perjantai 30. marraskuuta 2018

Iran ja Euraasia

Presidentit Rouhani ja Putin
Venäjän presidentti Vladimir Putin on allekirjoittanut sopimuksen Iranin ja Euraasian talousunionin välisestä vapaakauppa-alueesta, helpottaen näin Iranin liittymistä Euraasiaan.

Kremlin tiedotteen mukaan Iranin liittyminen talousunionin kumppanimaaksi on hyväksytty aiemmin tässä kuussa Venäjän duumassa sekä kaksikamarisessa parlamentissa eli liittokokouksessa.

Sen lisäksi että Iran on sopinut vapaakauppa-alueesta Euraasian talousunionin kanssa, Putinin allekirjoittama dokumentti tarkoittaa sitä, että Venäjä ja Iran tulevat tekemään läheistä yhteistyötä talouden lisäksi myös muissa asioissa.

Euraasian talousunioni on poliittinen ja taloudellinen liitto, jonka jäsenmaita ovat tällä hetkellä Venäjä, Valko-Venäjä, Armenia, Kazakstan ja Kirgisia. Unioni on kansainvälinen organisaatio, jonka tarkoituksena on kannustaa alueellista taloudellista integraatiota vapaakaupan ja kansalaisten liikkuvuuden myötä.

Euraasian talousunioni perustettiin vuonna 2015, jolloin se syrjäytti 2001–2014 toimineen Euraasian talousyhteisön. Unioni integroi yhteen talousalueeseen 183 miljoonaa ihmistä sekä kotimaisen tuotannon, jonka arvo ylittää neljä biljoonaa dollaria. Toivottavaa olisi, että Euraasian unioni kehittyisi taloushankkeesta myös poliittiseksi unioniksi.

Euraasian talousunionin pääministerit päättivät maaliskuussa panna liittymiskeskustelut Teheranin kanssa etusijalle. Putin sanoi jo elokuussa Moskovan haluavan, että Iran liittyy Euraasiaan; tämä siirto tuo Venäjää ja Irania lähemmäksi yhteen myös strategisessa kumppanuudessa. "Iran on Venäjän pitkäaikainen kumppani. Me uskomme että kahdenväliset suhteet vähentävät paineita myös Iranin ydinsopimuksen suhteen", sanoi Putin toimittajille.

Vaikka politiikassa puhutaan julkisesti enimmäkseen talousasioista, on Iranin liittyminen Euraasiaan vahva signaali siitä, että Euraasian nouseva järjestys alkaa muotoutua. Iran on Yhdysvaltojen Lähi-idän hegemonian esteenä, joten se on tärkeässä roolissa Venäjän kumppanimaana. Halford Mackinderin enteellinen teoria globaalista kilpailusta ja Euraasian herruudesta on konkreettisesti totta.

torstai 29. marraskuuta 2018

G20

G20-maiden johtajat tapaavat perjantaina ja lauantaina Buenos Airesissa, Argentiinassa. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 10 vuotta ensimmäisestä G20-huippukokouksesta, joka järjestettiin vuonna 2008 maailmanlaajuisen finanssikriisin johdosta.

Stephen Lendmanin mielestä Kiovan järjestämä provokaatio Mustallamerellä ja Trumpin kauppasota Kiinan kanssa vaikuttavat varmasti kokouksen kulkuun, Syyrian päättymättömältä tuntuvasta sodasta, Iranin ja Venäjän pakotteista, sekä muista geopoliittisista kuvioista puhumattakaan.

Tiistaina Yhdysvaltojen turvallisuusneuvonantaja John Bolton sanoi, että Trump tapaa Vladimir Putinin, Xi Jinpingin, Angela Merkelin, Japanin Shinzō Aben, Etelä-Korean Moon Jae-inin, Turkin Erdoğanin, Intian Narendra Modin ja Argentiinan Mauricio Macrin Buenos Airesissa. Tapaamisesta saudiprinssi Mohammad bin Salmanin kanssa ei ole vielä tietoa, mutta sekään ei ole poissuljettua.

Trump uhkasi tosin peruuttaa tapaamisensa Putinin kanssa johtuen Kertšinsalmen selkkauksesta. Alustavien tietojen mukaan Putinin ja Trumpin olisi tarkoitus keskustella kahdenvälisesti "turvallisuudesta, asevalvonnasta sekä Lähi-idän tapahtumista". Oliko Kertšinsalmen provokaatio strategisesti ajoitettu ennen tämän viikon G20-huippukokousta?

Todennäköisesti Porošenkon yhdessä Englannin ja Yhdysvaltojen kanssa järjestämän selkkauksen taustalla on tiettyjen tahojen halu lisätä jännitteitä idän ja lännen välille. Ehkäpä tarkoitus oli myös estää Putinia ja Trumpia tekemästä mitään kahdenvälisiä sopimuksia? Porošenkon presidenttiys on myös vaakalaudalla, mutta länttä tuskin haittaa, mikäli Julija Tymošenko nousee Ukrainan seuraavaksi nukkehallitsijaksi.

Trumpin ja Xi Jinpingin tapaamiselta odotetaan myös paljon. Nähtäväksi jää, pääsevätkö johtajat sopuun mistään asiasta, ja jatkuuko kauppasota Washingtonin ja Pekingin välillä. Trumpin politiikasta kärsii erityisesti myös Euroopan unioni, joka oli aiemmin Trumpin mielestä Kiinaakin pahempi "uhka" Yhdysvalloille. Tällainen puhe on tuskin eurooppalaisten atlantistien mieleen.

Kiinan Yhdysvaltojen suurlähettiläs Cui Tiankai on varoittanut "vakavista seurauksista", mikäli Trump ja Xi eivät pääse sopuun. "Historian oppitunnit ovat selviä. Viime vuosisadalla käytiin kaksi maailmansotaa. Niiden välillä oli suuri lama. En usko, että kukaan haluaisi historian toistavan itseään, joten ihmisten tulisi käyttäytyä vastuullisesti", Cui toteaa haastattelussaan uutistoimisto Reutersille.

Kiina ei aloittanut kauppasotaa, joten kiinalaisten mielestä on Trumpista kiinni, kuinka pitkälle asiassa mennään. Kiina ei kuitenkaan hyväksy Trumpin yksipuolisia vaatimuksia. Ottaen huomioon Washingtonin halun hyökätä Kiinaa vastaan, G20-kokouksen keskusteluista on tulossa vaikeita. Trump on myös uhannut asettaa kiinalaisille tuotteille uusia pakotteita, ellei G20-tapaaminen johda Yhdysvaltojen intressien mukaisiin tuloksiin.

Kremlin tiedottaja Dmitri Peskov puolestaan sanoi, että Putinin ja Trumpin tapaaminen G20-kokouksessa on jo lyöty lukkoon, eikä Kremlille ole ilmoitettu muutoksista.  Olisi vaikea kuvitella, etteivät Putin ja Trump tapaisi toisiaan Buenos Airesissa kun kumpikin osallistuvat samaan kokoontumiseen.

[Myöhemmin tehty lisäys: Trump twiittasi tänään, että kahdenkeskinen tapaaminen Putinin kanssa G20-kokouksessa on peruttu. Syyksi kerrottiin kiristynyt tilanne Ukrainassa ja se, ettei Venäjä ole palauttanut haltuun ottamiaan Ukrainan laivaston aluksia ja miehistöä. Washingtonin neokonnat siis kykenevät kiristämään idän ja lännen välejä entisestään.]

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Euraasia vai atlantismi?

Tuore Pew Research Centerin tutkimus paljastaa, että saksalaiset ja amerikkalaiset omaavat hyvin erilaisia mielipiteitä mitä tulee heidän maidensa välisiin suhteisiin. Siinä missä amerikkalaiset ajattelevat "kaiken olevan ihan hyvin", Saksassa suhtautuminen Yhdysvaltoihin on muutoksessa.

Mutta itse tutkimukseen. Seitsemän kymmenestä amerikkalaisesta uskoo, että Yhdysvaltojen ja Saksan välinen suhde on "hyvä". Saksalaisista kuitenkin vain 24 prosenttia on samaa mieltä, ja 72 prosenttia sanoo haluavansa Saksalle enemmän riippumattomuutta Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta.

70 prosenttia amerikkalaisista puolestaan haluaisi, että Yhdysvallat tekisi "enemmän yhteistyötä" Saksan kanssa, mutta vastaavasti vain 41 prosenttia saksalaisista haluaisi enemmän yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa. Tällä välin 69 prosenttia haluaisi Saksan lisäävän yhteistyötä Venäjän kanssa, ja 67 prosenttia lisäävän sitä Kiinan kanssa.

Useimmat amerikkalaiset (68%) ja saksalaiset (53%) ajattelevat, että vapaakauppa hyödyttää heitä henkilökohtaisesti. Pakotepolitiikka ja kauppasota eivät kuulosta toimivalta politiikalta. Kummankin maan ylivoimainen enemmistö uskoo edelleen, että kasvavat kauppa- ja liikeyhteydet muiden maiden kanssa ovat hyödyllisiä heidän mailleen.

Toivottavasti tämä saksalaisten "euraasialainen orientoituminen" heijastuisi tulevaisuudessa myös itse politiikkaan niin Saksassa kuin Euroopassa ylipäänsä. Olisi korkea aika ryhtyä kehittämään Euroopan ja Euraasian sydänmaan välisiä suhteita paremmiksi, ja jättää angloamerikkalaiseen järjestykseen tukeutuva transatlantismi vähemmälle.

Suomesta tällainen lähes vallankumouksellinen muutosliike ei tietenkään lähde liikkeelle, mutta päättäjämme tulkoon sitten vikisten isompien naapurimaiden perässä. Toivottavasti saksalaisten mielipide heijastuu vielä poliittiseen todellisuuteen.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Poikkeustila Ukrainaan

Presidentti Petro Porošenko
Ukrainan presidentti Petro Porošenko ehdotti maanantaina Ukrainan parlamentille poikkeustilalain käyttöön ottamista Kertšinsalmella sunnuntaina tapahtuneen yhteenoton takia. Parlamentti hyväksyi ehdotuksen kiihkeän keskustelun jälkeen maanantai-iltana. Poikkeustila astuu voimaan tämän viikon keskiviikkona, marraskuun 28. päivänä.

Epäilemättä Porošenko olisi halunnut voimaan kuudenkymmenen päivän poikkeustilan, tarkoituksenaan siirtää ensi vuoden alun presidentinvaaleja, mutta aikaa lyhennettiin ja poikkeustila kestää toistaiseksi vain kolmenkymmentä päivää. Porošenkon mukaan poikkeustilaan ei liity minkäänlaisia rajoituksia ukrainalaisten kansalaisoikeuksiin, mutta jopa ukrainalainen media tuntuu olevan epäilevällä kannalla. Ukrainalaisten luottamus Porošenkoon ja parlamenttiin on heikko.

Kyiv Post-lehden mukaan monista parlamentin edustajista on outoa, että poikkeustila julistetaan tällaisen meriselkkauksen yhteydessä, varsinkin kun itse Ukrainan kriisi on kestänyt jo viisi vuotta. On myös mahdollista, että poikkeustilalakia voidaan pitkittää, mikäli "Venäjän aggressiivisuus" jatkuu. Ei ole vielä selvää, miten tämä määritellään, ja olisiko parlamentin hyväksyttävä jatkoaika, vai onko Porošenkolla aiemman päätöksen takia toimeenpanovalta jatkon suhteen.

Poikkeustilalla on arveltu olevan negatiivinen vaikutuksensa myös siihen, ettei Ukraina houkuttele sijoittajia tai muutakaan ulkomaista liiketoimintaa, maan sisäisen epävakauden takia. Ilmeisesti Porošenkon hallinto on jo tältä osin luovuttanut ja pyrkii saamaan länneltä yhä lisää taloudellista ja sotilaallista tukea. Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg sanoi, että Naton jäsenet antavat "täyden tuen" Ukrainalle, mutta on eri asia, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Porošenko voi tosin saada näistä verbaalisista tuen ilmaisuista lisäpontta uusille provokaatioille.

Kuten arvata saattoi, suomalaisen median Venäjä-uutisointi ja asiantuntijoiden lausunnot olivat täysin länsipropagandan mukaisia. Objektiivisuutta ei voinut juuri havaita. Kertšinsalmen tapahtumiin oli syypää yksin Venäjä, eikä tietääkseni yksikään suomalainen toimittaja tai asiantuntija edes epäillyt Ukrainan merivoimien osuutta asiassa, saati Porošenkon mahdollisia motiiveja liittyen lähestyviin presidentinvaaleihin. Vastuullista journalismia?

Syyllinen tapahtumiin oli selvillä jo ennen varsinaista tutkintaa ja tietenkin Porošenkon ystävä, presidentti Niinistö, ilmoitti närkästyksestään Venäjän toimintaan. Myös EU ja Yhdysvallat tuomitsivat Venäjän toimet. Atlantistit ovat jo vaatineet Natoa lähettämään sotilasaluksia Asovanmerelle. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kehotti kuitenkin Ukrainan läntisiä sponsoreita "rauhoittelemaan niitä, jotka lietsovat sotahysteriaa Ukrainan presidentinvaaleja tai muita tapahtumia silmällä pitäen".

maanantai 26. marraskuuta 2018

Porošenkon provokaatio

Venäjän merivoimien alukset valtasivat sunnuntaina kolme Ukrainan laivaston alusta Mustallamerellä lähellä Krimin niemimaata.

Venäjän turvallisuuspalvelu FSB perustelee alusten pysäyttämistä ja haltuunottoa sillä, että ne olisivat tunkeutuneet laittomasti Venäjän aluevesille, kieltäytyneet pysähtymästä varoituksista huolimatta ja liikkuneet vaarallisella tavalla.

FSB on tiedottanut, että kolme Ukrainan sotilasta loukkaantui, sillä aseita käytettiin Ukrainan armeijan laivojen pysäyttämiseksi. Laivat saarrettiin ja venäläissotilaat ottivat ne haltuunsa. Loukkaantuneille on annettu asianmukaista hoitoa.

Ukraina kiistää, että sen alukset olisivat tehneet mitään väärää, mutta eri lähteiden mukaan sotalaivat tulivat paikalle tutkat pois päältä ja ilmoittamatta tulostaan Venäjän rajavartiostolle. Yhteydenottoihin ei reagoitu mitenkään ja Venäjän armeija päätti toimia. Tilanne Kertšinsalmella on aiemminkin ollut jännitteinen. Kyseessä oli selvästi laskelmoitu provokaatio Ukrainan puolelta.

Ukrainan presidentti Petro Porošenko esitti heti parlamentissa, että välikohtauksen vuoksi Ukrainaan julistettaisiin poikkeustila. Jos poikkeustila astuu voimaan, voi Porošenko rajoittaa kansalaisoikeuksia ja laajentaa oman hallintonsa toimivaltaa.

Porošenkon suosio on ollut jyrkässä laskussa ukrainalaisten keskuudessa. Avoin konflikti Venäjän kanssa olisi Porošenkolle eduksi, sillä vapailla vaaleilla hänen valtakautensa tuskin jatkuu. Ukrainassa on presidentinvaalit ensi vuoden maaliskuussa, mutta jäävätkö vaalit nyt pitämättä Porošenkon takertuessa valtaansa?

Tilanne on alkanut jo eskaloitua, sillä itä-Ukrainassa armeijan joukot aloittivat sunnuntaina massiivisen tulituksen kohti Donetskin kansantasavallan alueita. Myös Donetskin pääkaupunkiseudun lähiöt ovat olleet tulituksen kohteena. Tämä tarkoittaa, että Porošenkon hallinto pyrkii tietoisesti kiihdyttämään konfliktia alueella.

YK:n turvallisuusneuvosto kokoontuu istuntoon tapauksen tiimoilta maanantaina nopealla aikataululla tilanteen tulenarkuuden vuoksi. Istuntoa ovat pyytäneet sekä Venäjä että Ukraina. Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa puhkesi useita mielenosoituksia sunnuntai-iltana ja tilanne pääkaupungissa on räjähdysherkkä.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Assange, infosota ja toisinajattelu

Julian Assangen tapaus on jälleen esillä. On mahdollista, että hänet luovutetaan Yhdysvaltoihin, missä häntä odottavat ankarat syytteet ulkoministeriön salaisten asiakirjojen vuotamisesta Wikileaks-paljastussivuston kautta.

Philip M. Giraldi on seurannut Assangen ja Wikileaks-sivuston toimintaa ja esittää kysymyksen: Jos olet toimittaja ja päätät kirjoittaa paljastuksen jostain selvästi epäeettisestä ja mahdollisesti jopa laittomasta toiminnasta, mitä siitä seuraa? Voit voittaa Pulitzer-palkinnon, tai saatat päätyä piilottelemaan Ecuadorin Lontoon-lähetystössä kuusi vuotta. Mieleen tulee myös toimittaja Gary Webbin kohtalo.

Julian Assange on tällä hetkellä uutisissa kahdesta syystä. Ensinnäkin on todistettu luotettavasti, että Ecuadorin suurlähetystö, joka edustaa uutta, Assangelle epäystävällistä, Washingtonin painostamaa hallitusta, saattaa pian ryhtyä toimiin Assangen karkottamiseksi. Viime viikolla Yhdysvallat paljasti vahingossa, että Assangea vastaan ​​on sinetöity rikosoikeudellinen syyte, joka on valmis nostettavaksi Assangen luovuttamiseksi Britanniasta heti, kun hänet karkotetaan suurlähetystöstä. Valkoisen talon mukaan Wikileaks on "vihamielinen tiedustelupalvelu".

Varsinaiset rikossyytteet ovat vielä tuntemattomia, mutta ne voivat liittyä vuoden 1917 vakoilusäädökseen, joka teoriassa antaa hallitukselle laajat valtuudet rankaista jokaista, joka vastaanottaa ja levittää turvaluokiteltuja tietoja. On myös olemassa mahdollisuus, että Yhdysvaltojen oikeusministeriö yrittää väittää Assangen aktiivisesti toimineen Venäjän hyväksi, salaliitossa Yhdysvaltoja vastaan. Assangea on aiemmin syytetty jopa Venäjän vakoojaksi.

Giraldin mukaan vaarana on, että Yhdysvaltojen hallitus kykenee luomaan riittävästi uhkakuvia saadakseen vakoilulain perusteella läpi syytteen salaisiksi luokiteltujen tietojen luvattomasta käsittelystä. Tällaisesta ei ole ketään toimittajaa aiemmin syytetty. Jotkut taas toivovat, että oikeusministeriössä ja Valkoisessa talossa ymmärretään, että perustuslain ensimmäisen pykälän lisäys ja lehdistönvapauden tärkeys painavat vaa'assa enemmän kuin Assangen rankaiseminen.

Jos syytteet nostetaan, niistä koituu vahinkoa sananvapaudelle ja lehdistön vapaudelle. Useat kirjoitukset amerikkalaisissa lehdissä perustuvat hallituksen sisältä saatuihin luottamuksellisiin ja anonyymeihin tietoihin. Jos Assange tuomitaan, valtio voi hyväksikäyttää ennakkotapausta ja hyökätä monia toimittajia ja sanomalehtiä vastaan uhkaamalla oikeustoimilla paljastusten yhteydessä.

Yhdysvaltojen halu rangaista Assangea, joka on tuonut esiin ikäviä asioita Yhdysvaltojen politiikasta ja hämäristä toimista maailmalla, tuo mieleen myös viime aikojen erikoiset tapahtumat Suomessa. Perustuslain vastaisten tiedustelulakien kiireellinen läpiajo, suunnitelmat kokoontumisvapauden rajoittamisesta...mitä muuta vielä on tulossa? Suomessa on myös aloittanut toimintansa Helsingin Sörnäisissä sijaitseva hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus, joka lienee jonkinlainen CIA:n peiteorganisaatio. Keskus omaa Suomessa jopa "lainkäytöllisen koskemattomuuden".

Sosiaalisessa mediassa on spekuloitu hybridikeskuksen tarkoitusta. Se tuntuu keskittyvän informaatiosodankäyntiin, Venäjän oletettuun "uhkaan", sekä euroamerikkalaisen liberaalin järjestyksen puolustamiseen. Eräiden arvioiden mukaan se pyrkii myös puuttumaan poliittisen vallan ja sotilasliitto Naton arvosteluun, hankaloittamaan vaihtoehtomedian toimintaa, sekä keräämään tietoa toisinajattelijoista.

Jotain perin kummallista tuntuu Suomessa olevan nyt tekeillä; Assange tuskin tulee jäämään yksittäistapaukseksi, sillä internet-sensuuri tulee vain lisääntymään samalla kun kansalaisoikeuksia kavennetaan. Ihmiset saavat varoa mitä sanovat ja kirjoittavat. Helpoimman kautta päästään, kun kansalaisten rehelliset epäilyt ja huolenaiheet leimataan vaikkapa Venäjän trollitehtaan hengentuotteiksi. Totuuden etsijöille infosota-aikamme on perin vaikea.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Turkin presidentti Erdoğan: Kaiken takana on Soros

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan
Puheessaan paikallisille viranomaisille keskiviikkona, Turkin presidentti Erdoğan syytti liikemies George Sorosia avunannosta vangitulle turkkilaiselle liikemiehelle ja aktivistille, Osman Kavalalle, jota syytetään yrityksistä kaataa Turkin hallitus.

Viime viikolla neljätoista turkkilaista tutkijaa ja aktivistia pidätettiin yhteydenpidosta vankilassa istuvan Kavalan kanssa. Erdoğanin mukaan Kavala on Sorosin rahoittamana tukenut terrorismia ja mielenosoituksia Turkissa. Erdoğan syytti Sorosia Istanbulin Gezi-puiston vuoden 2013 mielenosoituksista, jotka olivat yksi Erdoğanin valtakauden suurimmista haasteista.

Erdoğanin mukaan vangittu Kavala on "Sorosin edustaja Turkissa". Kavala on odottanut oikeudenkäyntiä vankeudessa jo vuoden. "Ja kenelle hän tekee töitä?", Erdoğan kysyi retorisesti ja jatkoi: "kuuluisalle unkarinjuutalaiselle, George Sorosille, joka lähettää ihmisiä eri puolille maailmaa aiheuttamaan epäjärjestystä ja repimään kansakuntia rikki. Hän käyttää valtavat määrät rahaa tätä tarkoitusta varten", Erdoğan totesi.

Erdoğanin sanat toivat mieleen Unkarin pääministeri Viktor Orbánin retoriikan. Molemmat miehet tuntevat Sorosin ennestään. Orbán on myös kehunut Erdoğania Turkin "vakaudesta". Orbánin hallinto on useaan otteeseen ilmaissut, ettei se hyväksy miljardööri Sorosin sponsoroimien kansalaisjärjestöjen toimintaa, syyttäen Sorosia puuttumisesta entisen itä-Euroopan kotimaansa asioihin globalisaation ja laittoman maahanmuuton edistämiseksi. Orbánin ja Erdoğanin mielestä Soros rahoineen on monien epävakauttamisyritysten takana. CIA:ta ei sentään mainittu, vaikka silläkin on sormensa pelissä.

Kesäkuussa Unkarin viranomaiset hyväksyivät "Pysäytä Soros"-lakipaketin, jonka mukaan laittomien siirtolaisten avustaminen voi johtaa vankeustuomioon. Nyt kun Erdoğanin välit Yhdysvaltoihin ovat rakoilleet, on hänkin uskaltautunut syyttämään Sorosia. On syytä muistaa, että Soros on kuitenkin vain laajemman globalistieliitin yksi julkinen kasvo. Erdoğan tietää, että hänet yritetään syrjäyttää vallasta. Jos tämä saa Turkin tosissaan siirtymään Euraasian leiriin, sen parempi.

Yhdysvallat, normaali maa?

Kun Yhdysvallat asetti Iranille uusia ankaria pakotteita, ulkoministeri Mike Pompeo uhkasi Irania sanoen, että jos tämä ei ryhdy käyttäytymään kuin "normaali maa", sen koko talous tulee romahtamaan.

Pompeon viesti tarkoitti tietenkin, että Yhdysvallat haluaa Iranin tavalla tai toisella luovuttavan suvereniteettinsa ja menettävän vaikutusvaltansa.  Tämä on ollut Yhdysvaltojen ja Israelin suunnitelmissa jo pitkään. Tietenkään Iranin ei kannata tällaiseen suostua; varoittavia esimerkkejä maailmalla riittää.

Mutta millainen sitten on "normaali maa"? Koska ohje tuli Washingtonista, voidaan kysyä, onko Yhdysvallat itse "normaali" maa? Poliitikot demokraateista republikaaneihin ovat usein määritelleet Amerikkaa pikemminkin "poikkeukselliseksi" maaksi. He elävät yhä unipolaarisen hetken tuottaman harhan vallassa, kuvitellen Yhdysvalloilla olevan messiaaninen valtuutus johtaa koko maailmaa, ja sanella muille maille, mitä heidän tulee tehdä, kenen kanssa käydä kauppaa ja kenen kanssa ei.

Venäjän presidentti Vladimir Putinin tätä aihetta sivuava mielipidekirjoitus julkaistiin New York Timesissa syyskuussa vuonna 2013. Teksti käsitteli Yhdysvaltojen toimia Syyriassa, mutta sisälsi myös kritiikkiä, joka kohdistui Yhdysvaltojen luuloon omasta "poikkeuksellisuudestaan". Tämä arrogantti konsepti ei tunnu enää oikein sopivan 2000-luvun maailmaan, aivan kuten ei englantilaisten tai ranskalaisten kolonialismikaan. Putinin mielestä amerikkalainen ajattelu oli vaarallista (ja tämä siis tapahtui Obaman presidenttikaudella).

Tästä huolimatta "amerikkalainen poikkeuksellisuus" on uskomus, joka läpäisee yhä amerikkalaisen yhteiskunnan. Kuka tahansa amerikkalainen, joka ei tätä käsitystä jaa, on "epäamerikkalainen", jopa epäisänmaallinen. Mutta kuten Washingtonin yliopiston Peter Kuznick on todennut, me emme elä enää 90-lukua, vaan multipolaarisen maailman alkuaikaa. Pompeolle kumppaneineen tämä ei ole vielä mennyt perille, eikä kaikille Amerikan eurooppalaisille vasalleillekaan.

Yhdysvaltojen poikkeuksellisuus heijastuu myös ulkopolitiikkaan. Yhdysvalloilla on itse itselleen antamat valtuudet pommittaa, hyökätä ja sponsoroida vallanvaihto-operaatioita ympäri maailmaa. Olipa kyseessä Ukraina, Syyria, Iran, Afrikan tai Latinalaisen Amerikan maat, on varma, että spontaaneissa kumouksissa ja terrori-iskuissa ei ole mitään spontaania, vaan taustalla on Washingtonin juonittelu ja geopoliittiset intressit. Yhdysvaltojen hallituksesta on myös normaalia käyttää 650 miljardia dollaria sotilaallisiin kustannuksiin joka vuosi.

Tämä kaikki on Yhdysvalloille normaalia käytöstä ja ulkoministeri Mike Pompeo kannattaa täysin tätä ideologiaa. Se mikä on toisille imperialistista militarismia on amerikkalaiselle eliitille vain normaalia käytöstä, johon sillä on "oikeus". Mutta entä jos Iran, tai joku muu maa, ryhtyisi toimimaan samoin, hyökkäilisi naapurimaihin ja järjestäisi vallanvaihtoja siellä sun täällä? Sehän ei tietenkään olisi hyväksyttävää.

On toki hyvä, etteivät kaikki maat käyttäydy kuten Yhdysvallat. Koko planeetta olisi jo raunioina, jos näin olisi. Valitettavasti Yhdysvaltojen johto on liian ylimielistä ja älyllisesti vajavaista ymmärtääkseen, että esimerkiksi Iranin historia ja kulttuuri on vuosituhansia vanha. Pompeo uhkailee ja syyttelee maata, joka on hienostuneempi, oppineempi ja rauhanomaisempi kuin Yhdysvallat on koskaan ollut sen lyhyen ja väkivaltaisen historian aikana.

Yhdysvaltojen vaikutusvalta, samoin kuin sen oletettu poikkeuksellisuus, hiipuvat kyllä hiljalleen pois. Toivottavaa olisi, että hegemonian murentuessa siitä tulisi "normaali maa", joka ei ryntäilisi valtameren yli aseineen. Korjattavaa löytyisi kotimaastakin, terveydenhuollosta koulutukseen ja infrastruktuurin kunnossapitoon. Yhdysvallat pyrkii yhä olemaan globaali toimija, joten aseellisen konfliktin uhat eivät ole poissuljettuja.

Kun multipolaarisesta maailmasta tulee toden teolla uusi normaaliuden lipunkantaja, Iranin, Kiinan, Venäjän ja monen muun maan ei tarvitse enää yrittää mahtua vanhan, amerikkavetoisen järjestelmän ahtaisiin raameihin. Toki Amerikka tulee olemaan yhä olemassa, mutta kuinka kauan se enää jatkaa esimerkiksi maailman talousmahtina, onkin jo toisen kirjoituksen aihe.

torstai 22. marraskuuta 2018

Trumpin tiedote

MbS ja Trump
Pari päivää sitten, 20. marraskuuta, Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump antoi tiedotteen liittyen sauditoimittaja Jamal Khashoggin murhaan Saudi-Arabian Istanbulin konsulaatissa Turkissa 2. lokakuuta.

Tiedote annettiin sen jälkeen, kun keskustiedustelupalvelu CIA ilmoitti tietävänsä, että kruununprinssi Mohammed bin Salman tilasi Khashoggin murhan. Trump ei pitänyt CIA:n raportin julkisuuteen vuodetusta tiedosta, vaan mattinykäsmäisesti spekuloi kruununprinssin roolista toimittajan murhassa sanoen, "ehkä hän tiesi, ehkä hän ei tiennyt".

Trump sanoi, että Yhdysvallat pysyy Saudi-Arabian vahvana liittolaisena taatakseen omansa ja Israelin intressit. Trump ei aio perua asekauppoja tai muitakaan sopimuksia Saudi-Arabian kanssa, koska tuolloin "Venäjä ja Kiina hyötyisivät suunnattomasti". Trumpin ulkoministeri Mike Pompeo riensi omassa lausunnossaan lisäämään, että Khashoggin murha ei vaikuta Washingtonin saudisuhteisiin, koska mailla on "historiallinen keskinäinen sitoumus, joka on elintärkeä Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle".

Surkuhupaisassa tiedotteessaan Trump syytti kaikesta Lähi-idässä tapahtuvasta pahasta Irania, Jemenin huthikapinallisia ja Syyrian Assadia. Trumpille se onkin Iran, joka on syypää "epävakauteen" Lähi-idässä. Huthikapinalliset ovat myös syyllisiä, sillä he vastustavat Saudi-Arabian suorittamaa kansanmurhaa Jemenissä. Libanonin Hizbollah-liike on myös syyllinen vastustaessaan Israelia. Syyrian Assad on yhä "julma diktaattori", joka pitäisi syrjäyttää.

Demokraattien kongressiedustaja Tulsi Gabbard, joka on pitkään kritisoinut Saudi-Arabiaa, twiittasi keskiviikkona Trumpille, kehottaen tätä lopettamaan olemasta "Saudi-Arabian narttu". Gabbard sai heti viharyöpyn niskaansa, ja häntä syytettiin myös Assadin puolustajaksi. Gabbard on niitä harvoja amerikkalaispoliitikkoja, jotka haluaisivat Yhdysvaltojen lopettavan verovarojen käyttämisen al-Qaidan, ISIS:in ja muiden terroristiryhmien koulutukseen, rahoittamiseen ja aseistamiseen.

Sinänsä sauditoimittajan murha ei ole tässä se iso juttu. Israel on ampunut toimittajia, mutta niistä ei juurikaan revitä otsikoita valtamediassa. Saudi-Arabian sotimista Jemenissä ei myöskään kritisoida kuten Instanbulin konsulaatin tapahtumia. Paljastusvyyhti liittynee siihen, että Yhdysvalloissa osa valtiokoneistosta haluaa yhä kaataa Trumpin. Samoin Saudi-Arabiassa on tahoja, jotka haluaisivat päästä kruununprinssi Mohammed bin Salmanista eroon ja saada tilalle vähemmän impulsiivisen johtohahmon.

Meillä Trumpia näköjään fanitetaan kansallismielisissä piireissä ja inhotaan keskusta-kokoomuslaisten euroatlantistien keskuudessa, vihreistä ja vasemmistosta puhumattakaan. Itsekään en näe syytä puolustella Trumpia, mutta tämäkin episodi on osoittanut, että reaalipolitiikan raadollisuus alkaa saada yhä enemmän näkyvyyttä poliittisen korrektiuden sijaan. Vahinko vain, ettei Trumpin valinta muuttanut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan suuntaviivoja, kuten miehen Iran-kommenteista on nähtävissä. Neokonservatiiveilla on yhä valtaa Washingtonissa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Silmäyksiä Suomeen

Rajapyykkejä Suomen ja Venäjän raja-alueella Imatralla.
Joku kysyi, miksi en kirjoita enemmän suomalaisesta politiikasta. Olen toki kirjoittanut Suomen tilanteesta monta kirjoitusta. Meikäläinen politiikka on vain niin masentavaa seurattavaa, ja siitä kirjoitetaan muualla niin paljon, joten olen kommentoinut enemmän maailmanpolitiikkaa ja sellaisia asioita, jotka minua itseäni enemmän kiinnostavat.

Ja mitä meillä Suomessa tapahtuu, jota huvittaisi kommentoida? Naton sotaharjoitusten yhteydessä on vaahdottu Venäjän gps-häirinnästä, joka on paljastunut noloksi infosotaoperaatioksi vailla totuuden häivääkään. Airiston helmi oli myös turhaa pelottelua tiedustelulakien läpi ajamiseksi. Suomen poliittinen johto haluaa kerta kaikkiaan tehdä selväksi, että merentakainen Amerikka on sen herra, joten eiköhän tämä vasallisuhde ole nyt Venäjälläkin tiedossa. Turha enää kenenkään peräänkuuluttaa Suomen liittoutumattomuutta ja puolueettomuutta; Paasikiven linja on historiallinen reliikki, jolle nämä lännen ystävät lähinnä nauravat.

Perussuomalaiset nuoret puolestaan pääsivät otsikoihin aina Venäjää myöten, kun syyskokouksessaan esittivät, että Suomen pitäisi vaatia Karjalaa ja muita Venäjälle luovutettuja alueita palautettavaksi Suomelle. "Mikäli Venäjä ei nyt suostu alueita palauttamaan, Suomen on odotettava oikeaa hetkeä. Venäjä on epävakaa valtio ja maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa aukeaa aina uusia ikkunoita", aloitteessa sanotaan. Tämä lienee taas yksi esimerkki siitä, että puheenjohtaja Halla-ahon Venäjä-vastaisuus ja Nato-myönteisyys on iskostunut myös nuorempaan polveen perussuomalaisia. Miten ne puolueen sloganit kuuluivatkaan: "saat mitä tilaat" ja "jotain rajaa"?

Virallinen Suomi ei tietenkään vaadi mitään aluepalautuksia. Itse asiassa rajakiistat olisivat myös este Nato-jäsenyydelle, joten perussuomalaiset nuoret eivät ehkä ole ajatelleet aivan loppuun asti vaatimustensa vaikutuksia, jos niistä tulisi Suomen virallinen kanta. Iltasanomien "erikoistoimittaja" Arja Paananen sai kuitenkin tästä päähänsä, että perusnuorten aloite saattaakin palvella Putinin etua. Eli perussuomalaiset ovatkin jotenkin kierosti putinisteja, jotka pyrkivät sabotoimaan Suomen liittoutumislinjaa?

Sosiaalidemokraatit mitä luultavimmin voittavat tulevat vaalit. Perussuomalaisia odottaa ehkä jälleen oppositio. Kokoomuslainen EU- ja atlantismilinja tulee kuitenkin jatkumaan, joten eliitti meillä ja muualla voi myhäillä tyytyväisenä. Vaikka Euroopassa kuohuu, populismi voimistuu ja ihmiset vaativat muutosta, Suomea tämä kaikki ei juurikaan hetkauta.

Entä mitä tapahtuu, kun YK:n GCM-siirtolaisuussopimus allekirjoitetaan? Saammeko lisää uussuomalaisia? Monet muut maat eivät aio sopimusta allekirjoittaa, mutta meillä on kuulemma tilaa, joten tokihan tämäkin hämäräperäinen sopimus saa suomalaisen huippupoliitikon siunauksen (oliko se nykyinen sisäministeri Kai Mykkänen, joka on valittu tehtävään ulkoministeri Timo Soinin asemasta?).

Ei siis hirveästi mitään positiivista kerrottavaa Suomesta. Koska kotimaan politiikassa jatkuu sama linja (Euro/Amerikka-alisteisuus), oli vallassa näennäisvasemmisto tai liberaalioikeisto, ainoa toivo lienee siinä, että siirtymä liberalismin jälkeiseen multipolaariseen aikaan saa alkunsa jostakin muualta. Suomi tulee sitten kiltisti perässä ja moni takki kääntyy sutjakasti. Kiinalaisilla on oma unelmansa suuruudesta, mutta hautautuuko suomalainen unelma Nato-sotaan vaiko Eurafrikan syntyyn, se on vielä epäselvää.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Iranin vastarinta ja yhdistävät pakotteet

Iranin laivasto jatkaa läsnäoloaan kansainvälisillä vesillä maan etujen suojelemiseksi, Iranin asevoimien varakomentaja, kontra-amiraali Mahmoud Mousavi on sanonut.

Hän lisäsi, että Iranilla on vahva laivasto, jonka tulisi säilyttää jatkuva läsnäolo vesillä. Mousavi totesi myös, että islamilainen tasavalta on valmis lähettämään laivastoaan tarpeen vaatiessa Atlantin valtamerelle, kuten se on tehnyt aiemminkin.

Iranin laivasto on lisännyt läsnäoloaan kansainvälisillä vesillä suojellakseen merivoimien reittejä ja tarjoamalla turvaa kauppa-aluksille ja säiliöaluksille. Kansainvälisten merirosvouksen vastaisten toimien mukaisesti, Iranin merivoimat ovat partioineet säännöllisesti Adeninlahdella marraskuusta 2008 lähtien.

Mousavin mukaan Iran on onnistunut saavutuksissaan islamilaisen vallankumouksen alusta saakka epäinhimillisistä pakotteista huolimatta, korostaen, että "pakotteet eivät ole koskaan onnistuneet estämään tasavallan kehitystä". Näin on jatkunut jo neljäkymmentä vuotta.

Amiraali vakuutti myös, että Iranin asevoimat jatkavat puolustusteknologiansa ja laitteistonsa päivittämistä. Mousavin mukaan islamilainen tasavalta on edistynyt merkittävästi asevoimiensa kehittämisessä. Iranin armeijaa varustava kansallinen puolustusvälineteollisuus on saavuttanut tietynasteisen omavaraisuuden tärkeän armeijakaluston valmistuksessa.

Iranin asevoimat kertoo suojelevansa maan öljytankkereita kaikkia uhkia vastaan, jotta ne voivat jatkaa vesiväylien käyttämistä, Mousavi sanoo. Lausunto on vastaus Yhdysvaltojen erityisedustaja Brian Hookin väitteelle, jonka mukaan Iranin öljytankkerit ovat "kelluva uhka" satamille ja kanaville.

Hook uhkaili tyypilliseen amerikkalaiseen tapaan, että ne maat ja satamaoperaattorit, jotka helpottavat Iranin "laitonta toimintaa", saattavat kohdata ikäviä seurauksia. Hookin mukaan Iran toimittaa miljoonia barreleita öljyä myös Syyriaan tukeakseen presidentti Bašar al-Assadia. Yhdysvallat on ilmoittanut aikovansa laskea Iranin öljyviennin nollaan.

"Me pysymme vapaina ja itsenäisinä, emmekä kumarra Yhdysvaltojen edessä", Iranin presidentti Rouhani sanoi maanantaina pitämässään puheessa. Rouhani lupasi, että Iran jatkaa raakaöljyn myyntiä, lujittaen muutenkin siteitään naapurimaihinsa, kuten Turkkiin, Azerbaidžaniin ja Irakiin.

Iranin ulkoministeri Javad Zarif puolestaan sanoi Venäjän olevan tärkeä kauppakumppani, mutta myös poliittinen liittolainen. Iranin suhteet Venäjään ovatkin nykyään korkeimmillaan. Yhdysvaltojen asettamat pakotteet yhdistävät lännen vastaisia voimia; tämä vaikuttaa merkittävästi myös Euraasian integraatioon. Olisiko Trump sittenkin Venäjän agentti?

lauantai 17. marraskuuta 2018

Gerhard Schröder: Euroopan ja Euraasian liitto

Gerhard Schröder
Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder on varoittanut demonisoimasta Kiinaa. Hänen mielestään Saksan ja Kiinan kannattaisi tehdä tiiviimpää yhteistyötä Trumpin Yhdysvaltojen pakotepolitiikan edessä.

Schröder on tunnettu läheisistä suhteistaan ​​Venäjään, ja hän kannattaa myös tiiviimpien suhteiden luomista Kiinan kanssa. Liittokanslerina Schröder vieraili usein Pekingissä, puolusti maan liittymistä maailman kauppajärjestö WTO:hon, ja painosti EU:ta poistamaan aseidenvientikiellon, joka asetettiin Kiinan Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitusten jälkeen vuonna 1989.

"Meidän täytyy miettiä, ketkä ovat liittolaisiamme, joilla on yhteisiä intressejä. Ajattelen tietenkin Kiinaa", sanoo Schröder, joka uudelleenvalittiin virkaansa hänen vastustettuaan Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin vuonna 2002. "Maat, joihin Yhdysvaltojen aloittamat konfliktit vaikuttavat, kannattaisi lähentyä toisiaan. Emme voi olla osallisina Yhdysvaltojen kauppasodassa Kiinaa vastaan", Schröder toteaa. Hänen mielestään kiinalaiset sijoittajat ovat luotettavampia kuin amerikkalaiset "heinäsirkat", eli Yhdysvaltojen pääomasijoitusyhtiöt ja sijoitusrahastot.

Schröder teki virassa olleessaan uudistuksia, joiden ansiosta Saksan taloudellinen alamäki kääntyi nousuun 2000-luvun alussa. Hän on nykyään kuitenkin kiistanalainen hahmo Saksassa, johtuen hänen ystävyydestään Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa. Schröder toimii myös venäläissaksalaisen Nord Stream-yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Viime vuonna hänestä tuli myös Venäjän suurimman öljyntuottaja Rosneftin toimitusjohtaja.

Toisin kuin Suomen poliittinen eliitti, Schröder ei usko euroamerikkalaisen arvopohjan mukaiseen ulkopolitiikkaan. "Kansallisten etujemme pitäisi ohjata ulkopolitiikkaamme", on Schröder sanonut. "Emme voi hyväksyä sitä, että meitä kohdellaan miehitetyn maan tavoin. Kun katson Yhdysvaltojen suurlähettilään käyttäytymistä Saksassa, saan sen vaikutelman, että hän näkee itsensä miehittäjänä eikä suurlähettiläänä suvereenissa maassa."

Saksan ja EU-maiden kannattaisi katkaista transatlanttiset siteet ja suuntautua Euraasiaan. Vielä muutama vuosi sitten tätä olisi pidetty typeränä ajatuksena, mutta Trumpin hallinto on lisännyt tämän skenaarion uskottavuutta. Atlantistien on selviytyäkseen vastustettava nyt sekä Nord Stream 2:sta, Kiinan silkkitiehanketta ja monia muita projekteja, jotka pyrkivät yhdistämään Eurooppaa ja Euraasiaa. Angloamerikkalainen hegemonia heikentyy; tulevaisuus on Euroopan ja Euraasian lisääntyvässä yhteistyössä.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Populismia oikealta vasemmalle

Politiikan professorit Roger Eatwell ja Matthew Goodwin ovat kirjoittaneet kirjan nimeltä National Populism: The Revolt Against Liberal Democracy (Pelican, 2018), joka pyrkii ymmärtämään ja selittämään populismin nousua Euroopassa ja Amerikassa. Vähän aikaa sitten toinen kirjoittajista, Matthew Goodwin, kirjoitti englantilaisessa The Guardian-lehdessä "populismin olevan pysäyttämätöntä, eikä vasemmisto vieläkään ymmärrä miksi".

Tutkijat Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat kirjassaan Jätkät & jytkyt. Perussuomalaiset ja populismin retoriikka (Vastapaino 2017), populismin tuovan "uusia ääniä ja vaatimuksia politiikkaan". Kansan uutiset-lehdessä Palonen sanoo, että vasemmistopopulismilla olisi yhtä hyvät mahdollisuudet menestyä kuin oikeistopopulismilla, jos vasemmisto ei takertuisi luuloon populismista "halpamaisena kikkailuna". Palosen mukaan vasemmistopuheessa on "vivahde poliittista elitismiä" kansanretoriikan sijaan, eikä "essentialisoiva vanhamarxilainen ajattelu" puhuttele laajoja äänestäjäkuntia saati vasemmiston potentiaalisia kannattajia.

Palosen mielestä kaikki politiikka perustuu "populismin logiikalle", ja tämä pitäisi vasemmistossakin ymmärtää ja hyväksyä. Englantilaisprofessorit tuntuvat olevan samoilla linjoilla. Goodwinin mukaan vasemmistolla on ollut vaikeuksia ymmärtää kansallismielistä populismia, joka pyrkii priorisoimaan oman kansakunnan kulttuurin ja edut, sekä lupaa antaa äänensä kansalle, joka tuntee, että heitä on laiminlyöty turmeltuneen, omia etujaan ajavan eliitin toimesta. Kommentaattorit ovat Goodwinin mukaan myös väärässä, jos he kuvittelevat populismin olevan vain lyhytaikainen reaktio maahanmuuttoa tai epäoikeudenmukaiseksi koettua järjestelmää vastaan.

Toki on selvää, että esimerkiksi finanssikriisi, massamaahanmuuton tuomat ongelmat ja sosiaalinen media ovat vaikuttaneet populismin nousuun. Goodwinin mielestä pitäisi tarkastella myös sitä, miten useimmissa länsimaisissa demokratioissa kansallinen populismi nousi sosiaalidemokratian ollessa laskussa. Kansallinen populismi on tunnistanut, miten politiikan perusta on alkanut liikkua, kun taas vasemmisto on jäänyt kiinni vanhentuneisiin teorioihin.

Kansallisen populismin nykyinen aalto alkoi Goodwinin mukaan jo vuosikymmeniä sitten, 1970-luvun ja 80-luvun loppupuolella. Se pohjautuu vastakkainasettelulle 60-luvun liberalistisen vallankumouksen kanssa, jonka jälkimainingeissa yhä elämme; liberalismista on tullutkin miltei näkymätön taustaideologia kaikkialla länsimaissa, ja sillä on ollut vaikutuksensa sekä oikeiston että vasemmiston poliittisiin linjoihin.

Kansallismielisyyttä ei voi myöskään enää selittää "vanhojen, rasististen valkoisten miesten poliittiseksi liikkeeksi". Esimerkiksi Ranskassa Marine Le Penin kannattajista suuri osa on nuoria miehiä, mutta joukossa on myös paljon naisia. Itävallassa, Saksassa, Italiassa ja Ruotsissa kansallismieliset populistit ovat suosituimpia alle 40-vuotiaiden keskuudessa tai saavat kannatusta melko tasaisesti eri ikäryhmistä. Ja mitä tulee rasistisiin asenteisiin, tutkimukset ovat Goodwinin mukaan osoittaneet niiden olevan pikemminkin laskussa kuin nousussa.

Mistä populismissa sitten on oikein kysymys? Goodwin selittää, että kansallisen populismin nousuun on vaikuttanut kasvanut poliittinen epäluottamus kansaa ymmärtämättömiä eliittejä kohtaan. Monilla ihmisillä on myös vahvoja ja vakiintuneita pelkoja kansallisen kulttuurin, elämäntavan ja arvojen häviämisestä ennennäkemättömän maahanmuuton ja etnisten muutosten keskellä. Tämän epäluottamuksen ja pelon lisäksi on huoli työpaikkojen ja tulojen menetyksestä, sekä vahva tunne siitä, että oma etninen ja sosiaalinen ryhmä jää alati muuttuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Länsimaiset poliittiset järjestelmät joutuvat kohtaamaan uuden aikakauden, jossa äänestäjien ja perinteisten puolueiden väliset siteet hajoavat ja tie uusille poliittisille haastajille on aiempaa avoimempi. Goodwinin mielestä poliittinen populismi ei ole katoamassa minnekään, ja tulemme elämään yhä "voimakkaamman volatiliteetin aikakaudella" tulevina vuosina.

Populismissa on myös eräs piirre, joka on vaivannut itseäni, mutta jota en ole vielä nähnyt erityisesti käsitellyn. Lorenzo Marsili sentään mainitsee, että kansallisen populismin "uudessa globaalissa mallissa" nationalismi on otettu uusliberalismin avuksi. Marsili väittää, että esimerkiksi Italian populistihallituksen lakiuudistukset suosivat edelleen hyvätuloisia ja tulevat lisäämään taloudellista epätasa-arvoa. Marsilin mielestä populismi tarjoaa massoille "leipää ja sirkushuveja", mutta samaan aikaan talouseliitin päämäärät silti etenevät, "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", populistien vaalilupauksista huolimatta.

Olen itse sitä mieltä, ettei edes kansallismielinen populismi kykene riittävästi muuttamaan yhteiskuntaa, mikäli se nojaa talouspolitiikassaan markkinaliberalismiin vanhojen puolueiden tavoin. Retorisella tasolla ollaan "globalismia vastaan", mutta tämä ei konkretisoidu eliitin edustaman globaalin kapitalismin vastaisuudeksi. Tässä olisikin vasemmistopopulisteille sopiva työsarka, mutta valitettavasti liberaali uusvasemmisto taistelee "porvarillista hegemoniaa" vastaan vain nimellisesti.

torstai 15. marraskuuta 2018

Suomesta Iran-pakotteiden kiertämisen isäntämaa?

Presidentit Niinistö ja Rouhani
YK:n syyskuisessa yleiskokouksessa Euroopan unionin edustajat vastustivat yhtenä rintamana Yhdysvaltojen asettamia uusia Iran-pakotteita.

Tuolloin lehdistölle kerrottiin uhmakkaasti EU:n luovan järjestelyn (Special Purpose Vehicle, SPV), joka mahdollistaa EU-maille kaupankäynnin Iranin kanssa Trumpin hallinnon pakotteista huolimatta. Nyt näyttääkin siltä, että järjestelyn käyttöön ottaminen takkuaa, koska mikään EU-maa ei halua (tai uskalla?) ottaa järjestelyä hoitaakseen.

Ilmeisesti Washingtonin määräyksiä totellaan yhä kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa, joten EU:n edustajien aiemmat Yhdysvaltojen vastaiset kommentit on syytä jättää omaan arvoonsa. Pelkkää tyhjää puhetta, hyvin vähän konkreettisia tekoja. Jäsenmaita sitoo myös EU:n vastaboikottiasetus, joka sakon uhalla kieltää noudattamasta Yhdysvaltojen lainsäädäntöä, mutta mitenkähän on asian laita?

SPV-"erityisvälineen" pitäisi olla pakotteet kiertävä vaihtoehto kansainväliselle Swift-maksutietojärjestelmälle. "Kukaan ei ole tullut esiin tässä vaiheessa. Jos meillä ei ole isäntämaata, meillä on hyvin suuri ongelma. Tähän on satsattu niin paljon, että jokin tapa on löydettävä. On paljon epätietoisuutta ja hermostuneisuutta siitä, mitä SPV:n ylläpitäminen tarkoittaa, EU:n diplomaatti kertoi uutistoimisto Reutersille. 

Aiemmin tällä viikolla EU:n oikeuskomissaari Vera Jourova lupasi löytää tehokkaan ratkaisun ja sanoi, että EU:n työ Iranin kanssa käytävän kaupan mahdollistavan mekanismin luomiseksi jatkuu. "Me eurooppalaiset emme voi hyväksyä sitä, että vieras valta, edes lähin ystävä ja liittolainen, päättää puolestamme  kenen kanssa saamme käydä kauppaa", Jourova kertoi Euroopan parlamentille Strasbourgissa, korostaen, ettei euroblokki peräänny Yhdysvaltojen uhkailujen edessä. Uskoo ken haluaa.

Tähän mennessä Ranska ja Saksa ovat jo sulkeneet itsensä pois SPV:n isännyydestä. EU:n isot maat pyrkivät painostamaan pienempiään, Luxemburgia ja Belgiaa, ottamaan SPV-järjestelyn harteilleen Itävallan jo kieltäydyttyä hallinnoimasta hanketta. Myös Luxemburg ja Belgia suhtautuvat tehtävään vastentahtoisesti. Joissakin lähteissä on kuitenkin jo kerrottu, että pesti lankeaisi Länsi-Eurooppaan, Luxemburgille.

Jos kuitenkin kävisi niin, ettei Luxemburg suostukaan tehtävään, miten olisi Suomi? Suomen poliittinen eliitti, presidenttiä ja pääministeriä myöten, ovat aina ilmaisseet halunsa olla EU:n "ytimissä" ja kantaa "globaalia yhteisvastuuta". Eikö siis olisikin nyt Suomen aika tulla esiin, ja ryhtyä isäntämaaksi Iranin vastaisia pakotteita kiertävälle maksujärjestelmälle?

Tällä tavalla Suomi saisi mainetta EU:n pohjoisena, korvaamattomana selkärankana. Mitä sanoo pääministeri Sipilä? Entä Orpo, Terho ja kumppanit? Presidentti Niinistö? Eikö Suomi uskalla olla Iranin ystävä? Onko Yhdysvallat niin tärkeä suomalais-ugrilaisille atlantisteille?

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Gazan kaistalla

Media on viime päivät keskittynyt uutisoimaan meilläkin Kalifornian metsäpaloista. Myös julkkiksilta on palanut jokunen kartano.

Ironista kyllä, nämä samat julkisuuden henkilöt, kuten esimerkiksi Malibun talonsa tulipalossa menettänyt näyttelijä Gerard Butler, keräsivät juuri Hollywoodin "hyväntekeväisyysgaalassa" kuusikymmentä miljoonaa dollaria Israelin armeijalle.

Samalla kun Kaliforniassa paloi, myös Gazassa liekehti. Meillä tapahtumista on Ylen taholta uutisoitu lyhyesti, että Israelin armeijalla on ollut Gazassa "operaatio, jonka yhteydessä tapahtui laukaustenvaihtoa". Yksi israelilainen sotilas ja kuusi palestiinalaista kuoli Israelin armeijan ja palestiinalaisten välisessä yhteenotossa. Israel kertoi myös pysäyttäneensä Gazasta ammuttuja raketteja; myöhemmin raketteja ammuttiin lisää.

Tämän jälkeen olikin massiivisen vastaiskun aika ja Israel pommitti Gazan kahden miljoonan asukkaan avovankilaa verisin seurauksin. Israel on lähettänyt tankkeja ja sotilaita Gazan rajalle ja tilanne saattaa eskaloitua vielä lisää. Ulkomaisista lähteistä saa enemmän tietoa ja ajantasaisia päivityksiä tapahtumiin liittyen.

Jos suomalainen media käsittelee Gazan tilannetta tai palestiinalaisia, sen on pakko mainita aina "äärijärjestö Hamas", jotta sympatiat eivät liiaksi kääntyisi palestiinalaisten puolelle ja Israel voisi jatkaa suuren yleisön silmissä oikeutetummin "itsensä puolustamista", ts. palestiinalaisten kansanmurhaa ja maa-alueiden haltuunottoa. George Galloway kertoo hieman tämän asiantilan historiasta.

Israel pelkäsi arabimaiden sekularisoitumista ja nousevaa arabinationalismia. Niinpä se ryhtyi jo varhain tukemaan islamisteja oman etunsa vuoksi. Näin sionistien kätilöimänä syntyi myös sunni-islamistinen Hamas, joka oli PLO:n, Palestiinan vapautusjärjestön, ja sen johtajan, nationalisti Jasser Arafatin kilpailija. Nykyään Hamas sopivasti ampuu raketteja Israeliin, jonka jälkeen Israel pommittaa Gazan kaistaa. Hamas ei ole hyvissä väleissä Iranin islamilaisen tasavallan eikä Assadin johtaman Syyrian kanssa.

Gazaa kutsutaan syystäkin "kaistaksi". Kaksi miljoonaa palestiinalaista on lukittu pienelle, raunioitetulle maa-alueelle, ilman vapaata sisään- tai uloskäyntiä. Kahdeksankymmentä prosenttia näistä kahdesta miljoonasta on pakolaisia ​​siellä, katselemassa piikkilankojen läpi omaa maataan ja omaisuuttaan, joka on sittemmin siirretty juutalaisten haltuun.

Maaliskuun jälkeen kymmenet tuhannet palestiinalaiset ovat haavoittuneet Gazan kaistalla. Satoja on tapettu, mukaan lukien naisia, lapsia, jopa sairaanhoitajia ja lehdistön edustajia. Satoja raajoja on amputoitu, monista palestiinalaisista on tullut sokeita. Vaikka olisit aseeton, Israelin armeijalla on aina oikeus ampua, murtaa luita tai vangita, ihan vain varmuuden vuoksi. Myös juutalaiset siirtokuntalaiset ovat aseistettuja, ja ahdistelevat palestiinalaisia niin Gazassa kuin Länsirannalla.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana palestiinalaiset Gazassa ovat kärsineet kylmyydestä talvisin ja polttavasta auringosta kesäisin. Israel määrää sähköntoimituksesta, jossa on usein tunteja kestäviä tahallisia katkoja. Lääkintätarvikkeita ja elintarvikkeita menee usein pilalle. Israel hallitsee myös vesihuoltoa, ja suurin osa Gazan asukkaista ei saa koskaan puhdasta juomavettä.

Gallowayn sanoin, Gaza on tukahduttava kärsimyksen ghetto. Mutta tässä ei ole koko tarina; se kulkee paljon kauemmaksi menneisyyteen. Kun Israel syntyi, Palestiina uhrattiin. Alkuperäistä Palestiinaa ei enää ole, se on pyyhitty pois kartalta sionistien toimesta ja länsivaltojen tuella. Palestiinan kansa on hajallaan pakolaisina maailmalla, tai asuttaa näitä pieniä ja yhä kutistuvia maa-alueita Länsirannalla tai Gazan kaistalla juutalaisarmeijan tiukassa valvonnassa.

Vaihtoehtoja dollarihegemonialle

Irina Slav kirjoittaa OilPrice.com-sivustolla, kuinka venäläiset öljynviejät painostavat länsimaisten hyödykkeiden kauppiaita maksamaan venäläisestä raakaöljystä euroina dollareiden sijaan.

Tämä siirto tulee samalla, kun Washington aikoo lisätä Venäjään kohdistuvia pakotteita Krimin ja itä-Ukrainan vuoksi. Venäläisten yhtiöiden siirto oli odotettavissa, koska Trumpin hallinto pyrkii ulkopolitiikkaan, jossa pakotteilla on keskeinen osa. Tämä lähestymistapa voi kuitenkin heikentää Yhdysvaltojen dollarin määräävää asemaa globaalin öljykaupan valuuttana.

Dollarin aseman heikentymisen varhaiset merkit ilmenivät jo aiemmin tämän vuoden keväällä, kun Venäjä ja Iran aloittivat öljyn ja muiden hyödykkeiden vaihto-ohjelman, jonka tarkoituksena on poistaa dollari kahdenvälisten kauppojen maksuvaluuttana; näin on tarkoitus jatkaa seuraavat viisi vuotta. Maaliskuussa Iran kielsi Yhdysvaltojen dollareissa ilmaistut ostotilaukset. Kuukautta myöhemmin Teheran ilmoitti julkistavansa kaikki viralliset talousraporttinsa euromääräisinä dollareiden sijasta.

Nyt Venäjän suurimmat öljy-yhtiöt neuvottelevat uudelleen sopimuksia raakaöljyn toimittamisesta. Kolme niistä, Rosneft, Gazprom Neft ja Surgutneftegaz, vaativat länsimaisia ostajia maksamaan sakkoja ensi vuoden alusta alkaen, mikäli Yhdysvaltojen pakotteet häiritsevät myyntiä ja sen seurauksena ostajat eivät saa suoritettua maksujaan. Lisäksi käydään keskusteluja euron ja muiden valuuttojen käytöstä. Pakotteiden ollessa voimassa on loogista etsiä vaihtoehtoisia tapoja huolehtia maksuista.

Venäjä ja Iran eivät ole ainoita, jotka ottavat etäisyyttä dollariin, kirjoittaa Slav. Esimerkiksi Venezuela panee toivonsa digitaaliseen valuuttaan kiertääkseen Washingtonin sanktioita. Venezuela esittää kryptovaluuttaansa el petroa öljyntuottajamaiden yhteistyöjärjestö Opecille öljykaupan laskentayksiköksi ensi vuonna. "Käytämme petroa Opecissä vakaana ja luotettavana valuuttana raaka-aineiden markkinoimiseksi maailmalla", on Venezuelan valtiovarainministeri Manuel Quevedo todennut.

Kiina promotoi myös avoimesti omaa valuuttaansa juania käytettäväksi öljykaupassa ja ylipäänsä kaikessa kaupassa. Yuanin kansainvälistäminen on myös osa presidentti Xi Jinpingin silkkitiealoitetta. Kun otetaan huomioon Kiinan öljynkulutus, öljykauppa on iso osa tätä kansainvälisen vaikutusvallan kasvattamisprojektia.

Aiemmin tänä vuonna Kiina käynnisti kauan odotetun juanmääräisten öljyfutuurien kaupan. Vaikka kansainvälinen kauppayhteisö on edelleen varovainen juanin suhteen, on arvioitu, että juan saattaa lopulta korvata dollarin globaalina öljyalan valuuttana. Myös euro voisi liittyä juanin seuraan, edellyttäen, että Euroopan unioni selviytyy kriiseistään ja itsenäistyy Yhdysvaltojen vasalliudesta. Kansakuntien Eurooppa voisi liittyä euraasialaisten kumppaniensa joukkoon.

Loppujen lopuksi Venäjä ja Iran ovat maailman suurimpien öljynviejien joukossa, Irina Slav muistuttaa. Voi hyvin olla, että kohta suuria määriä barreleita vaihdetaan euroissa dollareiden sijaan. Vaihtoehtoja dollarihegemonialle on olemassa, mikäli maailmalla uskalletaan ottaa rohkeita askelia kohti uutta järjestystä.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Buchanan, Macron ja nationalismi

Patrick Buchanan
Ranskan presidentti Emmanuel Macron varoitteli nationalismin noususta Pariisin rauhanfoorumissa viikonloppuna. Konferenssi oli osa ensimmäisen maailmansodan päättymisen muistojuhlallisuuksia. Sunnuntaina tuli kuluneeksi myös sata vuotta maailmansodan päättäneen aseleposopimuksen allekirjoittamisesta.

Macron kohdisti puheensa Donald Trumpin politiikkaa vastaan, mutta taustalla oli varmasti myös pelko Marine Le Penin Kansallisen liittouman suosion kasvusta, sekä siitä, mitä muualla Euroopassa tapahtuu. Joidenkin mielipidemittausten mukaan Le Pen puolueineen on jo ylittänyt suosiossa Macronin ja tämän En Marche!-puolueen. Macronin mukaan nationalismi ja "ääriajattelu" uhkaavat maailmaa, globaalia taloutta sekä siirtolaisuutta.

Amerikkalainen kirjailija ja kolumnisti Patrick "Pat" Buchanan ihmettelee Macronin lyhytnäköisyyttä. Macron yritti esittää itsensä "patrioottina", mutta kotimaansa hyvinvoinnin sijasta Macron puolustaa lähinnä vain ylikansallisia pääomapiirejä ja globalismia. Vaikka Trumpin "Amerikka ensin"-retoriikasta ja politiikasta voi olla montaa mieltä, Buchanan ihmettelee, minkä maan "patriootti" Emmanuel Macron asettaa ensimmäiseksi?

"Katsooko Ranskan presidentti olevansa maailman kansalainen, joka on vastuussa Euroopasta ja koko ihmiskunnasta?", kysyy Buchanan. Ranskan historiasta löytyy toki parempiakin esimerkkejä isänmaallisuudesta. Charles de Gaulle oli ehkä suurin 1900-luvun ranskalainen patriootti. Silti hän puhui kansallisvaltioiden Euroopasta, rakensi kansallista ydinaseohjelmaa, ja antoi jopa sotilasliitto Natolle lähtöpassit Ranskasta vuonna 1966.

Oliko de Gaullen isänmaallisuus jotenkin puutteellista? Ettei vain hänen politiikkansa edustanut juuri sellaista pelottavaa "nationalismia", jonka Macron tuomitsi Pariisin rauhanfoorumin puheessaan? Onko Macron kartalla siitä millainen Eurooppa nykyään on, vai yrittäkö hän yksinkertaisesti ylistää väsynyttä liberalismia pysyäkseen talouseliitin ja median suosiossa? Euroopan omasta armeijasta hän kyllä on aiemmin puhunut.

Todellisuus, kuten Buchanan asian esittää, on kuitenkin toinen: Britanniassa skotlantilaiset haluavat irtautua Isosta-Britanniasta, ja englantilaiset itse ovat äänestäneet päästäkseen eroon Euroopan unionista. Tšekit ja slovakit ovat lähteneet omille teilleen. EU:n vastainen mielipide jatkaa leviämistään myös populistien johtamassa Italiassa.

Nationalismi, jota heidän kansansa pitävät syvänä patriotismin ilmentymänä, on voittanut Puolassa ja Unkarissa, ja se saattaa voittaa ennen pitkää myös Saksassa, otaksuu Buchanan. Hän lisää, että maailman kolmen suurimman sotilasvallan johtajat, Trump Yhdysvalloissa, Vladimir Putin Venäjällä ja Xi Jinping Kiinassa, ovat kaikki kansallismielisiä. Samoin Turkin kansallismielinen Recep Tayyip Erdoğan pitää yhä valtaa Ankarassa; Hindujen kansallismielinen Narendra Modi on Intian päämies.

Buchanan kuitenkin tunnustaa, että Trumpin ulkopolitiikkaa voi kyllä hyvällä syyllä kritisoidakin. Buchanan väittää, ettei Trump ole edeltäjiensä tavoin kyennyt tunnustamaan 2000-luvun uutta todellisuutta. Hän ei ole saanut muutettua Yhdysvaltojen ulkopoliittista linjaa tarpeeksi, vaan pitää amerikkalaiset yhä sidoksissa konflikteihin maissa, joissa Yhdysvalloilla ei ole merkittäviä intressejä.

Buchanan esittää kirjoituksessaan koko joukon hyviä kysymyksiä: Miksi Yhdysvallat on yhä sitoutunut taistelemaan Etelä-Korean puolella Pohjois-Koreaa vastaan? Entä miksi Yhdysvaltojen lentokoneet ja alukset ovat yhä törmäyskurssilla venäläisten lentokoneiden ja laivojen kanssa Itämerellä ja Mustallamerellä?

"Miksi olemme vieläkin osallisina lukuisissa sodissa, joihin George W. Bush ja Barack Obama vetivät meidät mukaan Lähi-idässä? Miksi emme saa sellaista 'Amerikka ensin'-ulkopolitiikkaa, jonka puolesta äänestimme?", tiedustelee Buchanan.

Jos Yhdysvalloilla on edelleen omat unipolaarisen hetkensä aiheuttamat harhaluulot, on myös Eurooppa vaikeuksissa Macronin kaltaisten johtajien kanssa, joiden mielestä terve nationalismi on - niin hullulta kuin se kuulostaakin - suoranainen "maanpetos".

lauantai 10. marraskuuta 2018

Iranin aavelaivat

Yhdysvaltojen ääliömäinen ulkoministeri Mike Pompeo toivoo, että Iranin kansa tulee uusien pakotteiden ansiosta kärsimään ennen pitkää nälkää ja syrjäyttää sitten tuskissaan nykyiset valtaapitävät, antaen tietä amerikkalaiselle hegemonialle (aivan kuten Irakissa, Libyassa ja Afganistanissa?).

Iranin islamilainen tasavalta tukee Syyrian presidentti Assadia, vastustaa Israelin laajentumispyrkimyksiä ja ylipäänsä angloamerikkalaisjuutalaisen globalistieliitin hegemoniaa Lähi-idässä, joten tietysti se yritetään tuhota, persialaisesta sivilisaatiosta viis. Iran on myös alkanut lähentyä Euraasiaa.

Pompeo jatkaa tyypillisellä amerikkalaisella tappolinjalla. Hillary Clinton totesi kunnon psykopaatin tavoin Libyan Gaddafin murhasta, "me tulimme, näimme, ja hän kuoli". Hillaryn hyvä ystävä, Madeleine Albright, joka toimi Bill Clintonin hallinnon ulkoministerinä, totesi 60 minuuttia-ohjelmassa, että puolen miljoonan nälkään ja sotaan kuolleen irakilaislapsen menetys "oli sen arvoista". Mikään uhraus ei ole liikaa, kun kyseessä ovat Yhdysvaltojen ulkopoliittiset tavoitteet.

Iran on harvoja Lähi-idän maita, jotka yhä vastustavat Yhdysvaltojen ja alati laajentuvan Israelin hegemoniapyrkimyksiä alueella. Pompeon on turha tekopyhästi kysellä "mitä iranilaiset haluavat" ja esittää olevansa Iranin kansan puolella. Yhdysvaltojen masinoimat väkivaltaiset arabikeväät ja värivallankumoukset ovat hyvin paikallisten tiedossa. Toista kertaa Iran ei anna amerikkalaisten nukkehallitsijoiden, kuten šaahi Pahlavin, nousta valtaan.

Mitä tulee Yhdysvaltojen asettamiin talouspakotteisiin, Iranin kerrotaan kuljettavan yhä öljyä asiakkailleen. Iranin lipun alla matkaavat öljytankkerit ovat muuttuneet "aavelaivoiksi" sammuttamalla niiden sijainnin ilmoittavat transponderit. Öljykuljetusten seuranta on vaikeutunut ja barreleiden määräkin jää hämärän peittoon.

Aavekuljetukset ovat osoittautuneet yllättävän tehokkaiksi: Sputnik-verkkolehden haastattelussa öljysäiliöalusten TankerTrackers-seurantapalvelun perustaja Samir Madani kertoi vaikeuksista pitää Iranin laivoja seurannassa. He ovatkin joutuneet turvautumaan satelliittipaikannukseen yrittäessään seurata iranilaisia ​​aluksia. Iranilla on yli kolmekymmentä alusta Persianlahden alueella.

Tällä välin Euroopan unionin luoman SPV-maksujärjestelyn (Special Purpose Vehicle), joka on varta vasten suunniteltu kiertämään Yhdysvaltojen Iranille määräämiä pakotteita, pitäisi helpottaa iranilaisen raakaöljyn ostajien maksujärjestelyjä. Iranin presidentti Hassan Rouhani on sanonut, että Iran uhmaa Yhdysvaltojen asettamia pakotteita ja jatkaa edelleen öljytoimituksia. Iran on Opecin (öljynviejämaiden yhteistyöorganisaatio) kolmanneksi suurin öljyntoimittajamaa.

Yhdysvallat on yrittänyt saada Iranin kaaoksen valtaan jo 70-luvulta lähtien. Sionistinen Israel, Iranin verivihollinen, sekä muut Lähi-idän vasallivaltiot, tukevat tätä päämäärää. Mutta voimasuhteet saattavat muuttua. Jopa Turkki, Yhdysvaltojen ja Naton kumppani, on nykyään Iranin puolella, samoin Venäjä ja Kiina. Euroopan unioni haluaisi myös jatkaa yhteistyötä ja kaupankäyntiä Iranin kanssa, mutta katsotaan nyt, miten Yhdysvaltojen uhkailu ja pakotepolitiikka puree. Toivottavasti Iran selviää ja Yhdysvallat häviää aloittamansa uhkapelin.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Amerikan ylivaltafantasian loppu

Toimittaja Martin Sieff muistelee, kuinka vuonna 1987 englantilainen, Yhdysvaltojen Yale-yliopistossa opettava historian professori Paul Kennedy julkaisi 677-sivuisen kirjansa The Rise and Fall of the Great Powers. Ilmestyessään kirja herätti tyrmistystä ja epäuskoa Yhdysvaltojen poliittisessa eliitissä, sillä se uskalsi väittää Yhdysvaltojen olevan jo perikadon partaalla.

Kirjassaan Kennedy väitti, että mikä tahansa valtio, joka saavutti, kuvitteli saavuttaneensa, tai pyrki saavuttamaan ja ylläpitämään globaalia hypervalta-asemaa, oli tuomittu menettämään sen, ja sitten nopeasti heikkenemään ja rappeutumaan, mitä tulee aiempaan asemaan, vaikutusvaltaan ja vaurauteen.

Kennedy esitti lukuisten esimerkkien kautta, että yritys ylläpitää tällaista valtaa pakottaa kansakunnan tuhoisalle ylikuormituksen tielle. Globaalin imperiumin ylläpito vaatii massiivisia taloudellisia resursseja ja sotilaallista voimaa, sekä jatkuvaa valmiutta osallistua yhä kalliimpiin maailmanlaajuisiin sitoumuksiin, sotkuisiin konflikteihin sekä geopoliittisiin manöövereihin. Mitä kunnianhimoisempia nämä sitoumukset ja manööverit ovat, sitä vääjäämättömämmin seuraavat myös sotilaalliset tappiot,  talouden alamäki ja kansallinen romahtaminen, Kennedy totesi.

Kennedyn kirja käsitteli monien historiallisten suurvaltojen nousuja ja kaatumisia. Sieffin mukaan teos julkaistiin kuitenkin väärään aikaan, eikä Kennedyn runsaasti dokumentoimia päätelmiä otettu lainkaan vakavasti Yhdysvalloissa. Kylmä sota oli juuri päättymässä. Neuvostoliitto oli kaatumassa ja kommunismi näytti häviävän. Yhdysvalloissa tapahtumat tulkittiin amerikkalaisen vallan voitoksi ja liberaalin kapitalismin ikuisen voittokulun alkusoitoksi.

Nyt, yli kolmekymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen, on nähtävissä kuinka kaukaa viisas Bushin hallinnon neokonservatiivien pilkkaamaksi tullut Kennedy oli realistisine näkemyksineen. Kaikki kansalliset patologiat, talouden alamäki, hallinnollinen uupumus, yleinen rappio ja alati leviävä kurjuus, joita Kennedy toi esiin aiempien imperiumien iltahämäristä, kuvastivat nyt selkeästi myös Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeisen politiikan lopputuloksia.

Kennedyn teesi oli yksinkertainen ja selkeä: "unipolaariset hetket" ovat vain hetkiä, ne eivät kestä ikuisesti, vaikka siltä äkkiseltään näyttäisikin. Juuri yritys ylläpitää unipolaarista hetkeä globaalin ylivallan säilyttämiseksi, nostaa esiin vastavoimia, jotka haastavat tuon ylivallan, joka lopulta uupuu ja häviää, tehden tilaa taas uudelle järjestykselle.

Sukupolvea ennen kuin Kennedy julkaisi suurtyönsä, englantilainen historioitsija Correlli Barnett, julkaisi vuonna 1972 oman klassikkonsa The Collapse of British Power. Barnett keskittyi käsittelemään Ison-Britannian imperiumia, sen unipolaarista hetkeä, kun 1920- ja 1930-luvuilla Britannian hallitseva luokka, aivan kuten heidän amerikkalaiset seuraajansa, kuvittelivat omaavansa jumalallisen valtuutuksen toimia maailmanpoliisina, jonka itse Kaitselmus oli asettanut ylläpitämään ja levittämään käsityksiään oikeasta ja väärästä koko muulle maailmalle.

Englantilaisten oli kuitenkin pakko vastahakoisesti luovuttaa ylivalta-asemansa ja omistusoikeutensa laajoihin globaaleihin alueisiinsa. Saa nähdä, toteutuuko samanlainen vallanvaihto yhtä helposti Yhdysvaltojen ollessa kyseessä. Yhdysvaltojen establismentti, "syväksi valtioksi" kutsuttu, tähän asti toiminut valtiokoneisto, yhdessä sotateollisen kompleksin kanssa, näyttää myös Donald Trumpin presidenttikaudella yrittävän säilyttää valtansa, ja jatkaa sitoutuneena laajentumiseen, osallistuen erilaisiin konflikteihin, vallanvaihto-operaatioihin, ja geostrategisiin uhkapeleihin.

Kolmekymmentä vuotta kirjansa julkaisun jälkeen, historioitsija Paul Kennedyn varoitukset ovat yhä jääneet huomiotta. Yhdysvaltojen unipolaarinen hetki on jo ohi. Amerikka teeskentelee toki hallitsevansa maailmaa yhä haastamattona hypervaltana, mutta tämä on vaarallinen ja kestämätön ylivaltafantasia. Kansallisen katastrofin uhatessa on jo miltei liian myöhäistä herätä todellisuuteen.

Liberalismi ilman naamiota

Amerikkalainen Richard Houck on kirjoittanut 444-sivuisen kirjan, jonka tarkoitus on paljastaa "liberalismin syvin olemus". Mainittakoon heti kärkeen, että vaikka kirjan provosoiva nimi, Liberalism Unmasked, herätti kiinnostukseni, minua myös epäilytti, kuinka "amerikkakeskeinen" tai ennalta-arvattava teos tulisi olemaan.

Houckin kirjan on julkaissut Arktos-kustantamo, joka on profiloitunut eurooppalaisen uusoikeiston julkaisijaksi, kattaen teoksia esoteriasta politiikkaan, filosofiaan ja syväekologiaan, Julius Evolasta Alexandr Duginiin ja Alain de Benoistista Pentti Linkolaan. En itse katso kuuluvani puhtaasti "oikeistolaiseen" lokeroon, vaikka länsimaisen liberalismin ankara kriitikko olenkin, mutta arvostelukappaleen saatuani päätin katsoa, mitä Houckin kirja pitää sisällään.

Ensin muutama sananen kirjan kannesta. Kyseessä on kuvallinen viittaus John Carpenterin ohjaamaan kulttielokuvaan They Live (vuodelta 1988, tunnetaan Suomessa myös nimellä "Pahan kehä"), jossa vihamieliset avaruusoliot ovat hienovaraisesti orjuuttamassa ihmiskuntaa valtamedian avulla. Olioilla on hallussaan sekä avaruusteknologia että poliisivoimat, eikä Reaganin ajan amerikkalaisjuppi edes ymmärrä olevansa julman manipuloinnin kohteena. Duunari yrittää pelastaa elokuvassa maailman ja avata ihmisten silmät ymmärtämään, millaisessa vaarassa he ovat. Kai tämä jollakin tapaa kuvaa Houckin asennoitumista.

Kirjaa ei tietenkään kannata arvostella pelkästään kannen perusteella, mutta ehkäpä amerikkalaistyyppiset libertaarit ja vaihtoehto-oikeistolaiset olisivat osa kohderyhmää. Houck toki toivoo lukijoiksi heitä, jotka eivät vielä edes näe globalistisen liberalismin lävitse. Kirjan läpi kulkee vahva etnosentrinen vire, jossa lajityypillisesti käsitellään asioita väestönvaihdon kohteena olevan euroamerikkalaisen ja eurooppalaisen ihmisen näkövinkkelistä. Oletan, että joku voi vielä pöyristyä tällaisesta kirjasta, mutta minussa se ei herättänyt suuria tunteita puoleen tai toiseen.

Alussa Houck diagnosoi liberalismia modernin mielen sairaudeksi, jota ylläpidetään poliittisen painostuksen ja mediamanipuloinnin välityksellä. Liberalismin maailmankuvaan ei Houckin mukaan päädytä tutkimuksen tai kriittisen ajattelun myötä, vaan se omaksutaan dogmaattisen indoktrinaation ja suoranaisen aivopesun ja itsepetoksen välityksellä. Mediakasvatuksella on tässä oma oleellinen roolinsa, samoin kouluilla ja yliopistoilla. Perinteinen länsimainen sivistys on vaihtunut kaiken läpäisevän liberalismin kaltevan pinnan argumentointiin, jossa vastaanväittäjä leimataan nopeasti epäihmiseksi.

Kirja käsittelee liberalismin nykyisin tunnettuja opinkappaleita aina suvaitsevaisuudesta monikulttuurisuuden rikkauteen, rasismiin ja sananvapauden rajoittamiseen. Esimerkkejä tulee niin Yhdysvalloista kuin Euroopastakin, mutta jotenkin itselleni kaikki on jo niin useasti ennen kuultua ja luettua, että Houckin teos ei tunnu tarjoavan oikein mitään uutta. Ehkäpä se sopisi uudelle lukijalle, joka on liberaali, hyvin maahanmuuttomyönteinen, mutta joka kuitenkin uskaltaisi tutustua omat näkemyksensä kyseenalaistavaan teokseen?

Liberalismi yhdistetään kirjassa uusvasemmistolaiseen ajatteluun sekä feikkiin "konservatismiin", joka ei "konservoi" mitään, vaan tukee talouseliitin epäkansallisia päämääriä. En ole asiasta juurikaan eri mieltä; Suomessakin pinkin värin ja sateenkaaren tunnuksekseen valinnut Vasemmistoliitto pyrkii edistämään pitkälti samoja kyseenalaisia "arvoja" ja "oikeuksia" kuin liberaalit vihreät, Rkp ja kokoomuslaisetkin. Houck analysoi tätä kaikkea amerikkalaisesta perspektiivistä, kommentoiden liberaalin uusvasemmiston myönteistä suhtautumista massamaahanmuuttoon, feminismiin, kehitysapuun, sekä EU:n avoimien rajojen politiikkaan. Myös maahanmuuttajien rikollisuutta käsitellään esimerkkitapausten kautta. 

Amerikkalaisinta osuutta kirjassa edustaa neokonservatiivien ja juutalaisjärjestöjen, kuten AIPAC:in ja ADL:n arvostelu, Yhdysvaltojen siirtolaispolitiikan käsittely, kommentit demokraateista ja republikaaneista, Donald Trumpista, Hillary Clintonista, islamista, koulutuksesta, ilmastopolitiikasta, ulkopolitiikasta sekä etnisistä ryhmistä. Houck nauraa väitteille Venäjän sekaantumisesta Yhdysvaltojen vaaleihin, ja kysyy, miksei kukaan ole huolissaan esimerkiksi Israelin ja Yhdysvaltojen juutalaislobbyn huomattavasta vaikutusvallasta amerikkalaisessa politiikassa?

Houck on selkeästi niin sanottu "valkoinen nationalisti" (mikä on hyvin amerikkalainen ilmiö), mutta median korostamia ylivaltafantasioita hänellä ei ole. Aiemmin hän ei ollut edes kiinnostunut identiteettipolitiikasta, mutta jossakin vaiheessa oli vaikea olla huomaamatta, millaiseen suuntaan niin Yhdysvallat kuin myös Eurooppa, tuo Houckin esi-isien synnyinseutu, oli muuttumassa. Demografinen muutos oli tosiasia. Houck selittää, kuinka liberaali media kirjoittaa mielellään kaikenlaisista "vähemmistöistä", joita meidän "olisi autettava", mutta sama puolueellinen media sivuuttaa täysin sen, että Yhdysvaltojen euroamerikkalaiset, ts. "valkoiset amerikkalaiset", sekä Euroopan unioniin kuuluvien entisten kansallisvaltioiden alkuperäiskansat ovat hyvin pian itsekin vähemmistöjen asemassa.

Houckin mukaan länsimainen kuluttaja tarvitsee herättelyä, mutta politikoinnin ja kirjoittamisen sijaan Houck itse mieluummin samoilisi metsissä ja ajelisi polkupyörällään syrjäseuduilla. Viktor Orbánin kaltaiset poliittiset johtajat voisivat hoitaa asiat kuntoon Euroopassa. Yhdysvaltojen kansojen sulatusuunissa valtaa pitävä, vihamielinen eliitti on vaikeampi pala. Läpi kirjan Houck kuitenkin esittää retorisen kysymyksen: entäpä jos roolit vaihtuisivat? Entäpä jos hänen edustamansa näkemykset olisivat liberalismin hegemonian sijaan määräävässä asemassa? Houckin mukaan tilanne on synkkä, mutta periksi ei tule antaa, eikä vaipua nihilistiseen epätoivoon.

Houck on tutkinut aihettaan huolella ja kirjan alaviitemäärä onkin melkoinen. Myös lainauksia löytyy yli kuusisataa kappaletta. Lähdemateriaali varmasti antaisi jollekin aiheeseen vähemmän perehtyneelle lisää mietiskeltävää. Toisin sanoen, joku identiteettipolitiikan keltanokka saisi Houckin tekstistä varmasti enemmän irti kuin minä. Jos Houckin kattava opus saa nuoremman polven lukijat kyseenalaistamaan liberalismin opinkappaleita ja globalistien hämäriä projekteja, niin sen parempi. Entäpä jos, kuten aiemmin mainitussa John Carpenterin kasariklassikossa, "Pahan kehä", olisi vielä murrettavissa?

torstai 8. marraskuuta 2018

Aidon oikeiston paluu?

Daniel Fribergin kirja The Real Right Returns kertoo eurooppalaisesta uusoikeistosta kyseisessä poliittisessa kulttuurissa vuosikausia toimineen ruotsalaismiehen näkökulmasta. Esittelen hieman kirjan tänä vuonna ilmestynyttä toista, uudistettua painosta (ensimmäinen painos julkaistiin jo vuonna 2015). Friberg on Arktos-kustantamon sekä ruotsalaisen metapoliittisen Motpol-ajatushautomon perustajia. Poliittisen toimintansa lisäksi Friberg on Göteborgin kauppakorkeakoulusta valmistunut ekonomi, joka on toiminut toimitusjohtajana Ruotsin kaivosteollisuuden palveluksessa.

Viime vuosina eurooppalaisesta uusoikeistosta on julkaistu jonkin verran kirjoja. Mielestäni tähän mennessä paras, sympaattisen objektiivinen kuvaus, lienee Michael O'Mearan kirjoittama New Culture, New Right: Anti-Liberalism in Postmodern Europe (1st Books, 2004; uusi painos julkaistu Arktosin toimesta 2013), joka käsittelee perusteellisesti mm. ranskalaisen uusoikeiston ideologin, myöhemmin enemmän kommunitarismiin kallistuneen Alain de Benoistin ajattelua.

Benoist on inspiroinut myös Fribergiä. Toisin kuin Benoist, Friberg katsoo kuitenkin yhä kuuluvansa "oikeistoon", ja  hänen kirjansa The Real Right Returns onkin eräänlainen skandinaavisen uusoikeiston ideologinen pamfletti. Omasta mielestäni poliittinen jaottelu vasemmistoon ja oikeistoon on jo aikansa elänyt, enkä tunne erityistä yhteenkuuluvuutta myöskään Fribergin "aitoon oikeistoon", vaikkakin myönnän, että sen aatepohja on realistisempi ja kiinnostavampi kuin kokoomuslainen markkinaliberalismia edustava tyhjänpäiväinen mukaoikeistolaisuus.

Fribergin kirja kertoo myös, kuinka nykyään "oikeistoksi" kutsuttu poliittinen suuntaus, joka puhuu talouden termein "markkinoista", amerikkalaiseen tyyliin "yksilönvapaudesta" ja ulkopoliittisesti "transatlantismista", ei omaa oikeastaan enää lainkaan perinteisen, konservatiivisen oikeiston arvoja ja teemoja. Maailmansotien väliselle ajalle ovat unohtuneet "koti, uskonto ja isänmaa", ja tilalle on tullut kosmopoliittinen liberalismi, joka vannoo uskollisuuttaan milloin Brysselille, milloin Washingtonille. Uusi "arvopohja" perustuu kansainvälisyyteen ja abstraktioihin, ei enää omaan kulttuuripiiriin ja kansalliseen identiteettiin.

Kuten Friberg, olen itsekin kirjoittanut aiemmin siitä, ettei (uus)vasemmistolla ja tällä talouseliitin johtamalla pseudo-oikeistolla ole nykyään enää juurikaan eroa. Molemmat puhuvat mieluummin ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä sopimuksista, puolustaen vapaata liikkuvuutta ja globalismia kotimaansa ja sen kansalaisten etujen sijaan. Tähän asiantilaan kyllästyneet, konservatismin onttouden läpi nähneet ihmiset eri puolilla Eurooppaa, loivatkin niin sanotun "uuden oikeiston". Myös rapakon takana sillä on enemmän tai vähemmän mairittelevia edustajia, mutta keskitytään Eurooppaan ja etenkin Fribegrin kirjan kontekstiin.

Uusoikeisto, jota valtamediassa usein harhaanjohtavasti parjataan "valkoisen ylivallan kannattajiksi", "uusnatseiksi" tai "fasisteiksi", on mainettaan parempi ainakin ideologisella tasolla. Se kritisoi massamaahanmuuttoa, liberalismia ja ylikansallisten instituutioiden valtaa, mutta mikä ehkä kiinnostavinta, se on nostanut uudestaan esiin metapolitiikan. Tämä alunperin italialaisen vasemmistoajattelija Antonio Gramscin kommunistisen vallankumouksen epäonnistumista analysoimaan kehittelemä käsite, on löytänyt Alain de Benoistin ansiosta kodin myös uusoikeistolaisuudesta.

Metapolitiikalla viitataan poliittiseen toimintaan, joka kohdistuu vallitsevien arvojen ja yleisen ilmapiirin muuttamiseen, jotta päivänpoliittisten kysymysten toteuttaminen olisi tulevaisuudessa mahdollista. Kielen ja käsitteiden hallinnan kautta pyritään muuttamaan vallitsevaa mielipideilmastoa. Metapolitiikkaa voidaan kuvata prosessina, jossa tiettyjä poliittisia tai kulttuurisia ideoita, asenteita ja arvoja levitetään, tarkoituksena muuttaa yhteiskuntaa.

Metapolitiikan ei tarvitse kytkeytyä mihinkään tiettyyn poliittiseen puolueeseen. Tarkoituksena on uudelleen määritellä niitä olosuhteita, joissa politiikkaa tehdään. Euroopassa vasemmisto on saanut niin vahvan ideologisen otteen, että Fribergin mielestä se määrittelee pitkälti mielipideilmastoa ja sitä, mikä on hyväksyttyä, "poliittisesti korrektia", ja mikä ei. Tähän eurooppalainen uusoikeisto haluaa tuoda muutosta.

Voitaisiin sanoa, että eri puolilla Eurooppaa leviävä "populismi" on oikeastaan jo korvaamassa Fribergin ja Benoistin ideologisen uusoikeiston, ja toteuttaa nyt  käytännössä edellä kuvattua muutosprosessia. Median "äärioikeistoksi" leimaamat, valtavirtapuolueiden harmaaseen joukkoon sekoittuvat värikkäämmät puolueet, kuten Ranskan Kansallinen liittouma, Vaihtoehto Saksalle tai Italian Lega, eivät toki todellisuudessa edusta mitään vaarallista "ääriajattelua", vaan kantavat vain aidosti huolta kotimaidensa tilanteesta ja tulevaisuudesta.

Friberg kertoo kirjassaan myös, kuinka esimerkiksi ruotsidemokraatit ovat kasvaneet puolueena ja päässeet eteenpäin, vaikka valtamedia on pyrkinyt vahingoittamaan heitä kaikin mahdollisin tavoin. Populistinen kansallismielisyys etenee vanhojen puolueiden hegemonisesta asemasta huolimatta, vaikka entinen poliittinen ja akateeminen eliitti sekä mediatalot kuinka yrittävät sitä estää. Uusoikeiston piiristä nousseet poliitikot vaikuttavat jo parlamentaarisessa järjestelmässä. Mitä he todella onnistuvat politiikallaan muuttamaan, on vielä epäselvää, mutta Friberg on ruotsalaisen optimistinen siitä, että tulevaisuus on valoisampi.

Fribergin 114-sivuinen teos on lyhyt ohjekirja, joka on oikeastaan suunnattu kenelle tahansa nykypolitiikkaan kyllästyneelle. Se kutsuu liittymään "todelliseen oppositioon", joka vastustaa nykyisin vallalla olevaa liberaalia, kansallismielisyyttä vastaan haraavaa narratiivia. Se yrittää myös laskea perustuksia uudelle ajattelulle, jota perikadon partaalla olevat länsimaat tarvitsisivat selviytyäkseen nykyisistä haasteista. Kirja sisältää myös sanaston, jossa avataan tässä kirjassa ja ylipäänsä uusoikeiston piirissä usein käytettyjä käsitteitä aina amerikanismista geopolitiikkaan, identiteettiin, traditionalismiin ja ksenofiliaan. Siitäpä vain lukemaan, mikäli aihe kiinnostaa.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Kuuban ja Venäjän uusi yhteistyö

Kuuban presidentti Miguel Díaz-Canel Moskovassa
En ole aiemmin kirjoittanut mitään Kuubasta, vaikka se on ollut aikomus, joten korjataan asia nyt suhteellisen ajankohtaisilla uutisilla.

Kuuba on jokseenkin mielenkiintoinen maa, historiallisesti ja muutenkin; nähtäväksi jää, millainen rooli sillä tulee olemaan maailmanpolitiikassa lähitulevaisuudessa. Toivottavasti Kuuba liittyy taas aktiivisemmin Yhdysvaltojen vastaiseen rintamaan.

Kuuban uusi presidentti, Miguel Díaz-Canel, vieraili ensimmäistä kertaa Venäjälle viime viikolla. Vierailun tuloksena maiden väliset strategiset suhteet, sekä erityisesti kauppa- ja talousyhteistyö vahvistuvat edelleen, väittää Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin asiantuntija Dmitri Burykh.

"Havannan ja Washingtonin huonontuneiden välien vuoksi jatkamme aktiivista yhteistyötä Kuuban edustajien kanssa. Kuuba on tukenut Venäjää kaikkein arkaluonteisimmissa kysymyksissä, kuten Ukrainan kriisissä ja Yhdysvaltojen pakotteissa", hän sanoo. Aiheuttaako Kuuban ja Venäjän uusi yhteistyö Yhdysvalloille päänvaivaa?

"Yksi maamme keskeisistä yhteistyökohteista on perinteisesti koskenut sotilaallista ja teknologista yhteistyötä", asiantuntija muistuttaa. "Kuubalaiset joukot säilyttävät johtavan aseman Latinalaisessa Amerikassa. Kuuban asevoimat käyttävät venäläisiä aseita. Neuvostoliitto toimitti Kuuballe suurimman osan varusteista, mutta nyt tuo varustus vaatii päivittämistä, ja tämä voi olla erittäin hyvä perusta yhteistyölle, Burykh arvioi. Putin vieraili Kuubassa vuosina 2000 ja 2014, tarkoituksena elvyttää vanhoja suhteita. Tässä on jossakin määrin jo onnistuttu.

Mitä tulee Moskovan ja Havannan väliseen kauppaan ja talousyhteistyöhön, Neuvostoliiton aikainen vuorovaikutuksen taso ei ole vielä yhtä korkea, analyytikko katsoo. "Venäjän federaation suhteet Kuubaan heikkenivät 90-luvun alussa, ja tällä on ollut vaikutusta myös myöhempään kaupankäyntiin. Nyt kauppa on vähitellen elpynyt: viime vuonna keskinäinen kauppa maiden välillä kasvoi 57 prosenttia. Alamme keskustella vakavista hankkeista, kuten Kuuban rautateiden kunnostamisesta, liikkuvan kaluston toimituksista, sekä metallurgisten laitosten ja uusien voimalaitosten rakentamisesta", Burykh sanoo.

Neuvostoliiton aikakaudella laskettu perusta, jota Venäjän nykyjohto pyrkii elvyttämään, johtaa toivon mukaan myönteiseen kehitykseen, analyytikko Burykh uskoo. "Sopimus Kuuban velkojen anteeksiannosta sekä Venäjän kanssa solmitut uudet sopimukset auttavat Venäjää tulemaan Kuuban tärkeimmäksi kauppakumppaniksi", Venäjän strategisen tutkimuksen instituutin asiantuntija uskoo.

Kuuban kommunistisen puolueen johtaja Raúl Castro on todennut puheessaan, että Kuuban ja Venäjän välit ovat lähentyneet. Castron mielestä Yhdysvaltojen presidentti Trumpin politiikka on "jälkikolonialistista". "Yhdysvallat rankaisee vanhoja kauppakumppaneitaan, kuten Eurooppaa ja Kiinaa, ja yrittää jälleen eristää Kuuban ja sen liittolaiset", sanoi Castro. Nyt uuden presidentin Moskovan visiitin aikoihin, Washington Post-lehdessä puolestaan aprikoitiin, käytiinkö Díaz-Canelin ja Putinin välillä keskusteluja myös Venäjän sotilaallisen läsnäolon palauttamisesta Kuubaan.