Huhtasaari ei tietenkään kritisoi samalla tavalla esimerkiksi länsimaissa ja Israelissa toimivia sionisteja tai Yhdysvaltojen neokonservatiiveja. He ovat avoimesti sekulaarin, monikulttuurisen valvontayhteiskunnan kannalla, tarkoituksenaan muokata Lähi-idästä globalistieliitin haluaman kaltainen ympäristö, ja siinä sivussa hyödyntää alueen luonnonvaroja. Sikäläiset ihmiset voi aina lähettää pois tieltä Europpaan ja Yhdysvaltoihin. Toki he tiedostavat, etteivät muslimitulijat välittömästi integroidu liberaaliin järjestelmään samanlaisiksi säyseiksi kuluttajiksi kuin natiivit, mutta mitäpä pienistä. Lähi-idän säälimätöntä runtelua angloamerikkalais-sionistien toimesta en ole yhdenkään perussuomalaisen kuullut vielä kritisoivan.

Suomalainen kansallismielinen hyväksyy usein EU:n ja Yhdysvaltojen harjoittaman roistovaltiopolitiikan, koska olemme heidän mielestään osa Yhdysvaltojen ja heidän vasalliensa muodostamaa "länsimaista arvoyhteisöä". Koska mitään konkreettista muutosta EU:n politiikkaan ei edes yritetä saada, myös Euroopan yhdysvaltojen, Eurafrikan, luominen jatkuu pysähtymättä. Huhtasaari ja kumppanit voivat sitä hieman miedosti kritisoida, jotta faneille tulisi hyvä mieli, mutta siihen se jääkin. Tuota läpimätää arvoyhteisöä perussuomalaiset ja muut eduskuntapuolueet kilvan puolustavat, vaikka retoriikka saattaa olla hieman erilaista puolueesta riippuen.

EU:n ja länsimaisen liberaalidemokratian kriisi saattaa kuitenkin tuottaa vielä yllätyksiä. Italiassa ja muuallakin Euroopassa on nyt huomattu, että EU ei salli kenenkään poiketa euromyönteisestä linjasta. Jos vaaleissa ei valita valtaan "oikeita puolueita", Bryssel ja talouseliitti pistävät homman uusiksi. Tämä voimistanee tukea myös avoimesti demokratiaa vastustaville liikkeille. Lähivuosina Euroopan politiikassa nousee esiin niin avoimesti "läntisiä arvoja" vastustavia kansanliikkeitä, sekä lisää maahanmuuttajien muodostamia puolueita, joilla tuetaan alkuperäisen kotimaan arvomaailmaa. Tätä kehitystä eivät eurobyrokraatit saati huhtasaarelaiset länsimieliset pysäytä; tarvitaankin euraasialainen voima tasapainottamaan tilannetta.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Väärin äänestetty, Italia!

Italian presidentti Sergio Mattarella on veto-oikeuttaan käyttäen torpannut Italian eurokriittisen koalitiohallituksen muodostamisen ja aiheuttanut toimillaan "institutionaalisen kriisin". Viiden tähden liikkeen hallitusneuvottelija Luigi Di Maio vaatiikin nyt presidentti Sergio Mattarellaa virkasyytteeseen eli viralta pantavaksi.

Mattarellan liike on tyypillinen EU-eliitin reaktio: kansan tahdolla ei ole merkitystä jos se, kuten nyt Italiassa, on äänestänyt väärin. Viiden tähden liikkeen ja Matteo Salvinin johtaman Liiton ehdotukset ministeripesteihin eivät miellyttäneet Brysseliä: esimerkiksi valtiovarainministeriksi oli ehdolla "liian euroskeptinen" Paolo Savona. Italiassa onkin odotettavissa suuria mielenosoituksia tälle viikolle. Salvini puhuikin kannattajilleen, ja sanoi, että "italialaisten tulee tehdä oman maansa ministerivalinnat, ei saksalaisten, ranskalaisten tai portugalilaisten" (toisin sanoen, EU-eliitin).

Ulkomaiset investoijat ovat jo peloissaan. Koko euroalueen vakaus on kuulemma vaarassa, kiitos italialaisten äänestäjien. Tosin Viiden tähden liike eikä myöskään Liitto kannata euroeroa tuosta vain, joten ylireagointi johtunee siitä, että kansallismielisiä ja EU-kriittisiä puolueita ei haluta päästää valtaan edes kansan mandaatilla. "Populisteiksi" kutsutut puolueet haluavat erilaisen Euroopan, eivät Brysselin visioimaa euroafrikkalaista liittovaltiota. Presidentti Mattarella haluaa muodostaa ensi alkuun virkamieshallituksen; Italia on kuitenkin lähellä ennenaikaisia uusia vaaleja. Entä jos populistit saavatkin uuden murskavoiton?

Suomessa aiemmin eurokriittisyydestään tunnetut Perusuomalaiset ovat merkillisen hiljaa Italian tapahtumista. EU:n myötäilijäpuolueeksi muuttunut Perussuomalaiset voisi Halla-ahon johdolla olla pian vaatimassa Italiaankin "järeitä keinoja" Viiden tähden liikkeen ja Liiton kannattajia vastaan. Pitäähän euroalue saada kuriin, EU:sta eroaminen kun "ei ole realistista". Kreikan velkakriisin aikoihin Halla-aho ehdotti Kreikkaan "sotilasjuntan nostamista valtaan ja panssarivaunuja kaduille". Halla-ahon mielestä demokratian ongelma on siinä, että tarpeellisia, kansan tahdon vastaisia päätöksiä, on vaikea saada läpi. Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker voisi puhua samalla tavalla.

UKIP–puolueen entinen puheenjohtaja Nigel Farage varoitti Junckerin viimevuotisen linjapuheen jälkeen, että jos suunnitelmat EU:n keskittämisestä etenevät brexitistä huolimatta, todellinen populismiaalto Euroopassa on vasta edessä. Kansa saa ehkä tarpeekseen nykymuotoisesta EU:sta, mutta onko sillä väliä, jos poliitikot myötäilevät härskisti Brysselin linjaa, pyörtäen aiemmat, eurokriittisemmät näkemyksensä. Katsotaan miten käy Italiassa; Suomessa entiset eurokriittiset haluavat valitettavasti transatlanttisen arvoyhteisönsä säilyvän ennallaan.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Venäjä, Eurooppa ja transatlantismi

Algis Klimaitis
Visegrád Post-lehdessä itävaltalaisen ekonomin ja tiedottajan, Friedrich Romigin, esittelemä Algis Klimaitisin kirja vaikutti niin kiinnostavalta, että käänsin keskeisimmän osuuden englanninkielisestä kirja-arviosta suomeksi julkaisijan luvalla. Kirja on saatavilla saksankielisenä, mutta kustantaja etsii julkaisijaa myös teoksen käännöksille (mahdolliset yhteydenotot Visegrád Postin toimitukseen). Alkuperäisteoksen tilaustiedot saksan kielen taitoisille löytyvät tämän kirjoituksen lopusta.

"Saksan Hampurissa vuonna 1948 syntynyt liettualaistaustainen poliitikko ja kirjailija, Algis Klimaitis, kirjoittaa teoksessaan Europäischer Kontinentalismus - Wo steht Europa in einem fragwürdig gewordenen transatlantismin? ("Euroopan mantereella - mikä on Euroopan suhde kyseenalaiseksi muuttuneeseen transatlantismiin?") Venäjän ja Euroopan selvittämättömästä poliittisesta suhteesta, sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen transatlanttisesta liitosta.

Tämä epätavallinen elämäkerta luo historiallista kuvaa myös Neuvostoliitosta, ja KGB:n pyrkimyksestä uudistaa sitä vuosikymmenien ajan ennen sen hajoamista 90-luvulla. Vuodesta 1962 lähtien Fedor Burlatskyn johdolla keskuskomitean sihteeristö käynnisti tutkimukset, joissa epäiltiin Neuvostoliiton elinkelpoisuutta ja suositeltiin reformia. Uudistuskampanjaa ryhdyttiin toteuttamaan lopulta Mihail Gorbatšovin glasnost- (avoimuus) ja perestroika (uudistukset)-politiikan pohjalta, mutta ne johtivat vain Neuvostoliiton romahdukseen.

Toinen tärkeä huomio, jonka Klimaitis välittää meille, on itä-länsi-konfliktin muutos kylmän sodan seurauksena. Venäjä on neuvosto-marxismin jälkeen palannut juurilleen, uskonnollisen ortodoksisuuden ja valtiovallan symbioosiin. Lännessä puolestaan on otettu yhä enemmän askelia maallistuneen, imperialistisen hegemonian suuntaan, missä on piirteitä Neuvostoliiton aikaisesta keskitetystä, byrokraattisesta hallinnosta. Tämä  on osittain johtunut siitä, että Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin muuttaneesta trotskilaisesta eliitistä tuli erilaisten julkaisujen, ajatushautomoiden ja hallinnon keskeisiä tukijoita ja lopulta amerikkalaisia "neokonservatiiveja".

Tämän trotskilais-neokonservatiivisen muuttoliikkeen toiminnasta on ollut seurauksena nykyään havaittavissa oleva vieraantuminen Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä, luottamus transatlanttiseen yhteistyöhön on tuhoutunut perusteellisesti yhdysvaltalaisen kontrolloinnin ja puhelinsalakuuntelun myötä, joiden kohteeksi on joutunut jokainen eurooppalainen. Jopa Saksan liittokansleri ja vankkumaton transatlantisti, Angela Merkel, saatuaan tietää olleensa Yhdysvaltojen puhelinsalakuuntelun uhri vuodesta 2002 saakka, tulistui ja sanoi vuonna 2013: "Näin ei tehdä ystäville!"

Vieraantumiselle on luonnollisesti paljon syvempikin syy. Eurooppalaiset ovat yhä tietoisempia siitä, että amerikkalainen elämäntapa ja hegemoniset tavoitteet vaarantavat heidän kulttuurillisen identiteettinsä. Klimaitis kirjoittaa, että "laajamittainen kääntyminen pois Yhdysvalloista päin on alkanut ja se ei pysähdy, huolimatta kaikista tiedotusvälineiden kohdennuskeinoista ja poliittisista syytöksistä". EU:n kansallisvaltioiden keinotekoisesti nopeutetulle disintegraatiolle ei myöskään löydy hyväksyntää kansalaisten enemmistön keskuudessa. Samaan aikaan Venäjän ja sen historian ymmärtäminen kasvaa.

Lyhyessä luonnoksessaan Klimaitis välittää meille ajatuksensa siitä, että Venäjä on historiansa alusta lähtien ollut eurooppalainen maa. Venäjän, eli Kiovan Rusj-valtakunnan,  perusti Skandinavian Ryurik-dynastia Kiovassa, Ukrainan nykyisessä pääkaupungissa, ja prinssi Ryurik, loi Kiova-Novgorod-akselin, jonka joet ja kauppa-alueet Itämeren ja Mustanmeren välillä määrittivät Venäjän varhaista historiaa vuosisatojen ajan. Venäjän liittyminen Eurooppaan korostui 900-luvulla ortodoksikristillisyyden omaksumisella. Jopa Mongolian laumojen hyökkäys (1264) ei voinut aiheuttaa pysyviä vahinkoja kristinuskolle. Ennen bolshevikkien vallankumousta vuonna 1917 kristillisen ortodoksisuuden ja valtiovallan välinen symbioosi pysyi Venäjän ominaispiirteenä, ja se kertoo jotain olennaista Venäjästä, että tämä liitto on astunut jälleen voimaan nykyajassa.

Kehitys Euroopassa on kuitenkin ollut ja on edelleen erilainen. Klimaitis ei pelkää kyseenalaistaa Euroopan unionin perustamisen myyttiä. Hän esittää todisteita siitä, että Euroopan unionia eivät suinkaan luoneet "kristilliset poliitikot", kuten Adenauer, de Gasperi tai Schuman, vaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelut OSS (Office of Strategic  Service) ja CIA. Nämä tiedusteluviranomaiset loivat "Amerikkalaiset yhdistyneen Euroopan puolesta"-komitean (American Committee for United Europe, ACUE), joka jo vuonna 1948 kehotti ohjelmassaan "kauaskantoiseen eurooppalaiseen integraatioon", joka toteutettiin vähitellen, mutta suunnitelman mukaisesti perustamalla instituutioita, kuten Euroopan neuvosto (1949) ja EU.

Tämä toteutus näkyy kylmän sodan yhteydessä, joka puhkesi pian "akselivaltojen" (Saksa, Italia, Japani) tappion jälkeen. Epänormaali liitto "Yhdysvaltojen hegemonisesti johtaman" lännen (joka on organisoitu yksityisen sektorin periaatteilla, ja jossa on pääasiassa parlamentaarisia demokraattisia rakenteita, sananvapaus, oleskeluoikeus, työn vapaus) ja idän (jota johtivat kommunistiset puolueet) välillä hajosi nopeasti. Neljä viikkoa Saksan antautumissopimuksen jälkeen Churchill ilmaisi sähkeessään presidentti Trumanille olevansa "syvästi huolestunut" Stalinin tulkinnasta Jaltan päätöksistä. Kun Neuvostoliitto otti haltuunsa "vapautetut" maat ja kommunistiset puolueet läntisessä ja eteläisessä Euroopassa, vastakkainasettelusta tuli väistämätön.

Jo vuonna 1942 paavi Pius XII mainitsi tämän kummallisen liiton lännen ja Neuvostoliiton välillä. Klimaitis on kuvannut paavin keskustelua Yhdysvaltojen suurlähettiläänä Vatikaanissa toimineen Myron Taylorin kanssa. Pius XII kysyi "kuinka Amerikka ja Englanti pystyvät koordinoimaan kommunistisen Venäjän kanssa yhteiskunnallisella, moraalisella ja taloudellisella tasolla". Taylor vastasi, että tällaiset vastalauseet"eivät kuulu enää nykyiseen kehitykseen" ja että "kommunismin periaatteet kuuluvat moderniin maailmaan ja uuteen kansainväliseen järjestykseen". Odottamattomalla tavalla Taylorin kommentti osoittautui myöhemmin oikeaksi, kun McCarthyn aikakaudella ryhdyttiin vainoamaan hallintoon oletettavasti soluttautuneita vasemmistolaisia "amerikkavastaisista toimista". Mutta lännen yritykset epäonnistuivat, kuten Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset osoittivat vuonna 1968. Yhdysvallat hävisi sodan.

Algis Klimaitis ei yritä välttää mainitsemasta konfliktia, joka syntyi Naton laajentuessa itään. Tässä länsi rikkoi Venäjän kanssa Saksan yhdistymisen yhteydessä tekemiään sopimuksia. Luottamuksen menettäminen saavutti huippunsa helmikuussa 2014, kun Amerikka tuki Ukrainan vallankaappausta, johon vastaiskuna Venäjä liitti Krimin takaisin itseensä. Siitä lähtien aiemmin usein mainittua eurooppalaista "rauhan ja turvallisuuden järjestystä" ei ole enää olemassa. Kirjan viimeisessä luvussa, "Uusi kylmä sota?", geopoliittisia näkökohtia ja Euroopan transatlanttista riippuvuutta uudessa vastakkainasettelussa analysoidaan yksityiskohtaisesti. Klimaitisin mukaan nämä vastakkainasettelut eivät ole millään tavoin hyödyllisiä Manner-Euroopan kansakunnille ja valtioille, koska ne ovat kiusallisia poliittisten suhteiden kannalta sellaisten maiden kuten Saksan ja Venäjän välillä. Amerikan intressien aiheuttama häiriö osoittaa jälleen kerran, että "transatlantismi on degeneroitunut yhä kapenevaksi poliittisen eliitin uskonnoksi", mikä korostaa eurooppalaisten välttämättömyyttä vihdoin huomioida omat etunsa. Klimaitisin kirjan luettuaan on vaikea olla eri mieltä tämän johtopäätöksen kanssa."

Algis Klimaitis, Europäischer Kontinentalismus – Wo steht Europa in einem fragwürdig gewordenen Transatlantismus? ("Euroopan mantereella - mikä on Euroopan suhde kyseenalaiseksi muuttuneeseen transatlantismiin?"), 96 sivua. Hinta 10€. Julkaisija: Österreichisches Medienhaus, Millstatt 2014. ISBN: 978-3-9503928-0-7. Kirjan voi tilata osoitteesta: Institut für Angewandte Politische Ökonomie, 1080 Vienna, Schlösselgasse 11, Österreich; tai e-kirjana sähköpostitse tekijältä itseltään: algis.klimaitis@dasabendland.eu

perjantai 25. toukokuuta 2018

V4 ja Euroopan tulevaisuus

Václav Klaus
Visegrád 4-maat pitivät tällä viikolla Budapestissa konferenssin, joka kantoi nimeä "Euroopan tulevaisuus". Tilaisuudessa oli runsaasti puhujia, joista käsittelen tässä kahta.

Yhdysvalloista vieraana oli presidentti Trumpin entinen neuvonantaja, Steve Bannon. Bannon ylisti puheensa alussa Unkarin Viktor Orbánia ja kysyi myös, onko "lännellä halua selviytyä". Bannon varoitteli lopuksi vielä "Kiinasta,  Persiasta ja Turkista" ja vertasi niiden nousua "vaiheeseen 30-luvun Euroopassa" (Bannon veti siis natsikortin esiin).  Bannonin esiintymistä onkin kritisoitu ja niin kritisoin itsekin. Verkkolehti Kansalaisen Bannon-päivitystä kommentoin julkaisun facebook-sivulla seuraavasti:

""Länsi" on ideologinen konstruktio, joka on loppupelissä täysin Eurooppa-vastainen. Siksi Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen miehittänyt Saksaa ja muitakin maita sotilastukikohdillaan ja politiikallaan. Yhdysvaltojen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin hegemonian turvaaminen on ainoa asia, mitä nämä "lännen" markkinamiehet kuten Bannon haluavat. Jos koko Eurooppa oikeasti ryhtyisi esimerkiksi turvapaikanhakijoiden karkottamiseen, Yhdysvallat Nato-joukkoineen olisivat ensimmäisinä natiiveja vastassa, ja tukemassa jo aloitettua väestönvaihtoprojektia. Bannonin höpinä ei tätä muuta. Mitä pikemmin "lännen" valtakausi päättyy, sen parempi myös eurooppalaisille."

Suomalaiset näkevät itsensä mielellään "länsimaisina", ja niinpä "lännen" kritisointia ei ymmärretä juuri lainkaan. Amerikkaa fanitetaan meillä etenkin niinkutsutun "oikeiston" keskuudessa, toimivatpa jenkit maailmalla miten hyvänsä. Kaikki paha on sitten joko Venäjän tai EU:n itsensä syy, vaikka Euroopan unioni on Yhdysvaltojen talutusnuorassa ja on ainakin tähän asti tehnyt niinkuin Washington käskee. Eurooppa ja "länsi" ovat etnokulttuurisesti ja sivilisaatiollisesti kuitenkin kaksi eri asiaa, mutta tätä ei usein nähdä.

V4-konferenssissa oli onneksi myös kiinnostavampiakin puhujia. Yksi heistä oli Václav Klaus, Tšekin tasavallan entinen presidentti ja pääministeri. Mainittakoon vielä, että Klaus on oikeistopoliitikko ja tietääkseni talousliberaali, enkä ole hänen kanssaan samaa mieltä joka asiassa. Mutta V4-konferenssissa hän esiintyi edukseen.

Vaikka hän sanoi puheensa alussa ettei ole "geopoliittinen", Klaus antoi jännittävän yleiskuvan alueen nykyisestä geopoliittisesta tilanteesta. Klaus puhui myös lännen hegemonian päättymisestä: Fukuyaman paradigma, jonka mukaan maailmalla on vain yksi, "länsimainen" tulevaisuus, on Klausin mukaan todistettu vääräksi. Hän puhui myös Visegrád-ryhmän tulevaisuudesta ja mahdollisista uhista Euroopalle. Kyseenalaistaen Merkel-Macron-Juncker-trion toiminnan, entinen Tšekin presidentti kysyi, "Onko heidän sallittava puhua mantereemme ja meidän nimissämme?" Hän vastasi itse kysymykseensä, "uskon, että ei ole".

Euroopan unionin katastrofaalisesta tilasta Klaus totesi, että "kaikki tietävät, että Euroopan yhdentyminen on kriisissä, joten länsimaiden hegemonia on selvästi päättynyt". Hän sanoi, että Eurooppa on "heikko ja horjuva" vallitsevan EU-ideologian vuoksi, joka "järjestelmällisesti heikentää perinteisiä, historiallisesti hyväksi todistettuja pilareita Euroopassa" ja "pyrkii tahallaan purkamaan kansakunnan, perheen, ja jopa ihmisen".

Siirtyessään puheessaan kansainväliselle geopoliittiselle areenalle, Klaus listasi alueen päätoimijat. Vaikka "Venäjä on palannut", ja ajaa aktiivisesti omia etujaan, Klaus ei usko Venäjän olevan uhka Visegrád-ryhmälle. "Amerikan Yhdysvallat ovat saaneet tartunnan progressivismiviruksesta", hän myös totesi. Klaus mainitsi myös, että "Kiina on täällä, ja Kiina on tullut jäädäkseen", ja se tulisi hyväksyä. Puheensa päätteeksi Klaus yritti antaa ihmisille ajattelemisen aihetta. "Vaikka V4 nimettiin yli 25 vuotta sitten, onko siitä tullut todellinen poliittinen toimija? Onko V4 riittävän homogeeninen intresseiltään? Onko V4 voinut harjoittaa omaa politiikkaansa Lissabonin sopimuksen jälkeisessä Euroopan unionissa? "

torstai 24. toukokuuta 2018

Pohjois-Korea, Bolton ja Trump

Kuten varmasti moni muukin, olen vuosien varrella seurannut uutisointia Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen keskinäisestä nokittelusta. Myös Pohjois-Korean ohjuskokeista olen lukenut, sekä katsonut maata ja sen hallintoa kriittisesti tarkastelevan "dokumentin". Mitä Korean demokraattisessa kansantasavallassa todellisuudessa tapahtuu, sitä en tiedä.

Pohjois-Korean virallinen ideologia, juche-aate, ei ole myöskään minulle kovin tuttu, mutta vähäisen lukemani perusteella se vaikuttaa korealaiselta versiolta sosialismista, korostaen "riippumattomuutta politiikassa, omavaraisuutta taloudessa ja itseluottamusta kansallisessa puolustuksessa". Kim Jong-unin hallitsema maa onkin herättänyt kiinnostusta länsipropagandasta huolimatta. Suomessakin toimii sekä Suomi-Korea-seura että Suomen Juche-aatteen opintoyhdistys aiheesta kiinnostuneille.

Tänä vuonna Pohjois-Korea on ollut esillä mediassa enemmänkin. Pohjois-Korea osallistui helmikuussa pidettyihin talviolympialaisiin Etelä-Korean Pyeongchangissa. Huhtikuussa Pohjois-Korean johtaja, Kim Jong-un, tapasi Etelä-Korean presidentin Moon Jae-inin maiden rajalla Panmunjomissa, ja he sopivat yllättäen lopettavansa Koreoiden välisen sotatilan vielä tänä vuonna. Kim Jong-un on tämän jälkeen vieraillut myös Kiinassa, ja lisäksi suunniteltiin myös rauhanneuvotteluja Yhdysvaltojen ja Trumpin kanssa.

Neuvotteluille ilmaantui kuitenkin pian esteitä. Käsittämättömästi Yhdysvallat ja Etelä-Korea aloittivat yhteiset sotaharjoitukset (niistä oli varmaankin sovittu jo aiemmin, mutta silti ajankohta ei olisi voinut olla huonompi). Pohjois-Korea reagoi tähän provosointiin kärttyisästi, kuten aina, kun Yhdysvallat pullistelee lihaksiaan sen rajoilla. Pohjois-Korean lausunnoista suivaantunut Trump ilmoittikin tänään, että Singaporeen suunniteltua tapaamista hänen ja Kim Jong-unin välillä ei pidetäkään. Valkoinen talo ilmoitti, että keskusteluja jatketaan pohjoiskorealaisten kanssa, "kunhan maa muuttaa retoriikkaansa".

Kuten amerikkalainen pitkän linjan kolumnisti Eric Margolis kysyy blogissaan, kuka voi syyttää pohjoiskorealaisia ​​herneen vetämisestä nenään? Kun Trumpin hallinnon äänitorvet puhuivat vielä rauhasta, USA:n ilmavoimat valmistautuivat lennättämään B-52-pommikoneita ja F-22 Raptor-hävittäjiä Pohjois-Korean rajan tuntumassa, samalla kun ohjuksin aseistetut sukellusveneet odottivat merellä.

Margolisin mukaan Yhdysvaltojen ja sen vastahakoisen eteläkorealaisen satraapin sotaharjoitukset oli tarkoitettu uhkailemaan Pohjois-Koreaa (omasta mielestäni viesti oli varmasti suunnattu myös Kiinalle). Jos Pohjois-Korea ei vielä ensimmäisestä harjoituksesta ymmärtänyt viestiä, toinen meneillään oleva harjoitus on nimeltäänkin "Max Thunder". Ja tämä kaikki heti sen jälkeen, kun Trump ja hänen sotahullut neokonservatiivinsa vetäytyivät Iranin järkevästä ydinsopimuksesta. Trump vielä vaati, että Iran ei pelkästään luopuisi kaikesta ydinvoimakapasiteetistaan (Iranilla ei ole ydinaseita), vaan vaati luopumaan myös keskipitkän matkan ohjuksista, sekä lopettamaan palestiinalaisten, Libanonin Hizbollahin ja Jemenin huthien tukemisen. Israeliakaan ei saisi järkyttää ja Syyriasta olisi poistuttava. Lyhyesti sanottuna, Yhdysvallat vaatii täydellistä antautumispolitiikkaa, jonka pitäisi johtaa myös vallanvaihtoon.

Pohjois-Korea syytti jo aiemmin arkkineokonservatiivi John Boltonia yrityksistä sabotoida rauhanneuvotteluja. Sotahaukka Boltonin ajatusmaailmaan voi halutessaan tutustua vaikkapa hänen irvokkaan muistelmateoksensa, Surrender Is Not An Option: Defending America at the United Nations (2008), kautta. Toimiessaan Yhdysvaltojen YK-suurlähettiläänä vuosina 2005-2006, Bolton tuli tunnetuksi muslimivastaisena, Israelin fanaattisena tukijana, ja Venäjän vihaajana. Jo tuolloin Yhdysvallat ja Pohjois-Korea olivat lähellä rauhansopimusta, mutta Bolton onnistui sabotoimaan kaiken. Miksi? Koska Bolton pelkäsi, että Pohjois-Korea voisi tarjota ydinteknologiaa Israelin vihollisille. Kuten tavallista "neokonnien" kanssa, Israelin etu menee aina Yhdysvaltojen edun edelle; niin tuolloinkin, ja sama näyttää toistuvan. Bolton palkittiin vuonna 2017 "Guardian of Zion"-palkinnolla Israelissa.

Bolton möläytti myös taannoin televisiohaastattelussa, että Pohjois-Koreaan voitaisiin soveltaa "Libyan mallia" mitä tulee aseistariisuntaan. Myös varapresidentti Mike Pence sanoi myöhemmin samaa (mikä sai Pohjois-Korean varaulkoministeri Choe Son-huin kutsumaan Penceä "tietämättömäksi ja tyhmäksi"). Ja miten kävikään Libyalle ja ydinaseohjelmastaan luopuneelle Muammar Gaddafille lännen masinoiman "arabikevään" aikana vuonna 2011? Yhdysvallat, Ranska ja Iso-Britannia Nato-joukkoineen hyökkäsivät Libyaan ja runtelivat maan, Gaddaffin saadessa brutaalin lopun kapinallisten käsissä. Onko Yhdysvalloilla sama mielessä myös Pohjois-Korean kohdalla? Pohjois-Koreassa varmasti ajatellaan tällä hetkellä niin, enkä yhtään ihmettele miksi.

Toimittaja Eric Margolis kysyy, oliko Trump itsekin mukana tässä juonittelussa?  Sillä ei mielestäni ole väliä; symbolisena johtajana hänellä ei todellisuudessa ole sananvaltaa monessakaan asiassa. Yhdysvaltain pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin suunnitelmat on tehty jo ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Joka tapauksessa Kiinakaan tuskin suostuisi vain katsomaan vierestä amerikkalaisten yritystä syöstä Kim Jong-un vallasta ja Pohjois-Korean saattamista Libyan kaltaiseen kaaokseen. Tilanne saattaa siis jatkua kuten aiemminkin.

Se, että Trump perui kesäkuulle sovitun tapaamisen, varsinkin kun Pohjois-Korea lupaustensa mukaisesti tuhosi Punggye-rin ydinkoetestialueen, on jälleen merkki neokonservatiivien vallasta hänen hallinnossaan. Kim Jong-unin kannattaa olla varuillaan, varsinkin nähtyään Trumpin petoksen Iranin kohdalla ja saatuaan muistutuksen Gaddafin kohtalosta. Margolisin mukaan Pohjois-Korean pitäisi itse vaatia Yhdysvaltoja poistamaan Etelä-Koreassa, Okinawassa ja Guamissa sijaitsevat ydinaseensa, puhumattakaan merivoimien seitsemännen laivaston ja sotilaiden läsnäolosta. Lännen tulisi purkaa myös kauppasaarto ja luoda normaalit diplomaattisuhteet Pohjois-Korean kanssa. Pjongjang ei ole tietenkään ottanut näitä asioita esille, koska se tietää että vastapeluriin ei ole luottamista.

Euraasialaisesta perspektiivistä

"Suomesta on puuttunut miltei täysin euraasialaisesta perspektiivistä kirjoittaminen", totesi tässä eräs blogini lukija. "Hyvä, että olet ottanut esille suomalaisten oikean länsisuuntauksesta riippumattoman identiteetin sekä nykymenolle vaihtoehtoisen ulkopolitiikan", sanoi toinen. Mukavaa, jos kirjoitukseni löytävät lukijansa.

Spesifimmin Euraasiasta ei ole Suomessa paljon vielä kirjoitettu. Oma blogini paikkaa tätä puutetta julkaisukentässä, mutta marginaalissa ollaan, myönnetään. Suomi kulkee jälkijunassa monessakin asiassa, ja on jo sitoutunut puolustusministeri Niinistön Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa tekemillä sopimuksilla kuolevaan maailmanjärjestykseen. Kun kansan enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan, on suomalaisten atlantistien löydettävä muita reittejä samaan päämäärään, eli lännen sotakoneiston täysvasalliksi. Ei huomata, että maailma ympärillä on muuttunut, ja muutosvauhti sen kuin kiihtyy.

Jotain olennaista lännen arroganssista kertoo myös se, että "länsimaat" kuvittelevat olevansa "kansainvälinen yhteisö" ja edustavansa liberalismillaan koko ihmiskuntaa, vaikka tosiasiassa muu maailma on aivan eri linjoilla. Ylimielisyyden tilalle tarvittaisiin hieman realismia. Eurooppa ja Euraasia voivat olla kumppaneita, "länsi" ideologisena konstruktiona puolestaan on tulossa tiensä päähän. EU:n politiikkaa pitäisi tosin päivittää aika radikaalisti, että unionissa olisi jotain järkeä. Lieneekö tämä mahdollista, kuten esimerkiksi V4-maat vielä kuvittelevat.

Suomen ongelma on se, että politiikkaa tehdään vanhentuneella maailmankatsomuksella. Kun pitäisi puolustaa kansallista etua, suomalaiset päättäjät tottelevat aina muita nöyremmin EU:n direktiivejä ja lännen vaatimuksia, vaikka sieltä ei ole Suomelle mitään hyvää luvassa. Maksumieheksi sentään kelpaamme, ja luonnonvaratkin lahjoitetaan kansainvälisille kaivosyhtiöille. Venäjä-pakotteet puolestaan ovat aiheuttaneet Suomen idänkaupalle miljardien tappiot. Suomalainen pikaruokaketju Hesburger sentään uskalsi siirtyä rohkeasti Iranin markkinoille. Miten käynee eurooppalaisille yrityksille Yhdysvaltojen uhkaillessa?

Suomalainen vaihtoehtomediakenttä on suhteellisen välinpitämätön tai tietämätön euraasialaisista näkökulmista. Suhteessa valtamedian linjaan, eroja ilmenee lähinnä suhtautumisessa maahanmuuttoon, sananvapauteen ja poliittiseen korrektiuteen. Onhan siellä toki satunnaisia poikkeuksiakin, mutta yleisesti ottaen materiaali ei inspiroi. Islam on myös helppo syyllinen maallistuneille suomalaisille. Harvemmin syypäiksi todetaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten veriset vallanvaihto-operaatiot, Israelin sionistinen politiikka (ja sen moninaiset kytkökset Yhdysvalloissa ja Euroopassa), lännen itsensä alullepanema jihadismi, tai EU:n väestönvaihtoprojekti.

Koska amerikkalaisvaikutteisen, uusoikeistolaisen etnonationalismin puolustaminen ei tuntunut minun puuhaltani, jätin verkkolehti Sarastukseen kirjoittamisen. Allekirjoitan toki Sarastuksessa julkaistut reaktionääriset kirjoitukseni, vaikka aika on toisaalta ajanut niidenkin ohitse. Voin olla väärässä, mutta otaksun, että aika harva suomalaisissa kansallismielisissä piireissä on samaa mieltä tässä blogissa esittämistäni argumenteista. Parempi siis ulkopuolisena toimittaa omaa julkaisua, jossa voin kirjoittaa niistä aiheista, jotka minua oikeasti nykyään kiinnostavat.

Mitä tulee muihin poliittisiin suuntauksiin, ei perinteiseltä oikealta tai vasemmalta löytyne juurikaan hengenheimolaisia. Kai se kuvaa maamme älyllistä ilmapiiriä, että suomalaiset luottavat gallupien mukaan yhä sosialidemokraatteihin ja kokoomukseen (!). Muutenkin koko oikeisto-vasemmisto-jaottelu tuntuu tyhjänpäiväiseltä, kaikkien nykyisten eduskuntapuolueiden kannattaessa tavalla tai toisella läntistä liberalismia. Tarvittaisiin uusia ajatuksia ja toimijoita, mutta epäilen onko niitä tulossa. Toivon olevani väärässä.

Ehkäpä mielenmuutokseen tarvitaan esimerkkitapauksia ensin muualta Euroopasta. Euraasia puolestaan nousee voimakkaaksi tekijäksi maailmanpolitiikassa vielä elinaikanamme. Suomen päättäjien ja poliitikkojen kannattaisi edes hieman itsekriittisemmin pohtia asioita, ja tulevaisuuden valta- ja kauppasuhteita. Itsepäisempi ja itsenäisempi linja olisi tarpeen. Euraasialaisen kehityksen riittävä huomioiminen Suomen tilanteessa vaatisi ehkä oman ajatushautomon, sekä näkyvämpiä julkaisuja kuin minun blogini. Riittääkö sellaiseen kiinnostusta, jää nähtäväksi. Itse ainakin jatkan näiden aiheiden käsittelyä.

(Tämä kirjoitus oli vastine muutamien lukijoiden esittämiin kysymyksiin.)

tiistai 22. toukokuuta 2018

Atlantismia Facebookissa

Facebook on ilmoittanut, että se ryhtyy yhteistyöhön  Washingtonissa sijaitsevan Atlantic Council-ajatushautomon kanssa "disinformaation pois kitkemiseksi" sosiaalisesta mediasta sekä "vahvistaakseen demokratiaa". Atlantic council, "Atlantin neuvosto", on tosiasiassa yksi sotilasliitto Naton lobbaus- ja edunvalvontajärjestöistä, joka on "yhteyksissä  vaikutusvaltaisiin päätöksentekijöihin". Vaikka Facebook on koko tähänastisen olemassaolonsa ajan ollut eettisesti monin tavoin kyseenalainen palvelu, on sen viimeisin liike entistä paljastavampi.

Yhteistyöllä on Facebookin tiedotteen mukaan määrä estää se, että yhteisöpalvelua väärinkäytettäisiin erityisesti vaalien aikana. Tähän tullaan käyttämään Atlantin neuvoston digitaalisen tutkimusyksikön monitorointityökaluja. Käytännössä Naton ajatushautomo yhteistyössä Facebookin kanssa päättää, millaiset uutisoinnit ja kirjoitukset ovat suotavia, ja mitkä eivät. Jo aiemminkin Facebookin käyttäjätilejä on suljettu ja julkaisukieltoja annettu mielivaltaisesti, usein erityisesti liberaalia poliittista agendaa kritisoiville henkilöille.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ole varsinainen unelmien täyttymys Natolle ja sen tukijoille. Naton atlantistiset organisaatiot ovat nyt täydellisessä asemassa mitä tulee informaatiosodankäyntiin ja kybervaikuttamiseen. Meilläkin toki toimii Suomen Atlantti-seura, joka on lobannut Natojäsenyyttä jo vuodesta 1999 asti "avoimen ja riippumattoman" ulko- ja turvallisuuspoliittisen julkaisutoiminnan, koulutuksen ja kokoontumisten varjolla. Suomen Atlantti-Seura, samoin kuin ajatushautomo Atlantic Council, kuuluvat kattojärjestö Atlantic Treaty Association'iin, joka pyrkii edistämään Naton politiikkaa ja "arvomaailmaa".

Ilman Moskovaa arkkivihollisena, koko Naton olemassaolon oikeutus lakkaisi. Saksa on jo "alhaalla", kiitos Yhdysvaltojen "sisälläolon", ts. amerikkalaisen päätäntävallan ja sotilastukikohtien. Tämä merkitsee sitä, että Venäjän mustamaalaaminen on Yhdysvaltojen johtamalle sotilasliitolle eksistentiaalisesti tärkeää. Miksi Atlantin neuvosto sitten valittiin yhteistyökumppaniksi Facebookin siivoamiseen, vaikka se ei selvästikään ole mikään neutraali ja riippumaton taho?

Vasta viime kuussa Facebookin perustajaa, Mark Zuckerbergia, grillattiin Yhdysvaltain kongressissa yhtiön tietosuojaskandaalin takia. Zuckerberg vierailee tänään myös EU-parlamentissa vastaamassa kysymyksiin. Alun perin kuuleminen piti pitää suljettujen ovien takana, mutta monet parlamentin jäsenet vaativat avointa kuulemista; suora lähetys toteutetaan verkossa. Mikäpä siis parempi tapa hälventää Washingtonin ja EU:n atlantistien pelkoja, kuin palkata Facebookiin työntekijöitä Naton omasta propagandakoneistosta "faktantarkistajiksi"? Facebookista on viimeistään nyt tehty kokonaan Yhdysvaltojen agendan työkalu. Tosin se on voinut olla sitä jo perustamisestaan lähtien.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Euraasia vastaan Eurafrikka?

Andrew Korybko kirjoittaa Oriental Review-verkkolehdessä, että Ranskan mukaan tulevaisuudessa Euraasialla on vastassaan Eurafrikka. Dominique de Villepin, ranskalainen uradiplomaatti, ja entinen pääministeri vuosilta 2005-2007, haluaa kylmän sodan ajan kaltaista "tasapainoa" idän ja lännen välille luomalla "Eurafrikkalaisen akselin". Näin Ranska saisi uuden hegemonisemman aseman entisenä siirtomaavaltana ja EU:n suunnitelmat etenisivät myös eurokraattien toivomalla tavalla. De Villepin haluaa kontrolloidummin afrikkalaistaa Euroopan väestöä.  Hän esitteli "Euroopan ja Afrikan uusien suhteiden rakentamisen" yksityiskohtaista ja kunnianhimoista suunnitelmaa Etelä-Afrikan kansainvälisten asioiden instituutin, Saiian, tilaisuudessa viime viikolla, toukokuun 14. päivä.

De Villepin uskoo, että Yhdysvaltojen ja Aasian vastakkainasettelu, joka voisi tuhota nykyisenlaisen maailmanjärjestyksen, olisi vältettävissä "voimakkaan euro-afrikkalaisen selkärangan" avulla. Hän selvensi puheessaan myöhemmin, että "Aasia" on pohjimmiltaan eufemismi Venäjälle ja Kiinalle, jotka molemmat harjoittavat "hallintomallia, joka perustuu auktoriteettiin, kansallismielisyyteen, valtiojohtoiseen taloussuunnitteluun sekä valtiollisen suvereniteetin tiukkaan puolustamiseen ulkopoliittisesti".

Tulevaisuus, jota de Villepin hahmottelee, tarvitsee hänen mukaansa uuden eurooppalaisen hegemonisen voiman, joka stabilisoisi myös Afrikkaa. Tällä hän viittaa Ranskaan, joka voisi ottaa isomman roolin EU:n ja Afrikan suhteiden kehittämisessä. Kuulostaa jotenkin vanhalta siirtomaa-ajan ajatuksenjuoksulta. De Villepinin mukaan Euroopan ja Afrikan välistä kumppanuutta ajaa myös kriisinhallinta. Hän viittaa erilaisiin Afrikan sisäisiin konflikteihin, jihadismiin sekä pakolaiskriisiin. Ilmeisten turvallisuusnäkökohtien lisäksi on olemassa myös taloudellisen integroitumisen ulottuvuus, joka on suunniteltu epävirallisesti kilpailemaan Kiinan silkkitiehankkeen kanssa.

Kaiken kaikkiaan de Villepin yrittää myydä ajatusta eurafrikkalaisesta akselista sillä, että sen myötä pystyttäisiin paremmin kontrolloimaan maahanmuuttoa ja saamaan talouskasvua Afrikan avulla. Tosin EU:n omissa suunnitelmissa ikääntyvät alkuperäisväestöt on jo suunniteltu korvaamaan maahanmuutolla. Kuten Peo Hansen ja Stefan Jonsson kirjassaan Eurafrica: The Untold History of Integration and Colonialism vakuuttavasti esittävät, Euroopan Unionin varhaiset ideologit, itävaltalais-japanilainen Richard Coudenhove-Kalergi mukaanlukien, olivat kehittäneet itselleen pakkomielteen rappeutuneen ja vanhentuneen Euroopan elvyttämisestä väestönvaihdolla. Kun tähän lisätään liittovaltiokehitys, EU:n yhteiset puolustusvoimat, yhteinen lainsäädäntö ja ulkopolitiikka, on uusi siirtomaaimperiumi valmis. Miten "eurorealistiset" maat kuten Unkari, Puola ja Tšekki tähän suhtautuvat, ja onko niillä Yhdysvaltojen ja Naton liittolaisina loputtomasti sananvaltaa asiassa, jää nähtäväksi.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Brzezinskin haamu Washingtonin politiikassa

Kun riisutaan twiittien ja skandaalien savuverhot, Trumpin huomiotaherättävä presidenttiys noudattaa silti Washingtonin geopolitiikan perusstrategiaa, joka voidaan ulottaa ainakin vuoteen 1992, kirjoittaa toimittaja ja kirjailija F. William Engdahl.

Tämä ilmenee Iranin ydinsopimuksen yksipuolisessa irtisanomisessa, kylmän sodan tyyppisessä Venäjän demonisointikampanjassa, uusien pakotteiden asettamisessa, sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan tulehtuneessa kauppasuhteessa, joka uhkaa muuttua täysimittaiseksi kauppasodaksi.

Yleisesti ajatellaan, että Trump toimii impulsiivisesti ja arvaamattomasti, mutta Engdahl uskoo, ettei asia ole aivan näin yksinkertainen. Yhdysvaltain strategisia geopoliittisia linjauksia ei ole laatinut kulloinenkin presidentti, vaan ne tulevat Washingtonin pysyvän valtiokoneiston mukana. Tämän päätäntäelimen politiikka määrittelee suuressa määrin myös sen, kenestä voi tulla presidentti.

Kuten Vladimir Putin sanoi Oliver Stonen haastattelussa: "Olen puhunut jo kolmen Yhdysvaltain presidentin kanssa. He tulevat ja menevät, mutta politiikka pysyy samana kaikkina aikoina. Tiedätkö miksi? Se johtuu voimakkaasta byrokratiasta. Kun joku tulee valituksi, hänellä saattaa olla aluksi omia ideoita. Sitten hyvin pukeutuneet pukumiehet salkkuineen tulevat ja selittävät, miten asiat tulee hoitaa. Ja välittömästi kaikki muuttuu. Näin käy jokaisen hallinnon kanssa."

Washingtonin nykyisen, neokonservatiivisen ulko- ja sotilaspolitiikan, ensimmäinen luonnos tehtiin vuonna 1992, kun Dick Cheney toimi Bush vanhemman puolustusministerinä. Neuvostoliitto oli romahtanut ja Bush julisti voitokkaasti Yhdysvallat "ainoaksi supervallaksi". Cheneyn alivaltiosihteeri, Paul Wolfowitz, laati myöhemmin "Wolfowitzin doktriinina" tunnetun ohjelman, joka julisti, että Yhdysvaltojen "ensimmäinen päämäärä" on "estää uuden haastajan esiinnousu entisen Neuvostoliiton alueelta tai muualta".

George W. Bushin myötä Wolfowitzin doktriini oli käytössä myös vuoden 2002 jälkeen Irakin sodassa; unilateralismi ja ennaltaehkäisevän sodan oppi saivat keskeisen aseman Yhdysvaltojen politiikassa. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen tärkein poliittinen tavoite on säilyttää ja vahvistaa asemaansa ainoana globaalina suurvaltana. Keinovalikoima tämän aseman ylläpitämiseksi on ollut runsas, mutta toisaalta myös ennalta-arvattava.

Wolfowitzin doktriinin suuntaviivat löytyvät puolalais-amerikkalaisen Zbigniew Brzezinskin vuonna 1997 julkaistusta teoksesta The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geostrategic Imperatives. Toukokuussa 2017 89-vuotiaana kuollut Brzezinski oli demokraattipuolueen jäsen, joka toimi presidentti Jimmy Carterin hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantajana vuosina 1977–1981. Hän oli strateginen arkkitehti myös Afganistanin sodassa, jossa Neuvostoliiton armeijaa vastaan käytettiin CIA:n, Saudi-Arabian ja Pakistanin tiedustelupalvelun kouluttamia islamilaisia mujahideen-taistelijoita.

Brzezinskin mielestä vaarallisin geopoliittinen skenaario syntyisi, jos amerikkalaisvastainen koalitio muodostuisi Euraasiaan Kiinan, Venäjän ja kenties Iranin toimesta.  Julkistaessaan Yhdysvaltojen uuden turvallisuusstrategian viime vuonna, myös Trump nimesi "kilpaileviksi valloiksi" juuri Venäjän ja Kiinan, "jotka pyrkivät haastamaan Amerikan vaikutusvallan, arvot ja vaurauden". Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on itse asiassa jo syyskuusta 2001 lähtien systemaattisesti kohdistettu näitä euraasialaisia toimijoita vastaan. Samalla se on kuitenkin yhä useammin pakottanut ne toimimaan yhteistyössä niiden eroavaisuuksista huolimatta, kansallisten intressien puolustamiseksi.

Brzezinskin shakkilaudan kuningas, eli kansainvälisen järjestelmän hegemoninen valtio, on vielä toistaiseksi ollut Yhdysvallat, mutta muutos on jo käynnistynyt, ja Euraasian valtiot ovat siinä keskeisessä roolissa. EU on toki yhä Amerikan eurooppalainen jatke, sen vasalli, kuten myös "erityissuhdekumppani" Iso-Britannia. Trumpin hallinnon poliittiset siirrot voivat kuitenkin toimia katalyytteinä muutoksille. Vaikka EU ja Iso-Britannia pysyisivätkin passiivis-aggressiivisesti uskollisina Yhdysvaltojen valta-asemalle, avoimesti Yhdysvaltojen aseman haastavilla Euraasian mailla ei ole tarvetta vastaavanlaiselle, itsetuhoiselle lojaliteetille. 

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Trumpin Iran-päätös ja dollarin kohtalo

Entinen CIA:n johtaja Michael Hayden on huolissaan Trumpin päätöksestä irrottaa Yhdysvallat Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta. Saksalaisen Spiegel-lehden haastattelussa Hayden sanoo, että tämä voi johtaa yhteenottoon Euroopan kanssa.

Viime tiistaina Trump ilmoitti, että Yhdysvallat irtautuu Iranin kanssa tehdystä ydinsopimuksesta ja aikoi palauttaa myös islamilaisen tasavallan vastaiset talouspakotteet. Tämä on nähty maailmalla Israelin etujen puolustamisena, ja epäilemättä Israel on omalta osaltaan lobannut Yhdysvaltoja vetäytymään sopimuksesta. Trump on myös halunnut tehdä tyhjäksi edeltäjänsä työn.

Sopimuksen jäljellä olevat allekirjoittajat (Venäjä, Kiina, Iso-Britannia, Ranska ja Saksa) ilmaisivat vastustavansa Yhdysvaltojen päätöstä. Yhdysvaltojen eurooppalaiset kumppanit ovat sanoneet, että ne pysyvät uskollisina sopimuksen ehtojen kanssa. Tästä voi seurata vaikeuksia Euroopan ja Yhdysvaltain välisille suhteille. Haydenin mielestä Trump ei arvosta eurooppalaisia liittolaisiaan, vaan kokee ne lähinnä rasitteena.

Hayden sanoo: "Tärkein vastakkainasettelu ei ole Iranin ja Yhdysvaltojen, vaan meidän ja eurooppalaisten ystäviemme välillä. Eurooppalaisilla on oikeus kysyä, 'Onko meidän mielipiteellämme väliä? Ottavatko amerikkalaiset näkemyksemme huomioon?'." Tämä voi vieraannuttaa Euroopan Yhdysvalloista, ja sillä voi olla vakavia seurauksia trans-atlanttiselle yhteistyölle. Euraasialaisesta perspektiivistä katsottuna tämän pitäisi antaa Euroopalle aihetta uudelleenarvioida liittolaisuuksiaan.

Taloustieteilijät ovat yleisesti ottaen yhtä mieltä siitä, että Iranin ydinsopimuksen peruuttaminen tulee lisäämään energiakustannuksia, mikä vaikuttaa haitallisesti EU:n talouskasvuun. Aktivistit, analyytikot ja asiantuntijat olivat epätavallisen yksimielisiä tässä asiassa: Yhdysvaltojen toimien katsottiin olevan avoin yritys sabotoida ja horjuttaa Euroopan taloutta. Tämän painostuksen tarkoituksena oli lisätä EU:n Venäjä-vastaisuutta ja korottaa valmiutta tukea Ukrainan epäonnistunutta sotilaallista kampanjaa etnisiä venäläisiä vastaan entisen itäisen Ukrainan, nykyisen Novorossijan alueella.

Nyt Trump tarkkailee EU-maiden reaktioita, ennen kuin hän etenee sanktioiden suhteen. Ainoastaan sellaiset maat kuten Bahrain, Israel ja Saudi-Arabia tukivat Yhdysvaltojen päätöstä. Ilman laajempaa kansainvälistä tukea pakotteet Irania vastaan tulevat olemaan hyödyttömiä. Kiina ja Venäjä ovat joka tapauksessa jatkamassa yhteistyötään Iranin kanssa, oli Yhdysvaltojen suhtautuminen millainen hyvänsä.

Analyytikot ovat myös todenneet, että Washingtonin vaatimukset Teheranille tukevat Kiinan äskettäin perustettuja öljyfutuureja ja voivat tehdä juanista dollaria edullisemman valuutan öljymarkkinoilla. Öljy on perinteisesti hinnoiteltu maailmanmarkkinoilla Yhdysvaltojen dollareissa ja muutos tähän olisi verrattavissa vallankumoukseen. Se johtaisi Yhdysvaltojen hegemonian lopulliseen romahdukseen. Joidenkin analyytikoiden mukaan tämä on odotettavissa. Ehkä siksi Yhdysvallat yrittääkin sytytellä uutta sotaa Lähi-itään.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Dugin, Turkki ja länsivapaa Lähi-itä

Yhdysvaltalainen Bloomberg-verkkojulkaisu on nostanut esiin venäläisen politologin, Aleksandr Duginin. Räväkkä otsikko kuuluu: "Nationalistiguru sanoo: Venäjä on halukas todistamaan Turkin ja Yhdysvaltojen välisen yhteenoton". Se sopii laajempaan suunnitelmaan, sanoo Dugin, joskus "Putinin Rasputiniksi" kutsuttu ajattelija.

"Venäjä näytti vihreää valoa Turkin Pohjois-Syyrian miehitykselle, koska se on halukas iskemään kiilaa Turkin ja Yhdysvaltojen välille", sanoo tämä venäläinen filosofi ja nationalisti. Turkin joukkojen saapuminen Syyriaan Afrinin alueelle maaliskuussa, jolloin he ajoivat ulos paikalliset kurditaistelijat, saattaisi vahingoittaa Syyrian kurdien siteitä Washingtonin kanssa enemmän kuin niiden yhteyksiä Moskovaan, Dugin sanoi viime viikolla haastattelussa Antalyassa, Etelä-Turkissa. Venäjälle on eduksi, että "kyseessä on taistelu kahden Nato-liittolaisen välillä", hän sanoi. "Se on ainoa syy, miksi annamme sen tapahtua."

Afrinin miehityksen jälkeen Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan sanoi, että myös muita Syyrian maakuntia, joita Yhdysvaltoihin liittoutuneet kurdit ovat hallinneet, voitaisiin ottaa kohteeksi. Tämä saattaa johtaa Turkin entistä suorempaan konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa. Sillä välin Erdoğan, joka pyrkii tulemaan uudelleenvalituksi kesäkuussa, on lähentynyt Putinin Venäjän kanssa. Bloombergin mukaan Dugin on toiminut tässä välittäjänä. Putin ja Erdoğan ovat solmineet kumppanuuden Iranin kanssa yrittäessään saada aikaan sovintoratkaisun Syyrian sodan lopettamiseksi.

Turkki on myös allekirjoittanut sopimuksen Venäjän S-400-ilmatorjuntajärjestelmän ostamisesta, jättäen huomiotta Yhdysvaltain varoituksen siitä, että Nato-liittolaisen tulisi "etsiä muita lähteitä". Moskova toimittaa järjestelmän vuoden 2019 loppupuolella, Venäjän presidentin avustaja Vladimir Kozhin kertoi uutistoimisto Interfaxille.

Kurdit kritisoivat Venäjää siitä, että se vetäytyi Afrinista ja antoi Turkin suihkukoneiden lentää siellä. Mutta tämä on pieni hinta Venäjän lopullisen päämäärän saavuttamiseksi, jonka on tarkoitus osoittaa maailmalle, että "Lähi-itä ilman länsimaista läsnäoloa on mahdollinen", Dugin sanoo. Tuohon hankkeeseen "me tarvitsemme Turkkia ja Irania liittolaisina".

Dugin vertaa itseään Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin entiseen päästrategi Steve Bannoniin, vaikka hänellä ei olekaan virallista roolia, eikä omien sanojensa mukaan "mitään vaikutusvaltaa Kremlissä". Duginin mukaan sekä Putinia että häntä ajaa kuitenkin eteenpäin sama voima, "Venäjän logos". Venäjän hallintotapa on "autoritarismia alhaalta käsin", sitä ihmiset haluavat. Putin on se näyttöruutu, josta Venäjän tahto heijastuu.

Ortodoksikristitty strategi Dugin teki "nöyrän ehdotuksen", että Turkin olisi otettava johtava asema "uuden islamin" luomisessa. Tämä islam perustuisi sufilaisuuden mystisiin perinteisiin. Hän sanoi, että Erdoğan oli jo tehnyt "kaksi väärää valintaa" uskonnon suhteen; ensin tukemalla lännen suosittelemaa, modernisoitua islamilaisuutta, ja sitten Saudien "lähes salafistista versiota. Molemmat johtivat epäonnistumiseen geopoliittisesti sekä ideologisesti".

Vaikka Erdoğanin juuret ovat poliittisessa islamissa, hän on aiheuttanut äskettäin Turkin uskonnollisissa piireissä levottomuutta arvostelemalla dogmaattisia imaameja. "He eivät ymmärrä, että islamia on päivitettävä", presidentti valitti 8. maaliskuuta. "En voi toteuttaa sääntöjä 14. vuosisadalta."

Viime kuussa tapahtuneen vierailun aikana Uzbekistanissa, Erdoğan vei Turkin armeijan ja tiedustelupäälliköt vierailulle Abu Mansur al-Maturidin, yhdeksännen vuosisadan islamilaisen teologin haudalle. Hänen opetuksensa korostavat järjen merkitystä.

Dugin sanoi olleensa ensi alkuun tyytyväinen Trumpin valintaan, mutta on sittemmin ottanut kriittisemmän kannan. "Globalistieliitti" on kaapannut Yhdysvaltojen presidentin, vaikka hän itsepäisesti vastusteleekin, Dugin sanoo. "Ehkä hänellä on mahdollisuus muuttaa järjestelmää, jos hänet valitaan uudelleen, mutta nyt hän ei voi. En usko, että he antavat hänen jäädä."

Erdoğan on Duginin mukaan toisenlainen. Turkin presidentti yrittää liittoutua kaikkien kanssa, olivatpa he alunperin vihollisia tai ystäviä,  ja nyt hän on tullut siihen johtopäätökseen, että Turkin itsemääräämisoikeuden pelastamiseksi hänen täytyy suuntautua itään ja Euraasiaan. "Se ei ollut hänen oma ajatuksensa", Dugin kertoo.

Suurlähetystön siirto ja Gazan verenvuodatus

Yhdysvallat avasi Israelin suurlähetystönsä Jerusalemissa virallisin juhlamenoin eilen maanantaina. Presidentti Trump lähetti tilaisuuteen videotervehdyksensä, ja kommentoi myös Twitterissä maanantain olevan "upea päivä Israelille".

Paikan päällä seremoniassa olivat mukana hänen tyttärensä Ivanka ja vävynsä Jared Kushner. Diplomaattisesta protokollasta ei tilaisuudessa välitetty, sillä eturivissä istui myös yhdysvaltalainen liikemies ja Las Vegasin kasinomagnaatti, Sheldon Adelson, joka on republikaanipuolueen suurimpia taustavaikuttajia ja kiihkeä sionisti. Vaikka Yhdysvaltojen aiemmatkin presidentit ovat vaalilupauksissaan tällaista siirtoa väläytelleet, vasta Trump toteutti lähetystön siirron Adelsonin myötävaikutuksella.

Trumpin "Amerikka ensin" näyttää muuttuneen hyvin nopeasti "Israel ensin"-politiikaksi. Trumpin juutalaismielisellä kädenosoituksella on vakavia seurauksia. Se rohkaisee Israelin kovan linjan hallitusta tekemään yhä enemmän mitä se haluaa. Jerusalemista tehdään juutalaisten pääkaupunkia, vaikka se on myös muslimien sekä kristittyjen pyhä kaupunki. Jo nyt myös kristityt ovat hätää kärsimässä sionistien vandalismin ja väkivallan alla Jerusalemissa. Kristillisille sionisteille Yhdysvalloissa ja Euroopassa tämä ei tietenkään ole ongelma.

Kymmenet tuhannet palestiinalaiset tulivat osoittamaan mieltään lähetystön siirtoa vastaan. Palestiinalaiset ovat tosin protestoineet jo aiemmin. "Suureksi paluumarssiksi" nimetty protesti on jatkunut kuusi viikkoa ja tulee jatkumaan aina näihin päiviin, toukokuun puoliväliin, jolloin Israel juhlistaa valtion perustamisen 70-vuotispäivää. Mielenosoituksissa on vaadittu palestiinalaispakolaisille oikeutta palata entisille asuinsijoilleen nykyisen Israelin alueelle. Maanantain mielenosoitukset kohdistuivat kuitenkin erityisesti Yhdysvaltain suurlähetystön siirtoon.

Tyypillisesti Israelin armeija tulitti mielenosoittajia, ja Gazaan tehtiin ilmaiskuja. Uhriluku kasvoi nopeasti, ja ainakin 59 palestiinalaisen kerrotaan kuolleen israelilaistulituksessa, loukkaantuneita on useita tuhansia. Luku kasvaa varmasti vielä. Yhdysvallat tyrmäsi välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston lausuntoluonnoksen, jossa vaadittiin itsenäistä tutkintaa Gazan väkivaltaisuuksista. Yhdysvallat ja Israel syyttävät palestiinalaista Hamas-järjestöä mielenosoituksista.

Eilisistä kuolonuhreista kuultuaan Suomen ulkoministeri Timo Soini, joka on omien sanojensa mukaan "Suomen harvoja republikaaneja", sekä tunnettu Israelin ystävä, oli virkansa puolesta pakotettu antamaan lausunto. Soinin mukaan Suomi on erittäin huolissaan ylimitoitetusta voimankäytöstä ja siviiliuhreista Gazan rajalla. "Kehotamme pidättyväisyyteen voimankäytössä ja malttiin tilanteen rauhoittamiseksi nopeasti", Soini toteaa ministeriön tiedotteessa.

EU on toistanut oman kantansa "kahden valtion" ratkaisusta, jonka myötä Jerusalem olisi jaettu pääkaupunki molemmille osapuolille. Trumpin politiikan myötä tämä näyttää entistä epätodennäköisemmältä vaihtoehdolta.  Ymmärrettävästi ajatus siitä, että Yhdysvallat toimisi yhä "puolueettomana rauhanvälittäjänä" prosessissa, on palestiinalaisista absurdi. Israel puolestaan viis veisaa kansainvälisistä laeista, ja on rakentanut vain lisää valtaamilleen alueille, joita asuttavat jo militantit israelilaiset siirtokuntalaiset.

Tänään tiistaina palestiinalaiset viettävät Nakba-päivää (Al Nakba tarkoittaa "katastrofia", "hävitystä" tai "tuhoa"). Se muistuttaa heitä kärsimyksistä Israelin valtion perustamisen johdosta seitsemänkymmentä vuotta sitten. Yli 700 000 palestiinalaista tapettiin tai siirrettiin väkisin pois kotiseuduiltaan, arabikylät ja viljelykset hävitettiin. Lisää protesteja, levottomuuksia ja väkivaltaa on varmasti siis luvassa. Minkä tahansa muun valtion kuin Israelin kohdalla asioihin olisi jo puututtu sanktioiden tai jopa miehityksen muodossa.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Euraasian nouseva maailmanjärjestys

Amerikkalainen historioitsija ja atlantismin apologeetikko, Hal Brands, näyttää ymmärtäneen että moninapainen maailmanjärjestys on väistämätön realiteetti. Hän kirjoitti jo vuosi sitten hätkähdyttävästi Bloomberg-verkkolehdessä amerikkalaisen maailmanjärjestyksen olevan jo "virallisesti kuollut".

Noin 25 vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen yksi Yhdysvaltain politiikan hallitsevista teemoista oli pyrkimys maailmanlaajuistaa toisen maailmansodan jälkeen syntynyt liberaali kansainvälinen järjestelmä. Washington toivoi saavansa tämän aikaan integroimalla järjestelmän mahdolliset haastajat - eli ennen kaikkea Venäjän ja Kiinan - niin syvälle siihen, ettei heillä olisi enää mitään halukkuutta horjuttaa tapahtumien kulkua.

Yhdysvallat oletti ylimielisesti, että poliittinen ja taloudellinen liberalisoituminen tekisi entisistä kilpailijoista lopulta nöyriä vasalleja. Vaikka tietyt muurit murtuivat ja vapaakauppa ja demokratia etenivät, kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Integraatio globaaliin talouteen ei tehnyt esimerkiksi Kiinasta amerikkalaisempaa ja läntisessä mielessä vapaampaa. Hallitseva kommunistinen puolue käytti huimaa talouskasvua omaksi edukseen. Itse asiassa "kansallisen kapitalismin" myötä Kiinan järjestelmä muuttui vain entistä autoritäärisemmäksi, eikä suinkaan miksikään itäiseksi versioksi lännen liberaalidemokratiasta.

Yhdysvallat euroalamaisineen huomasivat, etteivät Venäjä ja Kiina olleet valmiita hyväksymään Yhdysvaltojen johtamaa järjestelmää, jossa korostettiin liberaaleja "arvoja", ja jonka oli tarkoitus vain itsekkäästi hyväksikäyttää vasallien resursseja. Myös Naton laajentuminen Venäjän entiseen vaikutuspiiriin ja Yhdysvaltojen armeijan läsnäolo Kiinan reuna-alueilla kertoivat Moskovalle ja Pekingille, että länsiliittouman lupauksiin ei ollut luottamista.

Venäjä on viimeisen vuosikymmenen aikana pyrkinyt korjaamaan kylmän sodan jälkeistä uudelleenjärjestymistä. Esimerkkinä terästäytymisestä omien geopoliittisten intressien suhteen voidaan pitää Georgian tapahtumia vuonna 2008 ja myöhemmin Krimin liittämistä takaisin Venäjään, lännen provosoiman Ukrainan vallanvaihdon jälkeen. Kiina puolestaan on hyötynyt taloudellisesti osallisuudestaan maailmantalouteen, ja on Xi Jinpingin johtajuuden myötä kasvattanut myös omaa poliittista merkitystään. Myös Kiinan silkkitiehanke luo uusia mahdollisuuksia, joihin Euroopan maatkin ovat hiljalleen tulossa mukaan.

Portugalin entinen eurooppaministeri Bruno Maçães uskoo, että Euraasian uudelleensyntyminen yhtenäisenä ja johdonmukaisena maa-alueena on tärkein tekijä nousevassa, uudessa maailmanjärjestyksessä. Kirjassaan The Dawn of Eurasia: On the Trail of the New World Order (2018), hän antaa ymmärtää, että 2000-luvun lopulla syntyvä uusi järjestys ei ole enää amerikkalainen eikä aasialainen, vaan pikemminkin "euraasialainen" - johtuen Kiinan, Venäjän ja EU:n keskinäisestä vuorovaikutuksesta Euraasian sydämessä. Maçãesin mielestä tämä on yksinkertaisesti paluu historialliseen malliin: "Euraasia sattuu olemaan suurin maa-alue, paikka, jossa suurin osa ihmiskunnan historiallisista sivilisaatioista kehittyi". Tämä kuulostaa samalta, kuin geopolitiikan isän, Sir Halford Mackinderin, luoma teesi. Mackinderin mukaan Euraasian sydänalue ja reuna-alue muodostavat maamassan, jolla on maailmanpoliittisesti ratkaiseva rooli. Se joka hallitsee Euraasiaa, hallitsee myös koko maailmaa.

Maçãesin mukaan sekä Kiina että Venäjä ajattelevat jo euraasialaisesti; Kiina tekee niin Vyö ja tie-aloitteensa välityksellä ja Venäjä hiljattain perustetun Euraasian talousunionin kautta. EU kuitenkin vielä kamppailee vanhojen atlantististen impulssiensa kanssa ja miettii, miten suhtautua ajatukseen Euraasiasta. Maçães väittää vakuuttavasti, että tämän täytyy muuttua, koska monet EU:n ulkopuolisista uhista johtuvat epäsuorasti Euroopan ja Aasian välisen rajapinnan hajoamisesta. Pakolaiskriisi, sekä EU:n ja Venäjän välisten suhteiden jakautuminen Ukrainan kysymyksessä, ovat monin tavoin euraasialaisia ongelmia.

Mihin Suomi sitten sijoittuu tässä kuvassa? Suomi on tällä hetkellä EU:n jäsenmaa, "pohjoismaa", mutta se on aina poikennut skandinaavisista naapureistaan johtuen suomalais-ugrilaisuudesta ja suomen kielestä. Suomalaisia ei pidetä oikeastaan indoeurooppalaisina, geneettisesti olemme venäläisten ja ruotsalaisten välimaastossa, ja variaatioita maan sisällä esiintyy runsaasti. En nyt mene siihen enempää, vaan pysyn Euraasian asiassa. Suomi on rajamaa, sijainnillisesti periferia; se on sitä myös Euroopan unionin kannalta. Mutta yhteinen raja ja historia Ruotsin ja Venäjän kanssa tekee meistä mielenkiintoisen naapurin, olemme osa sekä itää että länttä. Suomi voi siis toimia tasapainottavana, neutraalina tekijänä. Kiinaankin Suomella on hyvät suhteet. En pidä tätä ollenkaan ongelmallisena, vaikka maailma muuttuukin ja vanha järjestys lakkaa olemasta.

Jos ja kun atlantistisesti orientoitunut eliitti ymmärtää, että amerikkalaisen imperiumin aika on takanapäin, ja ettei täysin integroituneen maailman saavuttaminen ole liberaalin järjestelmän kautta mahdollista, se voi joko yrittää viimeiseen asti vastustaa kehitystä tai hyväksyä väistämättömän multipolaarisuuden ja ottaa uuden, silti merkittävän rooliin päivitetyssä järjestelmässä. Voi tietenkin olla, että ainakaan Yhdysvaltojen valtiokoneisto ("deep state"), ei kykene tällaiseen uudistumiseen, vaan hajoaa kuten menneisyyden imperiumit, jotka oman korruptionsa keskellä vain degeneroituivat ja toistivat vanhoja virheitään. Tämä ei kuitenkaan pysäytä Euraasian nousevaa maailmanjärjestystä.

lauantai 12. toukokuuta 2018

Iran lännen hegemonian esteenä

Washingtonin vihamielisyys Iranin islamilaista tasavaltaa kohtaan juontaa juurensa 40 vuoden päähän, helmikuuhun 1979, jolloin vallankumoukselliset joukot kaatoivat itsevaltaisen šaahi Mohammad Reza Pahlavin monarkian ja sen tilalle tuli ajatollah Khomeinin myötä šiialaiseen islamiin pohjautuva teokraattinen poliittinen järjestelmä.

Vihanpito jatkuu myös siksi, että Iran vastustaa Israelia (jota se ei valtiona tunnusta, vaan kutsuu tätä usein "sionistientiteetiksi") ja Lähi-itää runtelevaa anglosionistista globalismia, sekä tukee palestiinalaisia ja kaikkia Yhdysvaltojen vainoamia maita ja liikkeitä. Viime vuosina syyksi on nostettu Iranin kohuttu ydinohjelma. Iran on tosiasiassa pyrkinyt aloittamaan energiantuotannon ydinvoimalla säästääkseen kallistuvaa öljyä. Israel ja Yhdysvallat ovat syyttäneet Irania yrityksistä kehittää ydinaseita, vaikka tästä ei ole mitään todistusaineistoa. Washingtonin näkökulmasta islamilainen tasavalta on joka tapauksessa uhkaava kilpailija alueella - samalla lailla kuin kommunismi uhkasi lännen hegemoniaa kylmän sodan aikana.

Lännessä media on luonut kuvaa Iranista eräänlaisena Saudi-Arabian šiia-versiona. Usein jätetään myös mainitsematta että suurimmaksi osaksi iranilaiset ovat etnisesti persialaisia, eivät arabeja. Iranin islamilainen tasavalta ei ole samanlainen kuin Saudi-Arabian kuningaskunta, joka on alun perin länsivaltojen kannustamana luonut nykyisin toimivat wahhabisti-terroristiryhmät. Huolimatta valtamedian puolueellisuudesta, Riyadin ja Teheranin välillä on suuria ideologisia eroavaisuuksia, jotka eivät johdu pelkästään islamin tulkinnoista. Saudit ovat Englannin luomus, ja tätä nykyä Yhdysvaltojen ja Israelin tukijoita. Tämän takia lännessä ei kirjoiteta Saudi-Arabiasta läheskään yhtä kriittisesti kuin Iranista, vaikka Saudien hallitsijasuku tunnustaa islamin jyrkkää wahhabilaista suuntausta, ei hyväksy kristillisten kirkkojen rakentamista maahansa, eikä naisilla tai vähemmistöillä ole juurikaan oikeuksia. Iranissa sen sijaan asuu suuri juutalaisvähemmistö, zarathustralaisia ja myös kristittyjä, joilla on kirkkonsa ja katedraalinsa.

Todellinen konflikti johtuu sekä geopolitiikasta että Teheranin ja Washingtonin ideologisista eroista (ja ei, tämä ei ole mikään islam vastaan kristinusko-skenaario). Jälkimmäisessä tapauksessa kyseessä on ristiriita imperialismin ja itsemääräämisoikeuden, suvereenisuuden, välillä. Iranin valtiollinen ideologia perustuu kansalliselle itsenäisyydelle sekä länsimaiden sortopolitiikan vastustamiselle. Yhdysvaltojen asema maailman suurvaltana perustuu siihen, että se on ylikansallisten plutokraattien väline, jolla pyritään hallitsemaan muita ja hankkiutumaan eroon kilpailijoista. Kansojen itsemääräämisoikeudella ei ole amerikkalaiselle valtiokoneistolle mitään merkitystä, eikä Yhdysvallat pidä ketään vertaisenaan, ainoastaan alamaisena. Yhdysvallat käyttää sotilaallista, poliittista ja taloudellista imperialismia hallitakseen väestöjä Lähi-idästä Latinalaiseen Amerikkaan ja Eurooppaan. Iranin islamilainen tasavalta ei ole tällaiseen vasalliuteen suostunut; se on syystäkin varautunut angloamerikkalais-juutalaisen kabaalin suunnitelmista.

Iran on osoittautunut yhdeksi maailman vahvimmista amerikkalaisen hegemonian vastustajista. Irakin Saddam Hussein hyökkäsi lännen tukemana Iraniin syyskuussa 1980 ja tämä aloitti kahdeksanvuotisen sodan Irakin ja Iranin välille. Sodan aikana Yhdysvaltojen laivaston ohjusristeilijä ampui myös alas iranilaisen matkustajakoneen ja 290 matkustajaa sai surmansa. Iranin nykyistä korkeinta hengellistä johtajaa, ajatollah Khameneita, vastaan tehtiin myös murhayritys vuonna 1981. Iranilaisia tiedemiehiä on salamurhattu Mossadin tai CIA:n toimesta. Kesäkuussa 2017 aseistautuneet miehet hyökkäsivät Iranin parlamenttirakennukseen. Iskussa kuoli kaksitoista ihmistä ja äärijärjestö Isis otti vastuun teosta. Värivallankumousta, eli mellakoita ja yhteiskuntarauhaa järkyttäviä protesteja, on  yritetty myös viritellä ulkomaisten toimijoiden välityksellä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Iran on kestänyt kaikki nämä yritykset horjuttaa sitä, massiivisista talouspakotteista puhumattakaan.

Nyt on Trumpin hallinnon vuoro yrittää saada Iranin nykyjohto pois pelistä, ja panokset kovenevat. Ydinohjelmasopimuksesta vetäydyttyään Yhdysvallat on kuitenkin kohdannut arvostelua EU-liittolaisiltaan, eikä esimerkiksi Kiina aio luopua yhteistyöstä ja kauppasuhteista Iranin kanssa. Itseasiassa Kiinalla on jo rahtijunayhteys Bayannurista, Kiinan Sisä-Mongolian autonomiselta alueelta, Teheraniin saakka. Washington Post-lehden toimittaja Rick Noack epäileekin, että mikäli Eurooppakin ryhtyy kiinalaisella tietotaidolla kiertämään Yhdysvaltain Iranille asettamia pakotteita, Yhdysvallat voi huomata, että maa, joka jää eristyksiin tässä tilanteessa, ei olekaan loppujen lopuksi Iran, vaan se itse.

Kuten Daahireeto Mohamud kirjoittaa Geopolitica.ru-sivuston artikkelissaan Iran as a Multipolar Anchor, Iranilla on myös erittäin merkittävä geostrateginen asema. Unipolaarista hegemoniaa halajava Yhdysvallat yrittää eristää Euraasian suurvallat, Venäjän ja Kiinan, toisistaan, valvomalla Euraasian "syrjäisiä alueita" ja horjuttaen niitä värivallankumouksilla ja hybridisodankäynnillä. Iran on tässä yhtälössä solmukohta, jota Yhdysvallat tarvitsisi yhdistääkseen eri puolilla olevat sotilastukikohtansa. Jos se saa tahtonsa läpi ja Iranin haltuunsa tavalla tai toisella, "suuri geopoliittinen seinä" saadaan pystytettyä ja läntinen hegemonia saa jatkoaikaa. Itse toivon, ettei näin kuitenkaan käy, eikä sotaa Irania vastaan aloiteta minkään tekosyyn varjolla.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Vallanvaihto Iraniin?

Kuvassa John Bolton ja Maryam Rajavi vuonna 2017
Ei ole mikään salaisuus, että Washingtonin sotahaukat ovat suunnitelleet vallanvaihtoa Iraniin jo pitkään. Neokonservatiivi John Bolton, joka on yhä sitä mieltä, että Irakin valloitus oli "loistava idea", pääsi sionistiystäviensä tukemana mukaan myös Trumpin hallintoon. Järjestelmän sisäpiiriläisenä hän on puhunut vallanvaihdosta myös Yhdysvalloissa ja Euroopassa asuvien iranilaisten kokoontumisissa. Eräässä tapahtumassa vuonna 2017 puhuessaan hän sanoi:

"Ajatollahien hallinnolle on olemassa kelvollinen oppositio, ja se on kokoontunut tänne tänä iltana. Olen sanonut jo yli vuosikymmenen ajan käydessäni näissä tilaisuuksissa, että Yhdysvaltojen tavoite on syrjäyttää Teheranin mullahit vallasta. Heidän hallintonsa käytös ja tavoitteet eivät tule muuttumaan, joten ainoa vaihtoehto on vaihtaa koko hallinto. Ja siksi, ennen vuotta 2019, me tänne kokoontuneet tulemme juhlimaan Teheranissa!"

Mistään demokraattisesta kansanliikkeestä ei ole kuitenkaan kyse. Iranin yhdysvaltalainen "oppositio" koostuu itseasiassa Yhdysvalloissa maanpaossa olevista Kansan mujáhidín edustajista (Mojahedin-e Khalq, lyhenne MEK), jota on pidetty Irakin, Iranin ja myös EU:n ja Yhdysvaltojen itsensä silmissä terroristijärjestönä. Yhdysvallat muutti kantaansa virallisesti vuonna 2012, mutta ryhmän jäseniä koulutettiin aseelliseen vastarintaan ja muuhun toimintaan jo George W. Bushin presidenttikaudella vuonna 2005. Joidenkin arvioiden mukaan järjestö on perustajiensa, Massoud ja Maryam Rajavin, ympärille rakennettu persoonallisuuskultti, jolla ei ole kannatusta Iranin kansalaisten keskuudessa.

Kansan mujáhidíen Maryam Rajavi on vieraillut myös Suomessa, esiintyen Iranin naisten oikeuksien puolestapuhujana. Suomalaisista poliitikoista MEK-järjestölle ovat ilmaisseet tukensa mm. kristillisdemokraattien nykyinen puheenjohtaja ja kansanedustaja Sari Essayah. Finlandia-talolla vuonna 2010 järjestettyä propagandatilaisuutta emännöi Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja, entinen Kokoomuksen europarlamentaarikko Piia-Noora Kauppi, joka kehotti Suomea "luopumaan rauhanomaisesta politiikasta" Iranin suhteen. Lisää aiheesta voi lukea Rauhanpuolustajien verkkosivuilta, Kerkko Paanasen kirjoituksesta Terroristien pimeä kassa.

Vallanvaihto Iranissa ei tietenkään ole Rajavin järjestön käsissä, vaan operaatio on Yhdysvaltojen ja tämän kumppanien, erityisesti Israelin, Englannin sekä Saudi-Arabian, kontolla. Yhdysvallat luo tai tukee terroristeja Libyassa, Syyriassa ja muuallakin.  Koska amerikkalaiset ovat olleet haluttomia lähettämään sotilaita uusiin sotiin Irakin  jälkeen, onkin siirrytty yhä kasvavassa määrin psykologisiin operaatioihin, lennokki-iskuihin ja erityisesti erilaisten terroristiryhmien ylläpitoon maailman eri kolkissa. Tästä on omat sivuvaikutuksensa paikallistasolla, kuten Turun puukkoiskussakin saatiin huomata.

Seuraavaksi vuorossa on siis Iran, joka on este Yhdysvaltojen, Israelin ja loppupelissä globalistieliitin suunnitelmille muokata Lähi-idästä haluamansa kaltainen ympäristö. Miten Venäjä, Kiina ja muut maat tähän operaatioon suhtautuvat, jää vielä nähtäväksi. Neokonservatiivisia Israelin ystäviä se tuskin hetkauttaa. Sodan jaloista paikalliset voi aina lähettää pakolaisiksi Eurooppaan, ja näin epästabilisoida  ja uudisasuttaa myös tämä maanosa, joka onkin jo pitkälti amerikkalaistettu populaarikulttuurin avulla. Pieni islamilainen väritys ei tätä muuta, monikulttuurinen sulatusuunihan itse Yhdysvallatkin on. Mitä tekee EU? Pysäyttääkö kukaan Iranin vallanvaihtosuunnitelmia? Toivottavasti ajatollah Khameneilla on omat vastasuunnitelmansa.

Eurooppa ei enää luota Yhdysvaltoihin?

Yhdysvaltojen vetäydyttyä Iranin ydinsopimuksesta, Saksan liittokansleri Angela Merkel kommentoi, ettei Eurooppa voi enää laskea Yhdysvaltojen varaan, vaan sen täytyy "ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä". Lieneekö tämä vain turhautunutta, Trumpista johtuvaa sanahelinää, vaiko aito mielipide, se jää nähtäväksi.

Eurooppahan ei ole mikään itsenäinen maanosa, vaan se on toisen maailmansodan jälkeen ollut Yhdysvaltojen sotilastukikohtien miehittämä. Pohjois-Atlantin liitto, Nato, perustettiin 4. huhtikuuta 1949 Washingtonissa, ja sen tarkoitus oli, sotilasliiton ensimmäisen pääsihteerin Lordi Ismayn mukaan, "pitää amerikkalaiset sisällä, venäläiset ulkona ja saksalaiset alhaalla".

Entäpä jos nykytilanteen eskaloituessa kävisikin niin, että läntinen Eurooppa vieraantuisi Yhdysvalloista? Jos amerikkalaiset menevät ulos, mutta kiinalaiset tulevat sisään? Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerkin, ilmeisen kyllästyneenä Yhdysvaltojen nykyiseen politiikkaan, totesi jo ennen Merkelin viimeisintä kommenttia, että Euroopan olisi otettava "globaali johtajuus", koska Yhdysvallat on "menettänyt voimansa". Tämä ei kuulosta realistiselta, mutta ehkä tilanne muuttuu, jos EU-maat ottavat osaa Kiinan silkkitiehankkeeseen ja uusivat suhdettaan myös toiseen itänaapuriimme, Venäjään.

Todellisuudessa EU ja Kiina olisivat oivalliset kumppanit. Kiinan ostovoima kasvaa ja Kiinalla on jo nyt maailman suurimmat yksittäiset kotimarkkinat. Kiinalaiset kuluttajat haluavat eurooppalaisia ylellisyystuotteita, jotka monissa tapauksissa ovat liian hintavia eurooppalaisille itselleen. Kiinalaisten tuotteiden suosio Euroopassa taas on kasvanut, ja Suomestakin tilataan netin kautta edullisempia tuotteita juuri Kiinasta.

Tässä mielessä sopimus, joka avaisi Euroopan markkinat Kiinalle ja päinvastoin, olisi molemmille osapuolille taloudellisesti win-win-tilanne. Jos EU todella haluaa saavuttaa poliittisen riippumattomuuden Yhdysvalloista, ainoa tapa Brysselille siirtyä sanoista tekoihin, olisi käyttää Kiinaa vipuvoimana Trumpin protektionistisiin uhkailuihin.

Jos EU ei pääse kaupankäyntiin maailman dynaamisimman talouden kanssa vain Yhdysvaltoja miellyttääkseen, sillä ei ole juurikaan varaa puhua poliittisesta riippumattomuudesta. EU:n ja Kiinan välinen kumppanuus voisi antaa Euroopalle sen vipuvaikutuksen, jotta myös Iranille annettaisiin tarvittavat takeet taloudellisesta tuesta Yhdysvaltojen vetäydyttyä JCPOA-sopimuksesta. Kiina ja Venäjä ovat selvästi valmiita taloudelliseen yhteistyöhön Iranin kanssa, mutta Eurooppa on tältä osin vielä epävarma.

EU:n onkin lähitulevaisuudessa päätettävä, haluaako se olla itsenäinen toimija, vai tyytyykö se pysymään pohjois-atlanttisen isäntämaansa vasallina. Yalen yliopiston kansainvälisten suhteiden professori Jolyon Howorth onkin esittänyt vastaavia kommentteja: Jos EU haluaa saavuttaa autonomian, sen on vallattava useita Naton nykyisistä tehtävistä. EU ei voi enää tyytyä olemaan Yhdysvaltain geopoliittisen strategian alihankkija.

Suomessa tietysti presidentti, puolustusministeri ja ulkoministeri ovat osoittaneet olevansa Amerikan uskollisia vasalleja, ja hämärillä puolustussopimuksilla sitovat Suomea Yhdysvaltojen komentoon. Mutta EU:n jäsenmaana Suomella on myös muita sitoumuksia, ja mikäli EU:n luottamus Yhdysvaltoihin yhä murenee, voi myös Suomi jatkossa joutua toteuttamaan erilaista politiikkaa.