perjantai 18. tammikuuta 2019

Lisää globalisaatiota vai kansallisvaltioiden paluu?

Davosissa, Sveitsissä, ensi viikolla kokoontuvan Maailman talousfoorumin teema tänä vuonna on "Globalisaatio 4.0". Eliitti on huolissaan siitä, että heidän lempiprojektinsa on vastatuulessa, ja nyt on keksittävä nopeasti jotain, joka miellyttäisi myös "globalisaation häviäjiä".

Talousfoorumin sivuilla vihjataan, että  globalismi ideologiana on kuollut, mutta globalisaatio sentään etenee (vaikkakin se on epäonnistunut nostamaan elintasoa ja siksi myös populismi ja nationalismi ovat nousussa). Foorumi pohtii myös digitaalisen vallankumouksen myötä tapahtuvia muutoksia, ja pyrkii "keksimään uusia tapoja saada globaali talous toimimaan ennen kuin ilmastonmuutoksen eksistentiaalinen uhka pilaa meidän kaikkien tulevaisuuden".

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Maailman talousfoorumi, Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, YK, ja muut instituutiot ovat vuosikausia yrittäneet viedä globalisaatiota eteenpäin monenlaisilla suunnitelmilla ja toimilla: kärjistäen voisi sanoa, että luodaan ensin joukko ongelmia ja esiinnytään sitten niiden ratkaisijana. Globalisaation vastustajat ovat osoittaneet mieltään eri organisaatioiden kokousten liepeillä, mutta siihenpä vastarinta on miltei jäänytkin. Myös osa poliittisista puolueista on yrittänyt kritisoida nykyistä kehitystä.

Nyt myös Yhdysvaltojen nykyinen presidentti Trump on ainakin verbaalisella tasolla liittynyt globalisaation kritisoijien joukkoon. Virkaan astuttuaan Trump on arvostellut ja kyseenalaistanut vanhaa järjestelmää ja sen instituutioita, aina kun hallinnon virkamiehiltä ja liberaalin järjestyksen takuumiehiltä on silmä välttänyt. Jälkikäteen lausuntoja on selitelty parhain päin, mutta Trumpin heitot ovat herättäneet huolta kansainvälisen eliitin keskuudessa.

Vaikka Trumpin linjasta löytyy arvosteltavaa, on hän välillä möläytellyt ihan fiksujakin. Trump aiheutti hammastenkiristystä kerrottuaan Yhdysvaltojen hylkäävän "globalismin ideologian kansallismielisyyden eduksi". Valkoisen talon johtajien viesti on ollut vuosikymmenien ajan aivan toisenlainen. Nyt globalistien keskuudessa jo myönnetään, että Yhdysvallat ei halua enää toimia maailmanpoliisina ja vanhan järjestyksen mallimaana.

Kansainvälinen yhteisö tietysti piti Trumpin globalismin mollausta pähkähulluna ja naurettavana: ettäkö ainoa lääke nykyisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin olisi paluu protektionismiin ja kansallisvaltioiden aikaan? Maailman talousfoorumin asiantuntijoiden mielestä nationalismin sijaan tarvitaan vain lisää globalisaatiota, "mutta demokraattisemmin". Mutta entäpä jos tämä ei toimikaan? Entäpä jos hyvinvointiin tarvitaan juuri kansallisempaa, paikallista perspektiiviä?

Kuten Guardian-lehden taloustoimittaja Larry Elliot kirjoitti viime vuonna, maailman toinen talouden supervalta, Kiina, ei ole koskaan luopunut kansallisvaltiosta. Presidentti Xi Jinping voi kyllä käyttää globalisaation kieltä luodakseen kontrastia Trumpin protektionismiin, mutta Kiinan ällistyttävä kasvu neljän viime vuosikymmenen aikana on johtunut siitä, että Kiina on tehnyt kaiken päinvastoin kuin globalisaation oppikirjoissa suositellaan. Yksityistämisvimman sijaan Pekingin valtionyhtiöpolitiikka on ollut keskeinen menestystekijä, oli Kansainvälinen valuuttarahasto sitten mitä mieltä tahansa.

Kiina ei ole tietenkään vetäytynyt pois globaalista taloudesta, mutta se on mukana siinä omilla ehdoillaan. Kun kommunistinen hallinto halusi siirtää ihmisiä pelloilta tehtaisiin, se teki sen aliarvostetun valuutan mekanismin avulla, mikä teki Kiinan viennistä kilpailukykyistä. Kun puolue päätti, että se halusi siirtyä korkean teknologian tuotantoon, se vaati, että ulkomaiset yritykset, jotka haluavat investoida Kiinaan, jakavat aineetonta pääomaansa. Tosin nyt saatetaan jo olla siinä tilanteessa, että Kiinalla on omasta takaa tietotaitoa niin, ettei se tarvitse ulkopuolista apua. Kiinan talous ei ole myöskään enää yhtä riippuvainen viennistä, sillä kulutuskysyntää riittää kotimaassakin.

Kuten Elliot selittää, tällainen lähestymistapa ei ole uusi. Näin useimmat länsimaat toimivat vuosikymmeniä toisen maailmansodan jälkeen, kun pääomien valvontaa, hallittua maahanmuuttoa ja varovaisuutta kaupallisten esteiden poistamisessa pidettiin tarpeellisena, jotta hallitukset kykenivät vastaamaan vaatimuksiin työllisyydestä ja elintason noususta. Suomessa presidentti Kekkosen aikoihin toteutettiin mm. valtiojohtoista teollistamispolitiikkaa. Yhdysvallat ja EU sanovat nyt, että Kiina ei ole oikeudenmukainen, koska se on menestynyt taloudellisella strategialla, "jonka ei pitäisi toimia". Tämä on aika ironista.

Vapaakaupan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden avulla kuviteltiin saatavan talouskasvua, joka tekisi kansallisvaltiosta tarpeettoman reliikin alati yhdentyvässä maailmassa. Kasvu on jäänyt heikoksi ja jakaantunut epätasaisesti. Toiseksi "markkinoista" luotiin kuvaa hurrikaanin kaltaisena pysäyttämättömänä luonnonvoimana. Työttömäksi jääneiden olisi vain hyväksyttävä asiantila, ja oltava valmis muuttamaan alati kutistuvien työmarkkinoiden lakien sanelemana milloin minnekin. Globalisaatiota on viety eteenpäin vain pääomapiirien sanelemilla poliittisilla päätöksillä, eikä työvoimaa, kansalaisia, ole prosessissa ajateltu.

Myös modernin kapitalismin ylikansallisen luonteen takia kansallisvaltioista haluttiin päästä eroon. Globaali talouselämä vaatii globaalia politiikkaa. Globaali politiikka taas globaalia päätöksentekoa. Niinpä pääomapiireissä on ajateltu, että olisi parempi, jos myös hallinto olisi globaalia. Toki tämä päätelmä johtaa siihen, että juuri globaali yhden prosentin eliitti kätyreineen olisi tämän mekanismin ylin auktoriteetti. Tällaiseen ajatteluun myös Euroopan unioni on perustunut: sitä johdetaan ylhäältä alas, eikä yksittäisillä jäsenmailla, "osavaltioilla", ole tarpeeksi päätäntävaltaa omista asioistaan.

Joten vaikka kansallisvaltio ei ole täydellinen konsepti, on se toimiva ja hyväksi havaittu vaihtoehto nykyiselle, selkeästi flopanneelle globalistien mallille. Puolueet ja ylikansalliset toimijat, jotka yhä ajattelevat globalisaation olevan pysäyttämätön voima, kokevat takaiskuja ja kansan vastustusta. Niinpä järjestelmän resetointi tavalla tai toisella on vain ajan kysymys. Jos esimerkiksi EU ei kykene uudistumaan kansalaisten toivomalla tavalla, ei Euroopasta ole toimivaksi, yhtenäiseksi blokiksi samalla tavalla kuin Venäjästä, Kiinasta tai Yhdysvalloista.

Joten, kansallisvaltioiden Eurooppa vai "Eurostoliitto"? Kansallisvaltioiden Eurooppa voisi yhä tehdä yhteistyötä, käydä kauppaa ja huolehtia suhteellisen vapaasta liikkuvuudesta Euroopan sisällä ilman Brysselin euroglobalistien valtakoneistoa, joka tukahduttaa kansalliset intressit. EU:n suurin ongelma on sen väestönvaihtoideologia ja vääränlainen liittovaltiomalli. On ymmärrettävää, että kansallismielinen vastarinta on noussut, kun järjestelmän haitat selvästi ylittävät hyödyt. EU:n johtoportaalla olisi peiliin katsomisen paikka, mutta eihän Neuvostoliiton johtokaan ymmärtänyt vapaapudotustaan ennen kuin oli liian myöhäistä.

torstai 17. tammikuuta 2019

Sota populismia vastaan

"Muistatko, kun sota terrorismia vastaan loppui ja sota populismia vastaan alkoi? Se on ihan ok, jos et muista, sillä ei muista kukaan muukaan", kirjoittaa poliittinen satiirikko C.J. Hopkins.

Hänen mielestään tämä muutos alkoi kesällä 2016, kun terrori-iskujen sarja ravisteli Orlandoa, Nizzaa, Münchenia, Reutlingenia, Ansbachia ja Saint-Étienne-du-Rouvrayn kaupunkia. Kaikissa iskun tekijöiksi mainittiin "yksinäiset sudet", jotka olivat "radikalisoituneet" internetin välityksellä ilman kytköksiä varsinaisiin terroristiryhmiin. Tuolloin näytti siltä, että olimme astuneet uuteen kauhistuttavaan vaiheeseen globalisoituneessa terrorismin vastaisessa sodassa, jolloin kuka tahansa saattoi olla "terroristi" ja "terrorismi" saattoi tarkoittaa mitä tahansa, Hopkins kirjoittaa.

Tämä hyvin laaja "terrorismin" määritelmä sai alkunsa juuri kun Obaman piti luovuttaa Yhdysvaltojen presidenttiys Hillary Clintonille, josta kaikki povasivat seuraavaa vapaan maailman johtajaa, joka pommittaisi Syyrian maan tasalle jatkaen edeltäjiensä ulkopoliittista perintöä. Terrorismin vastaisen sodan oli määrä jatkua aina vain, päättymättömiin. Mutta sitten tulikin Iso-Britannian brexit-kansanäänestys ja Trump nimitettiin Yhdysvaltojen presidentiksi.

Sota terrorismia vastaan keskeytettiin ja korvattiin sodalla populismia vastaan, väittää satiirikko Hopkins. Eihän se aivan noin yksinkertaista ollut, mutta "islamististen terroritekojen uhka" vaihtui kuitenkin "eksistentiaaliseen uhkaan", jota edustivatkin nyt "äärioikeisto", "kansallismielisyys", "illiberalismi" ja negatiiviseksi mielletty, mutta kansan syvien rivien arvostama "populismi". Länsimainen liberaali demokratia oli uhattuna, samoin oikeusvaltioperiaate, ihmisoikeudet ja vapaa liikkuvuus. Koko sodanjälkeinen läntinen järjestys arvopohjineen alkoi rakoilla.

Syinä tähän olivat Putinin Venäjä, Englannin työväenpuolueen Jeremy Corbyn, Italian populistit oikealta vasemmalle, Unkarin itsevaltainen Orbán, Itävallan konservatiivit, venäläis-kuubalaiset sirkat, sekä selvästi myös Donald Trump, joka oli paitsi Venäjän kavala agentti, myös Hitlerin reinkarnaatio. Demokratian vihollisia olivat myös kaikki, jotka uskaltautuivat kritisoimaan Israelia, tai epäilemään, ettei Syyrian Assad ollutkaan kemiallisten iskujen takana, vaan länsiliittouma ja sen kouluttamat "oppositiovoimat". Ja tietysti kaikenlainen populismi oli myös selkeästi abstraktin "kansainvälisen yhteisön" vastaista toimintaa.

Emmanuel Macron, globalistipankkiirien kultapoika, johti eliitin hyökkäystä kansan tahtoa vastaan. Hänen hallintoaan vastustavat ranskalaiset ovat vain mellakoiva joukkio keltaliiveihin sonnustautuneita anarkisteja, rasisteja sekä fasistisia antisemitistejä, jotka pitäisi voida kaikki ampua yhteiskuntarauhan palauttamiseksi. "Tolkun ihmisten" muuallakin pitäisi ymmärtää tämä, ja muistaa tukea vanhoja konsensuspuolueita, sillä muuten Putler kasakoineen vie kaiken, mikä ei ole pultattu kiinni, kuten Suomen CIA-ohjeistettu presidentti Niinistö on monta kertaa sopivassa yhteydessä muistuttanut. 

Mutta vakavasti puhuen, Hopkinsin mukaan kesällä 2016 globaali kapitalistiluokka tiedosti, että heillä oli ongelma. Tuo ongelma oli se, ettei kukaan enää nauttinut globaalista kapitalismista, paitsi yhden prosentin eliitti itse. Tämä hymyilevä, ylikansallinen, uusfeodaalinen korporaatioimperiumi ei enää nauttinutkaan massojen suosiota. Ihmiset alkoivat suosia kaikenkarvaisia oikeistopopulisteja, brexit-äänestys toteutui, ja muutenkin eliitin ja heidän media-alaistensa, vastuullisten journalistien, inhoama "totuudenjälkeinen maailma" alkoi hahmottua.

Hopkinsin mielestä tämä ei tapahtunut siksi, että ihmisistä olisi yhtäkkiä tullut natseja, vaan siksi, että oikeistopopulistit tiedostivat ongelmat ja osasivat kanavoida ihmisten ärtymystä globaalia uusliberalismia vastaan, kun taas liberaalit ja identiteettipolitiikkaa harjoittava näennäisvasemmisto höpöttivät vain sukupuolineutraaleista vessoista ja muista vastaavanlaisista "ongelmista". 

Globaalin kapitalistiluokan piti Hopkinsin mukaan panna tälle hommalle piste (populistiselle kansannousulle siis, ei sukupuolineutraaliudesta jankkaamiselle). Sota populismia vastaan piti saada päätökseen jo ennen kuin Hillary olisi kruunattu Amerikan uudeksi kuningattareksi, tai viimeistään kun toinen, EU-menolle myönteinen brexit-äänestys olisi saatu hoidettua. Kuitenkin toisin kävi ja tässä nyt ollaan, kaikkien kummallisten käänteiden jälkeen.

Pessimistinen Hopkins ei kuitenkaan näe valoa tunnelin päässä: sota terrorismia vastaan jatkuu, kunhan populistit on hoidettu pois tieltä. Loppujen lopuksi, kyse on järjestelmän sisäisistä ongelmista. Kun systeemi on globaalisti hegemoninen, kuten nykymallin mukainen kapitalismi on, jokainen sota käydään vain sisäistä, näennäistä vihollista vastaan; todellisia systeemin ulkopuolisia vihollisia ei Hopkinsin mielestä enää ole.

Mistä sitten on kyse? On vain järjestelmän sisäisiä, ohimeneviä "erimielisyyksiä" ja "uhkakuvia", joita esiin nostamalla ihmisiä, pörssikursseja ja koko maailmaa manipuloidaan ja liikutellaan. "Islamistinen terrorismi", "ääriajattelu", "fasismi", "populismi", "Putinin trollit", "valeuutiset", "vaalivaikuttaminen" ja "kyberhyökkäykset" ovat Hopkinsin satiirisesta näkövinkkelistä kaikki saman koneiston luomaa omaa ohjelmaa. Jos tämä pitäisi prikulleen paikkaansa, länsimainen sivilisaatio olisi kuin Matrix-elokuvista tuttua simuloitua lumetodellisuutta.

Hopkinsin mukaan globaalilla kapitalistiluokalla on alle kaksi vuotta aikaa saada nykyinen "populismin aalto" taltutettua. Hän arvelee, että ensin on tarkoitus hankkiutua Trumpista eroon. Vaikka Trump ei olekaan mahtipontisesta retoriikastaan huolimatta mikään autenttinen "kansan sankari", tai todellinen uhka globaalille kapitalismille, on hänestä tullut antiestablismentin symboli, eräänlainen elävä keskisormi, joka osoittaa koko ajan amerikkalaisen ja globaalin liberaalieliitin suuntaan.

Trumpin jälkeen heidän on hoideltava Eurooppa, mikä ei olekaan mikään helppo juttu. Euroopan unionin jäsenmaissa tyytymättömyys vain kasvaa. Maahanmuuttajien tekemät seksuaalirikokset eivät ainakaan edistä globalistien asiaa. Edes Euroopan komission puheenjohtaja Juncker ei kestä unionin menoa selvinpäin. Hopkins arvelee, että Ranskan seuraavat tapahtumat määräävät missä mennään, samoin se, tuleeko Englannin EU-erosta mitään. Hopkins on skeptinen ja uskoo, ettei brexit toteudu kuin nimellisesti.

Ja sitten on vielä se arkisempi, jokaisen oman elämän taistelutanner, johon yritetään vaikuttaa psykologisten operaatioiden, disinformaation, törkeiden valheiden ja mustamaalauskampanjoiden kautta. Jos globaali kapitalistiluokka onnistuu resetoimaan oman "sääntöpohjaisen järjestyksensä", keskustelu sukupuolineutraaliudesta voi jatkua. Samoin Niinistöä äänestäneet "tolkun ihmiset" voivat unohtaa populistit, joista valtaosa on joka tapauksessa systeemin puolella.

Vaikka C.J. Hopkinsin sarkastisia huomioita on kiinnostavaa lukea, toivoisin hänen olevan edes jossain määrin väärässä. Vaikkei kaikista populistipuolueista olekaan vallitsevan järjestelmän haastajiksi, ehkä esimerkiksi keltaliivit onnistuvat paremmin. Joka tapauksessa EU:n kohtalo voi olla sama kuin Neuvostoliiton.

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Kiinan kuusiemenet

Kiinan avaruushallinto on ilmoittanut, että Kuun kääntöpuolelle lähetetyssä Chang'e-4 -luotaimessa matkanneet puuvillansiemenet ovat versoneet.

Kiinalaisten julkaisemassa valokuvassa näkyy, kuinka nämä historialliset puuvillan taimet nousevat pienestä ilmalla, vedellä ja mullalla varustetusta säiliöstä.

Kokeilua johtanut Chongqingin yliopiston professori Xie Gengxin sanoi tiedotteessa, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Kuun pinnalla tehdään biologisia kasvukokeita. Kiinalaisten on tarkoitus tutkia, kasvavatko kasvit Kuussa vallitsevissa valo- ja painovoima­olosuhteissa.

Tulos saattaa helpottaa tulevaisuudessa toteutettavia pitkiä avaruuslentoja, esimerkiksi Marsiin, jonne matkaaminen saattaa kestää noin kaksi ja puoli vuotta. Jos kiinalaiset taikonautit voisivat kasvattaa itse ruokansa, mukaan ei tarvitsisi ottaa niin paljoa. Kuuta voitaisiin käyttää myös välietappina matkalla Marsiin.

Kuuluotaimen suljetussa biosfäärisäiliössä olevat siemenet olivat matkan ajan "lepotilassa". Kun Chang'e-4-luotain saavutti Kuun, niitä ryhdyttiin kastelemaan. Säiliöön istutetut kasvit alkavat tuottaa happea, jonka tuloksena mukana olevat silkkimadot kuoriutuvat koteloistaan. Kuoriuduttuaan madot tuottavat hiilidioksidia ja jätettä, minkä on tarkoitus tehostaa kasvien kasvua.

Kiina panostaa tekoälyn ja digitalisaation lisäksi voimakkaasti avaruusteknologiaan ja se on kertonut, että suunnitelmissa on neljä uutta operaatiota Kuussa. Kiina haluaisi perustaa Kuuhun myös tutkimusaseman, jonka rakentamisessa voitaisiin mahdollisesti käyttää apuna 3d-printtausteknologiaa.

Monet kiinalaiset ovat todenneet, että nyt Kiina voi saavuttaa avaruuslennoissa ja -tekniikoissa Yhdysvallat, tai jopa ohittaa sen. Kiinan avaruushallinto on syystäkin tyytyväinen.

tiistai 15. tammikuuta 2019

Žižek ja särö liberaalikeskustalaisessa hegemoniassa

Slavoj Žižek, tuo slovenialainen marxilainen pop-filosofi, kertoo brittiläisen New Statesman-lehden haastattelussa, kuinka vasemmisto on "traagisessa tilanteessa".

Žižekin mukaan jopa kapitalisti-intellektuellit, kuten Bill Gates, sanovat että "kapitalismilla on rajansa", ja meidän tulisi keksiä jotain uutta. "Mutta onko vasemmistolla vaihtoehtoista visiota? Se mistä he puhuvat, on vain ihmiskasvoista globaalia kapitalismia", toteaa Žižek.

Žižekille sosiaalidemokratia on riittämätöntä, mutta on haasteellista löytää sille vaihtoehtoa. "Meidän täytyy hylätä marxilaisuudesta sen historiallinen teleologia. Sosialistinen vallankumous tuottaa oman sotkunsa, siinä mennään vikaan. Olen globaali pessimisti, mutta juuri tämä nykyisen tilanteen katastrofaalisuus antaa toivoa. Koska katastrofaalisissa tilanteissa tarvitaan luovuutta, täytyy improvisoida. Siksi en luota vasemmistolaisiin, jotka esittävät yksinkertaisia ratkaisuja ongelmiin", sanoo Žižek.

Žižek ei ole vakuuttunut siitä, että edes jonkinlainen "luksuskommunismi" olisi ratkaisu: automatisoitu talous, jossa ihmiselämää ylläpidettäisiin valtion maksamalla perustulolla. Filosofin mukaan kateutta ei kannata aliarvioida. Jos rahasta luovuttaisiin, jokin muu vallankäytön muoto tulisi sen tilalle. Viime vuonna hän piti luennon nimeltä "Vetoomus byrokraattisen sosialismin puolesta"; Žižek ei myöskään usko spontaaniin järjestykseen, ihmisten kykyyn itseorganisoitua. Jonkinlaista paternalistista yhteiskuntamallia hänkin hakee.

Žižek joutui liberaalien arvostelun kohteeksi kun hän suosi Donald Trumpia Hillary Clintonin asemasta. Hän on yhä sitä mieltä, että näin oli parempi. "Mahdollisuus sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa ja Pohjois-Koreassa olisi ollut paljon suurempi, jos Hillary Clinton olisi vallassa". Žižekin mielestä Yhdysvalloissa ei olisi "demokraattista sosialismia" senkään vertaa ilman Trumpia. "Trump kauhistuttaa minua, mutta hänen kauttaan liberaalikeskustalaiseen hegemoniaan on tullut särö", Žižek vakuuttaa.

Žižek ei kuitenkaan ole optimistinen Iso-Britannian EU-eron suhteen. Hän ei usko, että globaalia kapitalismia vastaan voi taistella vahvempien kansallisvaltioiden avulla. Vaikka nyky-Eurooppa ei toimi, ylikansalliset järjestelmät kuten Euroopan unioni voivat toimia, uskoo Žižek. Ilmeisesti hän ei ole tietoinen "kansakuntien Euroopan" ajatuksesta, mutta ehkä Žižek ei marxilaisena pitäisi siitäkään? Ihmiset kuitenkin etsivät moraalista auktoriteettia ja turvaa, tästä juontaa myös vahvojen johtajien kaipuu maahanmuuton ongelmien kanssa elävässä Euroopassa. Siksi Orbán ja Salvini ovat suositumpia kuin liberaalikeskustalainen Sipilä.

Žižek ei vaikuta miltään globalismin vastustajalta, vaan hän usein vain leikittelee sanoilla ja käsitteillä, sekä kertoo tarinoita. Eurooppalainen populismi on Žižekin mielestä vain uusi tapa yrittää keksiä kapitalismi ilman sen kovia reunoja. Toisaalta kysymys kapitalismista ulospääsystä ei ole koskaan ollut ajankohtaisempi. Žižek on mielestäni oikeassa ainakin yhdessä asiassa: liberaalikeskustalainen hegemonia säröilee ja on tarve luoda jotain uutta.

Vanhat konsensuspuolueet globaalia kapitalismia yhä puolustavan "arvopohjansa" kanssa pidetään vallan kahvassa vain ympärivuorokautisen, massiivisen hybridivaikuttamisen avulla, jossa valtamedia tekee osansa. Tämä on myös, Marxia lainaten, "oopiumia kansalle". Valta pyritään säilyttämään melkein hinnalla millä hyvänsä, eikä mikään moka vaikuta olevan liian suuri, jotta väistyttäisiin suosiolla taka-alalle. Mitähän Žižek tuumisi Sipilän ja Orpon johtamasta hallituksesta?

Tulsi Gabbard presidenttikisaan

Tulsi Gabbard
Yhdysvalloissa aletaan jo pikku hiljaa valmistautua vuoden 2020 presidentin vaaleihin. Nyt on myös demokraattipuolueesta ilmoittautunut kisaan hieman kiinnostavampi tapaus, havaijilainen kongressiedustaja Tulsi Gabbard.

37-vuotias Gabbard on ensimmäinen hindu, joka on valittu maan kongressiin. Hän on myös Irakissa ja Kuwaitissa lääkintätiimissä palvellut veteraani, jota on Yhdysvalloissa arvosteltu esimerkiksi siitä, että vuonna 2017 hän matkusti Syyriaan ja tapasi tavallisten syyrialaisten lisäksi myös presidentti Bashar al-Assadin. Gabbard on kritisoinut Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja vallanvaihto-operaatioita. Hänen vaalikampanjansa keskiössä tulevat kuulemma olemaan "sodan ja rauhan" kysymykset.

Gabbardin ilmoittauduttua ehdolle, lehdistö ja politiikan "asiantuntijat" ryhtyivät välittömästi mustamaalausprojektiin. Liberalismin lipunkantajamaassa on nyt järkytytty siitä, että demokraatti Tulsi on työskennellyt 21-vuotiaana isänsä, senaattori Mike Gabbardin johtamassa perinteistä miehen ja naisen välistä avioliittoa puolustavassa lobbausjärjestössä. Tulsin väitetään muutenkin suhtautuneen nuivasti homoseksuaalisuuteen. Kongressiin päästyään Gabbard on poliitikoille tyypilliseen tapaan pyydellyt anteeksi aiempia näkemyksiään ja vakuuttanut toimivansa vastedes seksuaalivähemmistöjen asioita edistävällä tavalla.

Gabbardin todellinen helmasynti lienee kuitenkin se, että hän on arvostellut Washingtonin sisäpiiripolitiikkaa, jota sekä demokraatit että republikaanit tukevat. Hän on myös kritisoinut Saudi-Arabiaa ja ilmaissut tukensa Putinin Venäjän toimille Syyriassa. Samoin hän on tavannut Intian kansallismielisen pääministeri Narendra Modin, joten Gabbardin tulevat kilpakumppanit, Washingtonin eliitti ja politiikan kommentoijat ottavat varmasti tästä kaiken irti leimaamalla Gabbardin "homovastaiseksi hindunationalistiksi, joka veljeilee diktaattorien kanssa". Tällaisia älyvapaita kommentteja onkin jo esiintynyt.

Gabbardilta varmasti tivataan myös amerikkalaisilta poliitikoilta edellytettyä "uskollisuutta Israelille", joten tästäkin aiheesta tulemme vielä kuulemaan lisää. En ihmettelisi, jos myös Gabbard vakuuttaisi olevansa "hyväksi Israelille" (eikö amerikkalaisen poliitikon pitäisi pyrkiä toimimaan vain Yhdysvaltojen hyväksi?) ja tekevänsä kaikenlaisia myönnytyksiä, jotta ehdokkuuden poliittisesti korrektit kriteerit täyttyisivät. On muistettava, että myös "Amerikka ensin"-teemalla kampanjoinut Trump on sionisti ja Israelin ystävä. Kritiikitön tuki juutalaisvaltion agendalle  ja toimille onkin yksi amerikkalaisen politiikan vastenmielisimpiä piirteitä.

Vaikka mikään ei juuri tunnu muuttuvan Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa presidentin vaihdoksien myötä, Gabbardin ilmoittautuminen ehdokkaaksi tekee kisasta edes hieman kiinnostavamman. Toki löytyy ihmisiä, jotka odottavat Trumpin saavan jatkokauden, tai jopa Hillary Clintonin pääsevän vielä tähän näennäisen vallan kahvaan. Gabbardin ulkopoliittisista näkemyksistä voin löytää edes joitain yhtymäkohtia omiini, joten näen hänet mielelläni mukana vaaleissa. Eri asia on, onnistutaanko hänen ehdokkuutensa sabotoimaan jo alkumetreillä.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Yhdysvallat, Israel ja "Arabi-Nato" Irania vastaan?

Trumpin hallinnon ulkoministeri Mike Pompeo on parhaillaan Lähi-idän kiertueella.

Pompeo tapasi Egyptissä jo presidentti Abdel Fattah al-Sisin, ja ennen saapumistaan Kairoon hän vieraili Jordaniassa, Bagdadissa ja Irakin kurdien pääkaupungissa Arbilissa. Matka jatkuu myös Bahrainiin, Arabiemiraatteihin, Qatariin, Kuwaitiin, Omaniin ja Saudi-Arabiaan.

Egyptin Kairon Amerikkalaisessa yliopistossa pitämässään linjapuheessa Pompeo tyypilliseen tapaansa uhkaili, valehteli ja kehua retosteli Yhdysvaltojen toimia. "Amerikka on aina ollut, ja tulee aina olemaan, vapauttava, ei miehittävä voima. Me emme ole koskaan unelmoineet Lähi-idän valloittamisesta", Pompeo kehtasi sanoa vakavalla naamalla, ja siirtyi syyttämään tuttuun tapaansa Irania.

Pompeo vakuutteli kuulijoitaan siitä, että Yhdysvallat pysyy "aktiivisena toimijana" Syyriassa, vaikka armeijan joukot sieltä poistuisivatkin. Tavoitteena on myös "ajaa kaikki Iranin joukot pois Syyriasta". Pompeo kertoi myös Yhdysvaltojen rakentavan Lähi-itään "Iranin-vastaista rintamaa", johon kuuluisivat Persianlahden maiden lisäksi ainakin Egypti ja Jordania.

Pompeo sanoi lisäksi Yhdysvaltojen varmistavan, että Israelilla on "riittävä sotilaallinen kapasiteetti itsensä puolustamiseksi Iranilta". Tässä myös Yhdysvaltojen arabivasallit tulevat kuvaan mukaan, sillä Yhdysvallat yrittää yhä saada "Arabi-Natoa" kasaan. Yhdysvaltojen ja sionismin vastaisen arabinationalismin ajoista on päädytty siihen alennustilaan, että myös arabimaat ovat ryhtyneet tukemaan Israelia.

Angloamerikkalaisjuutalainen establismentti haluaa kaataa Iranin hallituksen, koska Iran muodostaa Lähi-idässä sionismia ja globalistien pyrkimyksiä vastustavan vastarinta-akselin yhdessä Syyrian ja Libanonin Hizbollahin kanssa. Iranin vastarinta on ollut jo pitkään lähes ainoa este juutalaisvaltion ylivallalle Lähi-idässä.

Vaikka Trump tekisi tai sanoisi välillä jotain suhteellisen järkevää, hänen lähipiirinsä osoittaa, että vanhalla sapluunalla mennään edelleen, vain puhujat vaihtuvat. Pompeon sanotaan olevan Trumpin vahvimpia ja tärkeimpiä kannattajia, joten mitä se kertoo amerikkalaisten nykyhallinnosta?

Entinen CIA-johtaja kiertää nyt Lähi-idässä vaatimassa ymmärrystä ja tukea Yhdysvalloille ja Israelille, samalla uhkaillen jälleen Irania. Jos tämä on "suon kuivatusta" Trumpin hallinnon tyyliin, ei meininki paljon eroa pysyvän valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin pitkän tähtäimen suunnitelmista. "Arabi-Nato" on utopistinen ajatus, mutta Iranin vastainen hanke vain lisää jännitteitä Lähi-idässä. Tel Avivissa hierotaan tyytyväisenä käsiä yhteen.

Francis Parker Yockeyn poliittinen odysseia

Kerry Bolton on kirjoittanut kattavan ja perusteellisen, 600-sivuisen elämäkerran Francis Parker Yockeysta, joka on ajatuksillaan vaikuttanut erityisesti eurooppalaiseen antikapitalistiseen oikeistoradikalismiin. Poliittiset marginaalihahmot oikealta vasemmalle ovat eksentrisyydessään kiinnostavia, joten päätin lukea Boltonin kirjan tästä kiistellystä henkilöstä.

Yockey: A Fascist Odyssey julkaistiin viime vuoden maaliskuussa Arktos-kustantamon toimesta. Yockeysta on toki aiemminkin kirjoitettu, mutta Boltonin teos on niin massiivinen ja sisältörikas, että se on varmasti tärkein kirja, mikä Yockeysta on kirjoitettu (tai tullaan koskaan kirjoittamaan). Mutta mikä mies tämä Yockey sitten oikein oli?

Francis Parker Yockey (1917-1960) oli amerikkalainen asianajaja, poliittinen aktivisti ja kirjailija, joka tunnetaan oikeistoradikaalien piireissä Oswald Spenglerin historianfilosofian jatkajana. Yockeyn pääteos, vuonna 1948 alun perin Ulick Varange-nimimerkillä julkaistu Imperium: The Philosophy of History and Politics, on eräänlainen itsenäinen ja poliittinen jatko-osa Spenglerin Länsimaiden perikadolle. Toisin kuin Spengler, Yockey esitti, että pysyäkseen elossa, on länsimaisen - tai pikemminkin eurooppalaisen - sivilisaation luotava Dublinista Vladivostokiin ulottuva imperiumi.

Yockey syntyi Chicagossa, Illinoisissa, nelilapsisen perheen kuopuksena. Yockeyn vanhemmat olivat saksalaista ja irlantilais-englantilaista syntyperää. He tulivat Baijerista, etelä-Saksan alueelta. Hänen vanhempansa kasvattivat Francisin arvostamaan eurooppalaista korkeakulttuuria. Äidiltään Yockey peri rakkauden klassiseen musiikkiin ja nuoresta Yockeysta tulikin taitava pianisti, joka osasi tulkita Lisztin, Beethovenin, Chopinin ja Haydnin teoksia.

Nuorena yliopisto-opiskelijana Yockey sai ensikosketuksensa poliittiseen ajatteluun katolisen "radiopapin", Charles Coughlinin, Social Justice-sanomalehden kautta, jossa myös yksi Yockeyn varhainen kirjoitus julkaistiin. Isä Coughlin tuli tunnetuksi pankkiirien ja kapitalismin ankarana arvostelijana, sekä Benito Mussolinin fasismin sympatisoijana, jonka takia hänen suosittu radio-ohjelmansa lakkautettiin vuonna 1938. Yockeylle tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua.

Ennen kuin hän omistautui Oswald Spenglerin historianfilosofialle, Yockey tutustui myös marxilaisuuteen. Spenglerin lisäksi nuori Francis vaikuttui myös saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin ajattelusta. Spenglerin tavoin Yockey ei välittänyt niinkään "valkoisesta rodusta", vaan suosi henkisempää ihmiskäsitystä yhdistettynä Karl Haushoferin ajatuksiin geopolitiikasta. Tästä ristiriidasta huolimatta Yockey uskoi kansallissosialismiin, oli juutalaisvastainen, ja tuki kaikenlaisia radikaaleja liikkeitä koko loppuelämänsä ajan. Amerikkalaisille natseille, kuten George Lincoln Rockwellille ja muille, Yockey oli kuitenkin liian "strasserilainen", epäilyttävän vasemmistolainen ja outo älykkö.

Vaikka Yockey oli varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, oli hän monella tapaa hyvin epätavallinen hahmo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Siinä missä useimmat eurooppalaiset ja amerikkalaiset uusfasistit ja muut sodanjälkeisen ajan oikeistolaiset kannattivat Yhdysvaltojen  hegemoniaa Neuvostoliiton edustaman kommunismin uhkaa vastaan, Yockey katsoi, että uuden oikeiston olisi liittouduttava vasemmiston kanssa. Euroopan ja Neuvosto-Venäjän tulisi yhdessä asettua angloamerikkalaista valtaa vastaan.

Tätä ehdotettua liittoa kutsuttiin "punaruskeaksi allianssiksi" (punainen edusti vasemmistoa, ruskea taas oikeistoa). Yockey katsoi, että amerikkalainen universalismi, liberalismi ja konsumerismi, ja sen liitto sionismin kanssa, olivat paljon tuhoisampia Euroopalle kuin Neuvostoliiton ideologia. Yockey uskoi, että Stalinin johdolla Neuvostoliitosta oli tullut amerikkalaisuuden sekä sionismin vastainen, ja sen autoritäärisyydestä olisi otettava jotain oppia, jotta eurooppalaisuus voisi säilyä ja kehittyä. Yockeylle eurosentrinen, "eettinen sosialismi", olisi ideologinen ase rahavallan kapitalismia vastaan.

Niinpä hän uskoi, että sodanjälkeinen uusfasismi voisi yhdessä kommunismin ja kolmannen maailman kapinaliikkeiden kanssa vastustaa Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. Yockey ei itse asiassa edes pitänyt amerikkalaista kulttuuria "länsimaisena", ts. juuriltaan eurooppalaisena, vaan hänestä siitä oli jo varhain tullut angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin ja kansainvälisen rahavallan vääristämä eurooppalaisuuden vastainen "länsi", jossa liberalismi, feminismi, freudilainen psykologia, "viidakkomusiikki", ja perinteisiä arvoja pilkkaava viihdeteollisuus turruttivat ihmisten mielet ja sairastuttivat koko kulttuurin New Yorkin ja Hollywoodin yllyttäminä.

Lakiopintojensa jälkeen Yockey hakeutui töihin amerikkalaisten asettamaan sotarikostuomioistuimeen Saksaan. Hänen salainen tarkoituksensa oli luoda kontakteja saksalaisiin ja muihin eurooppalaisiin, jotka kenties suunnittelivat vastarintaa amerikkalaismiehitystä vastaan. Saavuttuaan Saksaan tammikuussa 1946 Yockey nimitettiin Wiesbadeniin Yhdysvaltain sotilasosaston siviilihenkilöstöön. Tämä yksikkö tutki "toisen luokan natseja", toisin sanoen vähemmän merkittäviä sotarikollisia. Yockey toimi asianajajana, joka arvioi muun muassa armahduksia koskevia vetoomuksia.

Yockey herätti kuitenkin huomiota runsailla poissaoloillaan, sillä hän etsi saksalaisia sotaveteraaneja ja muita hengenheimolaisia aina kun mahdollista. Yockey oli ilmeisesti kuullut propagandistisia huhuja jäljelle jääneiden natsien maanalaisesta vastarintaliikkeestä. Myös itse työtehtävissä ilmeni ongelmia. Yockeyn esimies kutsui hänet luokseen ja valitti, että Yockeyn laatimat raportit eivät "noudata virallista näkökulmaa", ja ne olisi kirjoitettava uusiksi. Yockeyn kerrotaan vastanneen, että hän on lakimies eikä lehtimies: "kirjoittakaa itse propagandanne". Yockey jätti tehtävänsä jo yhdentoista kuukauden jälkeen.

Boltonin kirjassa kuvataan myös oikeudenkäyntiä odottavien saksalaisvankien brutaalia kohtelua vangitsijoidensa käsissä. Kohtelusta valittajien kohtalona oli yleensä kokea lisää väkivaltaa, kidutusta ja nöyryyttämistä. Tällaisia yksityiskohtia ei oppilaitosten historiantunneilla kerrota, joten tässäkin mielessä Boltonin vaivannäkö ja yksityiskohtaisuus on merkittävää. Voittajien sanelemaa historianarratiivia kyseenalaistetaan erityisesti Yockeyn omilla muistiinpanoilla. Vilahtaapa tässä yhteydessä kirjassa myös mielenkiintoinen kenraali George S. Patton.

Saksa, jonka raunioiden keskellä Yockey vaelsi oli kuin Morgenthau-suunnitelmasta, joka oli laadittu  saksalaisten näännyttämiseksi ja koko Saksan taannuttamiseksi rutiköyhäksi maatalousmaaksi, jonka teollisuus olisi romahdutettu ja näin varmistettu, ettei maa enää nousisi uhkaamaan muuta maailmaa. Amerikanjuutalainen historioitsija Deborah Lipstadt, joka on kieltänyt, että Morgenthau-suunnitelmaa olisi koskaan pantu täytäntöön, syyttää Yockeyta myös holokaustirevisionismin alulle panemisesta.

Saksasta Yockey matkusti takaisin Yhdysvaltoihin, mutta hänen kokemuksensa eivät jättäneet häntä rauhaan ja niin vuonna 1947 hän matkusti Irlantiin, Brittas Bayhin, eristääkseen itsensä muusta maailmasta ja kirjoittaakseen ajatuksensa kirjaksi, josta tulisi hänen pääteoksensa. Jokin naissuhde Yockeylla siellä myös oli, joten aivan erakoksi hän ei heittäytynyt. Hakattuaan kirjoituskonettaan puolisen vuotta, Imperium valmistui vihdoin varhain vuonna 1948, ilman minkäänlaisia lähteitä. Se julkaistiin aluksi Yockeyn englantilaisen kollegan rekisteröimän Westropa Pressin kautta, paronitar Alice von Pflüglin rahoituksella.

Imperium oli omistettu "toisen maailmansodan sankarille", ja monien mielestä Yockey tarkoitti tällä Adolf Hitleriä, samoin kuin "filosofilla" Yockey viittasi Oswald Spengleriin. Jotenkin kummallista, että Spenglerin eriävät mielipiteet Hitleristä ja kansallissosialisteista eivät tavoittaneet Yockeyta. Hitleriä tai natseja ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti mainita kirjassa. Yockeyn sympatiat Stalinin ajan Neuvostoliittoa kohtaan eivät myöskään saaneet ymmärrystä tuon ajan Amerikan äärioikeistopiireissä, joissa neuvostokommunismi nähtiin vain juutalaisten keksimänä salajuonena. Yockeylle stalinismi oli kuitenkin tarpeeksi lähellä fasismia.

Imperium-teoksessa Yockey kehitteli eteenpäin teemoja, joita hän oli pyöritellyt päässään jo yliopistosta lähtien. Yockeyn 'kulttuuripatologian' käsite jatkoi siitä mihin Spengler oli jäänyt, selittäen että kulttuuri on organismi, joka voi myös sairastua sille liian vieraista elementeistä. Tämä on filosofisempi kuvaus ongelmista, joita nykyajassa aiheuttaa esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto. Länsimaiselle sivilisaatiolle kulttuurivääristymän aiheuttaja oli Yockeyn mielestä angloamerikkalaisjuutalaisen rahavallan establismentti, joka pyrki tuhoamaan kansakunnat ja korvaamaan ne, Stalinin ilmaisua lainaten, "juurettomalla kosmopoliittisuudella".

Tämä on, kuten jo Spengler kirjoitti, osa sivilisaation talvivaihetta, jolloin raha ja materialismi hallitsevat rappeutuneita yhteiskuntia. Näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään vastakin, ainakin jos sykliseen historiankäsitykseen on uskominen. Spenglerin kulttuurimorfologian tärkeys on Yockeyn (ja Boltonin) mielestä siinä, että se selittää miten ja milloin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ilmentyvät siten, että vieraat elementit pääsevät kulttuuriorganismiin (mitä ei edes pääsisi tapahtumaan täysin terveissä olosuhteissa). Spengler tarjosi metodin diagnoosin tekemiseksi, Yockey laajensi sitä ja ehdotti myös lääkettä. Tässä Imperiumin viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja syvällisyydessään.

Yockey matkusteli paljon lyhyen elämänsä aikana ja verkostoitui pitkin ja poikin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja jopa Lähi-itää. Bolton käsittelee lukuisia henkilöitä, jotka olivat Yockeyn kanssa tekemisissä. Hän vieraili Englannissa myös Oswald Mosleyn luona, mutta Mosley ei lämmennyt Yockeyn näkemyksille idän ja lännen yhteisestä rintamasta Yhdysvaltojen luomaa uhkaa vastaan; Bolton kirjoittaa Mosleyn tuskin vilkaisseen Imperium-teosta. Mosleyn brittiläiset fasistit unelmoivat kyllä yhdentyvästä Euroopasta, mutta he eivät olleet yhtä Amerikka-vastaisia ja Neuvostoliittoon ja sen kommunismiin he suhtautuivat Yockeyta jyrkemmin.

Mosleyn kanssa Yockey ei päässyt eteenpäin, joten vuonna 1948 hän perusti oman järjestönsä, eurooppalaisen vapautusrintaman (European Liberation Front). Yockey oli ehtinyt Englannin vierailullaan tehdä vaikutuksen ihmisiin, sillä ryhmään liittyi yli sata jäsentä myös Mosleyn brittiläisestä unionista, osa aivan Mosleyn lähipiiristä. Vuonna 1949 vapautusrintama julkaisi Yockeyn laatiman manifestin nimeltä The Proclamation of London ("Lontoon julistus"). Yockeyn ryhmän oli tarkoitus olla selkeästi euronationalistinen ja antiamerikkalainen.

"Lontoon julistuksen" mukaan Euroopan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta vaatii "vallankumousta", jotta "Euroopan kansat, niiden kulttuurit ja perinteet" voidaan säilyttää. Tässä myös Neuvosto-Venäjällä olisi oma roolinsa Euroopan auttajana. Yockeyn ryhmä toimi vuoteen 1954 saakka, mutta laihoin tuloksin. 1960-luvulla Yockeyn teoksista saivat vaikutteita Jean-François Thiriart sekä Alain de Benoist. 1990-luvulla Yockey ja Euroopan vapautusrintama inspiroivat monia uusoikeistolaisia ryhmiä.

Yockey matkusti myös Egyptiin ja vuonna 1953 Kairossa hän tapasi Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin, joka oli Yockeyn silmissä suurmies, arabinationalismin karismaattinen isähahmo. Yockey työskenteli lyhyen aikaa Egyptin tiedotusministeriölle, jolle hän tuotti sionismin vastaista propagandaa. Yockey näki, että erityisesti arabimaat olivat merkittävässä geopoliittisessa asemassa ja niissä oli toimijoita, jotka haastoivat angloamerikkalaisjuutalaisen vallan. On väitetty, että Yockey teki 50-luvulla salaisia matkoja myös Kuubaan, Itä-Saksaan ja mahdollisesti jopa Neuvostoliittoon yrittäessään luoda yhteyksiä kommunisteihin.

Yockeyn poliittinen toiminta, matkustelu ja kirjoitukset herättivät huomiota myös Yhdysvalloissa. ADL (Anti-Defamation League) piti hänestä kansiota. FBI:n mielestä Yockeyn toiminta oli Amerikka-vastaista ja Venäjä-mielistä. Samoin kuin kommunisteiksi epäiltyjä amerikkalaisia, FBI seurasi myös Yockeyta yli vuosikymmenen ajan tämän viettäessä matkalaukkuelämää lukuisia eri henkilöllisyyksiä käyttäen. Hänet pidätettiin lopulta vuonna 1960, kun hän palasi Yhdysvaltoihin ulkomailta. Sattui sekaannus, ja Yockeyn matkalaukku päätyi viranomaisten käsiin. Kun he avasivat matkalaukun, he löysivät väärennettyjä passeja ja syntymätodistuksia, joiden avulla Yockey oli matkustellut. Kun tästä tehtiin ilmoitus, FBI seurasi Yockeyta Oaklandiin, Kaliforniaan, jossa hänet pidätettiin yksityisasunnosta.

Yockey sai syytteen asiakirjaväärennöksistä, vaikka todellisuudessa hänet haluttiin vangita poliittisen aktivisminsa vuoksi. Takaussummaksi määrättiin 50 000 dollaria, jotta mies saataisiin varmasti pidettyä telkien takana. Mistään rikoksesta passiväärennösten lisäksi Yockey ei ollut epäiltynä, mutta häntä pidettiin kuitenkin epäilyttävänä "valtion vihollisena". Kirjallisella tuotannolla taisi olla osuutta asiaan. Juutalainen tuomari Joseph Karesh vaati mielentilatutkimusta. Yockey pelkäsi, ettei hän saisi reilua oikeudenkäyntiä, vaan hänet pyrittiin diagnosoimaan mielisairaaksi ja saamaan lukkojen taakse loppuiäkseen. Bolton kirjoittaa tästä seikkaperäisesti Yockeyn lähipiirin ja FBI-tietojen pohjalta.

Kesäkuun 17. päivä 1960, Yockey löydettiin kuolleena sellistään tyhjä syanidikapseli lähellään, vaikka häntä pidettiin FBI:n valvonnassa. Kukaan ei tiedä varmasti, mistä syanidikapseli oli peräisin.  FBI:n mukaan Yockey oli jättänyt viestin, jossa hän väitti tekevänsä itsemurhan suojellakseen poliittisten yhteyksiensä anonymiteettiä. Sellitoverilleen Yockey oli edellisenä iltana sanonut kryptisesti, "I'll sleep through 'til morning", "nukun aamuun". Oliko Yockeyn mainitsema "aamu" kenties uuden aikakauden aamunkoitto?

Vaikka Yockeyn euronationalismi, imperiumihaaveet ja juutalaisvastaisuus saattavat kuulostaa arveluttavalta ääriajattelulta, on hänen spengleriläinen historiantulkintansa ja Amerikka-kritiikkinsä perusteltua kun tarkastelemme lähihistoriaa. Suhteellisen lyhyen ajan sisällä globaalisti toimiva angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on täyttänyt Euroopan amerikkalaisilla sotilastukikohdilla ja runnellut itä-Eurooppaa, Lähi-itää, Afrikkaa ja muitakin maanosia salaisilla ja avoimilla sodillaan, omia intressejä ajaessaan. Venäjäkin tiedostaa, ettei Yhdysvaltoihin voi luottaa missään asiassa, ja niinpä se on strategisesti liittoutunut Kiinan kanssa.

Yockey luultavasti ymmärtäisi tämän strategian hyvin. Boltonin mukaan Yockey oli realisti, joka kykeni huomioimaan muuttuvat maailmanpoliittiset tilanteet. Vaikka hänen ajatuksensa eivät saaneetkaan vastakaikua amerikkalaisen, kommunismin vastaisen oikeiston keskuudessa, Yockeylla oli suurempi vaikutus Euroopassa, jossa intellektuelli uusoikeisto otti hänet omakseen. Jean Thiriart, Alain de Benoist ja Guillaume Faye ovat selvästi saaneet vaikutteita Yockeylta, samoin venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Ehkä jotain Yockeyn älyllisestä perinnöstä säilyy jälkipolville, jotka luovat sen pohjalta jälleen jotain uutta.

torstai 10. tammikuuta 2019

Lännen romahdus

Huolimatta sotilasliitto Naton hybridivaikuttamisesta, lännen globalistien valtakeskukset ovat parasta aikaa kaaoksen keskellä. Washington, Lontoo ja Pariisi, kolme lännen imperiumin pääkaupunkia, ovat tänä päivänä hallintosulun alla, romahduksen partaalla, tai omien kansalaistensa mellakoinnin kohteena, kirjoittaa George Galloway.

Ja oikeassahan mies on. Yhdysvaltojen hallinto on ollut osittain suljettuna jo useita viikkoja sisäpoliittisista syistä. Rahoja Trumpin äänestäjilleen lupaamaan Meksikon rajamuuriin ei meinaa irrota. Presidentti Trump on sanonut, että sulku voi kestää pitkän aikaa. Nykyinen sulku on pisin sitten vuoden 2013, jolloin hallinto oli osittain suljettuna 16 päivää. Edustajainhuoneen demokraattienemmistö haluaisi jo syyttää Trumpia virkavirheestä ja erottaa hänet tehtävistään.

Vaikka vanha sotajuhta James "hullu koira" Mattis otti ja erosi, todellinen "hullu koira", neokonservatiivi John Bolton, on avoimesti uhmannut presidentti Trumpin päätöstä vetäytyä Syyriasta; mursuviiksi on juonitellut Israelin pääministeri Netanjahun kanssa sillä seurauksella, että Turkin presidentti Erdoğan on raivoissaan ja suunnittelee vastatoimia Venäjän ja Iranin kanssa.

Galloway aprikoi, kauanko Trump vielä pysyy presidenttinä, mutta ottaen huomioon että hänen seuraajansa olisi varapresidentti Mike Pence, presidentti Nixonin ajan satiiri on ehkä oikeassa. Siinä Nixon viittaa takanaan seisovaan varapresidentti Spiro Agnew'hyn: "Kukaan ei yritä ampua minua, kun tämä kaveri olisi seuraavana jonossa". Mainittakoon, että Agnew joutui eroamaan varapresidentin tehtävistään ennen presidentti Nixonin eroa veropetoksen vuoksi.

Lontoossa, brittien pääministeri Theresa May on jo poliittinen ruumis. Britannian EU-ero on yhä epäselvyyksien peitossa, mutta astuu silti voimaan maaliskuussa. Parlamentin ulkopuolella on jo väkivaltaista liikehdintää. Ennenaikaisia vaaleja ei kuitenkaan haluta pitää, koska valtaan voisi nousta työväenpuolueen veteraani Jeremy Corbyn, jonka valtakoneisto näkisi mieluummin pidätettynä, jos somesotaa oppositiota vastaan käyvää Integrity Initiative-ajatuspajaa on uskominen. Kova brexit häämöttää, Lontoon silta sortuu kai.

Ranskassa, Elyséen presidentinpalatsista on tullut Macronin Bastiljin vankila, eikä olisi ihme, jos väkijoukko tunkeutuisi vielä sinnekin. Viime viikolla yksi Macronin hallituksen tiedottajista joutui pakenemaan maan sisäministeriöstä, kun keltaliivit löivät ministeriön portin sisään ja tunkeutuivat rakennukseen. Olosuhteet, jotka Macron halusi saada Syyrian Damaskokseen, ovatkin nyt arkipäivää Ranskan tasavallassa. Jo kahdeksan viikkoa ovat erilaiset poliittiset ja epäpoliittiset mielenosoittajat vaatineet Macronin eroa väkivaltaisiksikin yltyneissä mellakoissa.

EU- ja Nato-maa Italian sisäministeri Matteo Salvini puolusti Ranskan keltaliivejä, jotka vastustavat "omaa kansaansa vastaan hallitsevaa presidenttiä". Salvini yrittää myös luoda EU:n sisälle liittoumaa eurokriittisistä puolueista, jotta he voisivat kaapata vallan federalisteilta. Tässä lisää päänvaivaa euroeliitille ja heidän ylikansallisille taustavoimilleen talousmaailmassa. Joko Salvini pian joutuu "onnettomuuteen", vai syntyykö Eurooppaan uusi valta-akseli?

Lauantaina, mammuttimainen mielenosoitus käynnistyy Lontoossa, ja esittää samoja vaatimuksia Britannian hallitukselle kuin keltaliivit Ranskassa. "Keskus on pettänyt, läsnä on hajaannus", kuten William Butler Yeatsin runossa sanotaan. Moskova ja Peking voivat seurata sivusta ja luoda omia tulevaisuudensuunnitelmiaan. Historia ei päättynytkään läntisen liberalismin voittoon: autoritäärinen avaruusnationalismi euraasialaisilla ominaispiirteillä näyttää olevan tulevaisuuden trendi. Vielä kun Euroopan nativistit ehtisivät tähtilaivueeseen mukaan.

Kohtalomme on elää tänä ristiriitaisena, levottomana aikana, jota italialainen filosofi Antonio Gramsci kuvasi "seisauksena" ja "väliaikana". Gramscin mukaan välitila syntyy kun "vanha maailma on kuolemassa, mutta uusi ei ole vielä syntynyt". "Ellemme ole varovaisia, elämme kohta hirviöiden aikaa", mukailee myös Galloway Gramscin ajatuksia.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Keltaliivit Rothschild-pankkiireja vastaan

Facebookissa on kerrottu keltaliivien uudesta mielenosoituksesta, jonka tapahtumapaikka on Lyonissa, Ranskassa, Rothschildien omistaman pankin edessä tänään keskiviikkona 9. tammikuuta.

"Tämä on hyvä aloite", eräs protestoijista totesi sosiaalisessa mediassa. "Vihdoinkin me osoitamme mieltä todellisia velkaorjuuttajia, eikä ainoastaan heidän käskyläisiään, vastaan."

Pankkiprotestin merkitys juontaa juurensa Ranskaa jo neljäkymmentä vuotta vaivanneeseen yksityiseen pankkijärjestelmään. Ranskan hallitus ottaa lainaa yksityisiltä pankeilta ja joutuu maksamaan korkeaa korkoa, jolloin maa velkaantuu.

Eri lähteiden mukaan keltaliivimielenosoittajat suunnittelevat nyt "pankkikierrosta". He yllyttävät myös kaikkia ranskalaisia nostamaan euronsa pois pankeista. Näin radikaaleilla toimilla olisi mahdollisuus halvaannuttaa koko maa ja ehkä jopa romahduttaa euro.

Ranskan poliittinen- ja talouseliitti, yhdessä lobbausjärjestöjen kanssa, on erittäin huolestunut keltaliiveistä. Mielenosoittajat ovat tuoneet esiin presidentti Macronin Rothschild-yhteydet, ja juutalaisomisteiset lehdet ovat jo kirjoitelleet mielenosoittajien "antisemitistisestä retoriikasta", näiden puhuessa avoimesti "juutalaispankkiireista ja heidän käskyläisistään".

Mitähän Rothschild-suvun Ranskassa asuva nykyinen päämies, David de Rothschild, tuumii keltaliiveistä? Kirjoitin hänestä jo aiemmin, kun hän totesi haastattelussa, ettei kansa saisi päättää esimerkiksi maansa euroerosta. Myös Englannissa asuva Jacob Rothschild on ollut huolissaan "talousnäkymistä". 

Keltaliiveillä on ainakin nyt oikea osoite ja toimintasuunnitelma: taistella ylikansallista rahavaltaa vastaan. Odotettavissa on varmasti myös lisää aktivistien pahoinpitelyjä ja pidätyksiä (joidenkin arvioiden mukaan tuhansia mielenosoittajia on jo pidätetty eri protestien yhteydessä) poliisivaltioksi muuttuvassa Ranskassa.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Kiinan kuumatka

Kiina teki viime viikolla torstai-aamuna Suomen aikaan avaruushistoriaa, kun sen Chang’e-4-luotain laskeutui onnistuneesti Kuun kääntöpuolelle.

Kuun toiselle, niin sanotulle "pimeälle puolelle", ei ole onnistuttu laskeutumaan pehmeästi (eli laitteisto ehjänä) ennen Kiinan lähettämää luotainta.

Chang’e-4-luotaimen mukana Kuuhun meni myös mönkijä, joka liikkuu Kuun pinnalla. Mönkijän avulla Kiina aikoo tutkia Aitkenin tasangolla sijaitsevaa Von Kármánin kraatteria. Luotaimen mukana on useita kameroita. Mukana on myös tutka, jolla voi luodata kuuperää, sekä spek­trometri, jolla voi tunnistaa Kuun pinnan mineraaleja. Tarkoitus on havainnoida myös säteilyolosuhteita.

Mönkijän on tarkoitus kerätä näytteitä ja tunnistaa mineraaleja. On spekuloitu, että Kiinaa kiinnostaa Kuun kenties arvokkain aine eli helium-3. Kyseessä on heliumin isotooppi, joka on harvinainen maassa mutta yleinen kuussa. Siitä on ainakin teoriassa helppo tuottaa energiaa ja tulevaisuudessa se voisi ratkaista energiaongelmat. Helium-3:n kaivamisesta kuusta on aiemmin spekuloinut mm. Tanskan teknillisen yliopiston avaruusteknologian asiantuntija, professori John Leif Jørgensen.

Kiina on myös kertonut aikeistaan kasvattaa perunaa Kuussa. Mukana on myös lituruohon siemeniä idätettäviksi sekä silkkiperhosen toukkia kasvatettaviksi. Biokokeet toteutetaan "minibiosfääri"-astiassa. Kiinan kuukokeilu saattaa auttaa kokoamaan tietoa pitkäaikaista Kuussa oleskelua ja kuuaseman rakentamista varten.

Kiinan kuumatkaa kommentoinut Notre Dame-yliopiston kuututkija Clive R. Neal on sanonut, että "siinä missä Yhdysvallat ajattelee tulevaisuuteen presidenttikausi kerrallaan, Kiina ajattelee vuosikymmenissä". Näin pitäisi ajatella muuallakin.

Kiina valitsi luotaimen matkakohteeksi juuri Kuun kääntöpuolen, koska tutkijoiden mukaan se on erinomainen paikka tutkia muuta avaruutta radioantennein, luotaimen säilyessä suojassa maapallon radiohälyltä.

Kiinan avaruusohjelma kasvattaa maan mainetta teknisesti edistyneenä suurvaltana. Yhdysvalloille Kiinan kuumatka toimi herätyksenä, sillä nyt tämä kommunistikilpailija on kirimässä amerikkalaisia kiinni jopa avaruusmatkailussa.

Toimittaja Andrew Jones, joka uutisoi Kiinan salamyhkäisestä avaruusohjelmasta, väittää että Kiina suunnittelee kaikessa hiljaisuudessa myös miehitettyä kuulentoa. "Vaikka Kiina ei ole virallisesti ilmoittanut lähettävänsä myös ihmisiä avaruuteen, eikä varmasti teekään niin, ennen kuin kaikki palaset ovat kohdallaan, on selvää, että he ottavat askelia, jotta tällaisista miehitetyistä matkoista tulisi mahdollisia", Jones kertoo.

Avaruushallinto Nasan uusi johtaja, republikaani Jim Bridenstine, twiittaili jo marraskuussa, että Yhdysvallatkin pyrkii palaamaan Kuun kamaralle "ennemmin kuin arvaattekaan". Venäjä puolestaan aikoo lähettää avaruuteen maailman suurimman radioteleskoopin. Jos avaruuskilpa pääsee uuteen vauhtiin, kysymys kuuluu, puhuuko seuraava ääni avaruudesta maan asukkaille kiinaa, venäjää vai englantia? Veikkaisin ensiksi mainittua.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Puhkeaako EU-kupla tänä vuonna?

Euroopan unioni uhkaa romahtaa tänä vuonna, pelottelee sijoittaja Mitch Feierstein hieman liioitellusti. Hän myös spekuloi, mistä maasta tulee mahdollisesti "seuraava Kreikka".

Feierstein on brittiläis-amerikkalainen sijoittaja, pankkiiri ja kirjailija. Hän esiintyy säännöllisesti talousasioiden kommentoijana Sky News:illä, BBC: llä ja RT:ssa. Vuonna 2012 hän julkaisi kirjan Planet Ponzi, joka käsittelee finanssikriisiä globaalista perspektiivistä.

Tämä vuosi tulee olemaan vaikea Euroopalle Britannian brexitin takia, mutta myös siksi, että muutkin EU-maat vetävät unionia alas, väittää Feierstein. Ranskan keltaliiviprotestit ovat ensimmäisiä merkkejä uhkaavista laajemmista levottomuuksista, analyytikko sanoo.

Levottomuuksista tulee erityispiirre myös Italiassa, jos ja kun EU ryhtyy toden teolla uhkailemaan sitä, uskoo Feierstein. Budjettikuri ja maahanmuuttopolitiikka aiheuttavat suuria erimielisyyksiä Italian ja EU:n johdon välillä. Ei siis ihme, jos puheenjohtaja Juncker pakenee todellisuutta kuningas alkoholin hoviin, kun EU-eliitin kalergilainen projekti on kaiken aikaa vaarassa.

Ei ainoastaan Italia, vaan jopa Ranska voi seurata velkaantuneen Kreikan esimerkkiä, Feierstein varoittaa, viitaten presidentti Emmanuel Macronin suosion jyrkkään laskuun, työttömyyteen ja maan suuriin tuloeroihin. Molemmat maat ovat myös rikkoneet EU:n budjettisääntöjä.

"Italialla on velkaa neljä biljoonaa, joita he eivät aio koskaan maksaa takaisin. Ranskan tilanne on samanlainen, ja siellä kansalaiset jo mellakoivat kaduilla polttaen Pariisia maan tasalle. Jompi kumpi näistä maista jättää vielä Euroopan unionin", väittää Feierstein. On spekuloitu, että Italian syvä velkakriisi voisi hajottaa koko euroalueen.

Feierstein on puhunut EU:n talouskriisistä jo vuosikausia, enkä itse usko, että Ranska lähtisi unionista heti Iso-Britannian jälkeen. Keltaliiveihin sonnustautuneet kansalaiset voivat toki olla eri mieltä. Mitä Italiaan tulee, jopa EU:n kritisoija, sisäministeri Matteo Salvini on sanonut haluavansa uudistaa EU:ta mieluummin sisältä päin. Myös valtiovarainministeri Giovanni Tria on rauhoitellut sijoittajia vakuuttamalla, ettei Italian ero eurosta ole nykyhallituksen agendalla.

Valitettavasti Suomen poliitikot ja EU:n rahoituskehitys ovat tehneet Suomesta EU:n nettomaksajan; sama meno jatkuu Iso-Britannian brexitin myötä, eikä Suomessa tietenkään mellakoida Ranskan tyyliin. Meillä ei ole myöskään kansallista etua rohkeasti ajavia poliitikkoja hallituksessa, kuten esimerkiksi Italiassa.

Entinen europarlamentaarikko Esko Seppänen väittää Suomen maksaneen jo muiden maiden jäsenmaksuja lähes miljardin euron verran. Brittejä suomalaiset ovat sponsoroineet EU-aikana 2,1 miljardilla eurolla. Moni Euroopan maa on vaatinut ja saanut unionin jäsenmaksuilleen alennuksia. Suomi taas on mukisematta maksanut sekä omat että muidenkin maksut.

Euroopan unionia tulisi radikaalisti uudistaa, mutta miten se onnistuisi, kun Euroopan komissio, neuvosto ja europarlamentti ovat täynnä läpimädän liberaalin järjestyksen puolustajia ja lobbareiden maksamia edustajia, jotka eivät halua muutosta EU:n nykylinjaan. Europarlamenttivaaleissa kriittisten populistien pitäisi saada massiivinen äänivyöry, jotta uudistuksista voitaisiin edes puhua.

Populistit sanovat haluavansa muuttaa EU:ta. Tämän takia Italian Matteo Salvini on neuvotellut mm. Puolan Laki ja oikeus-puolueen johtajan, Jarosław Kaczyńskin, kanssa. Neuvottelujen tarkoituksena lienee kasvattaa EU-kriittisen Kansakuntien ja vapauden Eurooppa-ryhmän kokoa, jotta sillä olisi enemmän painoarvoa Euroopan parlamentissa. Eri asia on, riittäisikö tämäkään tilanteen korjaamiseen, joten ehkä todellinen muutos tulee vasta kun koko kupla puhkeaa.

Valtablokit multipolaarisessa maailmassa

Avinash Kumar kirjoitti jo vuoden 2015 Business Insider-lehdessä valtablokeista sekä nousevasta multipolaarisesta maailmanjärjestyksestä. Esittelen Kumarin näkemät blokit ja kommentoin aihetta hieman itsekin.

Valta jakaantuu kansainvälisessä valtiojärjestelmässä polaarisesti. Tälle järjestelmälle on luonteenomaista esiintyä unipolaarisesti, bipolaarisesti tai multipolaarisesti. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmasta tuli näennäisesti unipolaarinen Yhdysvaltojen sotilaallisella, taloudellisella ja poliittisella johdolla. Monet uskovat Yhdysvaltojen omaavan yhä ylittämättömän globaalin valta-aseman maailmassa. Näin ei kuitenkaan enää ole, vaan valtatasapaino on alkanut siirtyä multipolaariseen malliin. On vielä aikaista sanoa, kuinka pysyvä tai vakaa malli tämä tulee olemaan, mutta jopa amerikkalaiset asiantuntijat ovat ennustaneet, että viimeistään vuonna 2025 kansainvälinen järjestelmä on multipolaarinen.

Kun valta keskittyy useamman kuin kahden suurvallan kesken mitä tulee sotilaalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen vaikutusvaltaan, voidaan hyvällä syyllä puhua multipolaarisuudesta. Maailmansotien jälkeen alkanut Yhdysvaltojen lyhyt unipolaarinen hetki on jo todellisuudessa päättynyt. Venäjä, Kiina ja Intia ovat nousseet haastamaan läntisen järjestelmän, eivätkä ne tyydy päällystämään omaa kulttuuriaan angloamerikkalaisen liberalismin mallilla. Ne käyttävät erilaista, niin sanotun "valtiokapitalismin" mallia, jossa valtio pyrkii ohjaamaan talouden kehitystä.

Jälkikolonialistisessa ajassa geopolitiikka ajaa ideologioiden edelle. Taloudellinen ja sotilaallinen kyvykkyys ovat myös oleellisia tekijöitä. Multipolaarisessa järjestelmässä liittoutuminen ja jaetut intressit ovat monimutkaisempia, mutta kuten olemme nähneet, esimerkiksi entiset kilpailijat, Venäjä ja Kiina, ovat solmineet strategisen kumppanuuden Yhdysvaltojen ja lännen vastapainoksi. Mukana pelissä ovat myös Lähi-idän maat, kuten Iran. Myös Turkki, Intia ja Japani omaksuvat uuden roolin ennen pitkää. On arveltu, että multipolaarinen maailmanjärjestys voi osoittautua unipolaarista Yhdysvaltojen johtamaa järjestystä vakaammaksi.

Maailma voidaan jakaa Avinash Kumarin mukaan ainakin kuuteen valtablokkiin: Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Intiaan, Venäjään, Euroopan unioniin, sekä Japanin ja Etelä-Korean niemimaan muodostamaan blokkiin. Tästä lukumäärästä voi toki olla eri mieltä; en myöskään käsittele nyt lainkaan sitä, millainen on muiden valtioiden suhde näihin blokkeihin. Myös erilaisten ei-valtiollisten toimijoiden - ylikansallisten yritysten, uskonnollisten organisaatioiden, heimojen ja jopa järjestäytyneen rikollisuuden - suhteellinen valta voi kasvaa entisestään esimerkiksi Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.

Yhdysvalloilla on yhä suuri vaikutusvalta maailmanlaajuisesti. Maailma on niin verkottunut, että jos Yhdysvaltojen talous kärsii, sillä on vaikutuksensa muuallakin maailmassa. Yhdysvallat myös epäsuorasti kontrolloi niin kansainvälistä valuuttarahastoa kuin maailmanpankkiakin. Ei ole sattumaa, että molempien päämajat sijaitsevat Washingtonissa. Aiemmasta hegemonin asemastaan Amerikan on kuitenkin vastentahtoisesti luovuttava.

Kiina on toinen suuri valtablokki, jonka vaikutusvalta talouselämässä ja muussakin maailmanpolitiikassa on vain kasvanut viime vuosina. Yhdysvaltojen jälkeen Kiinan puolustusbudjetti on suurin, ja siitä on tekoälyn kehityksen ja digitalisaation myötä tulossa yhä voimakkaampi globaali toimija. Kiinan silkkitiehanke on esimerkki siitä, kuinka Kiina pyrkii kasvattamaan rooliaan maailmankaupassa logistiikan ja infrastruktuurien kehittämisen kautta. Suurprojektilla on paitsi geotaloudelliset myös geopoliittiset ulottuvuutensa; Kiinan vaikutus tulee kasvamaan myös Afrikassa ja Lähi-idässä. Tähän asti erityisesti "pehmeää valtaa" käyttänyt Kiina on Yhdysvaltojen uusi ykköskilpailija.

Intia on kolmanneksi suurin ja yksi nopeimmin kasvava talous maailmassa. Heikko tuotantosektori ja infrastruktuuri yhdessä massiivisen väestömäärän kanssa kuitenkin hidastavat vielä sen kehittymistä todelliseksi globaaliksi voimaksi. Intia sijaitsee Intian valtameren kulttuurialueella - vyöhykkeellä, jolla on ennennäkemätön kasvumahdollisuus transoseaanisen kaupankäynnin laajuudessa, ja monet euraasialaiset ja afroaasialaiset meriliikennereitit kulkevat Intian aluevesien läpi tai lähellä niitä. Intialla on maailman toiseksi suurin armeija Kiinan jälkeen.

Katastrofaalisen Jeltsinin ajan kaaoksesta noussut Venäjä on yhä suurvalta mitä tulee sotilaalliseen voimaan ja alati kehittyvään aseteknologiaan. Venäjällä on myös valtavat öljy- ja maakaasuvarannot ja sillä on vaikutusvaltaa Euroopan energiasektorilla. Putinin aikana perustettu Euraasian talousunioni, yhteistyö Kiinan kanssa, sekä yhä kasvava osallistuminen Lähi-idän politiikkaan vastavoimana Yhdysvaltojen siirroille, tekevät Venäjästä tärkeän blokin orastavassa multipolaarisessa maailmassa. Yhdysvallat on yrittänyt hidastaa Venäjän nousua talouspakotteilla vedoten Ukrainan kriisiin, jota se itse oli käynnistämässä.

Euroopan unioni on myös keskeinen valtablokki, tosin se on tähän asti ollut alisteinen Yhdysvaltojen hegemonialle, ja nyt Amerikan strateginen kumppani, Iso Britannia, on eroamassa unionista (britit jatkanevat "erityissuhdettaan" angloamerikkalaisessa valtablokissa). Unionia heikentävät kiistat jäsenvaltioiden kanssa, mitä tulee talouteen ja maahanmuuttopolitiikkaan. EU:n heikkous on myös siinä, että sen perustajien mielestä "Euroopan Yhdysvallat" on vain välietappi kohti globaalia maailmanhallitusta oman eurosentrisen valtakeskittymän sijaan. Populismin nousu Euroopassa voi vielä muuttaa aiempaa asetelmaa; valtablokkina Euroopalla olisi potentiaalia nousta suurempaan rooliin, elleivät "Eurafrikkaa" ajavat eurokraatit sitten saa tahtoaan läpi.

Avinash Kumarin valtablokkien listalta löytyvät ehkä hieman yllättäen myös Japani ja Etelä-Korea. Ne omaavat kehittyneet taloudet, toimivan infrastruktuurin ja tehokkaan tuotantosektorin. Sekä Japani että Etelä-Korea omaavat vaikutusvaltaa Aasiassa, mutta molemmat ovat valitettavasti yhä alisteisia Yhdysvalloille. Japani, samoin kuin Intia ja Yhdysvallat, kilpailevat kasvusta Kiinan kanssa. Nähtäväksi jää myös, yhdistyvätkö Etelä- ja Pohjois-Korea vielä joskus yhdeksi Koreaksi, ja mikä vaikutusvalta Yhdysvalloilla, Kiinalla ja Venäjällä olisi niihin yhdistymisen jälkeen. Etelä- ja Pohjois-Korean viime aikaisesta lähentymisestä on kuitenkin vielä matkaa varsinaiseen yhdentymiseen.

Lähi-idässä on omat valtakeskittymänsä. Iranin islamilainen tasavalta ja Saudi-Arabia ovat alueen suurimmat kiistakumppanit, joita molempia tuetaan geopoliittisista ja taloudellisista syistä euraasialaisten ja länsimaisten toimijoiden taholta. Lähi-idän muslimimaat eivät ole yhdistyneet yhdeksi valtablokiksi, johtuen pitkälti lännen ja sionistien masinoimista sodista, mutta myös maiden keskinäisistä kiistoista. Samoin sekulaarin pan-arabinationalismin nousu sabotoitiin lännen toimesta wahhabilaista islamia aseena käyttäen. Ilman länsimaiden tukeman Israelin valtion perustamista, alueen nykytila voisi olla toisenlainen. Israel on paitsi etnosentrinen "juutalaisvaltio", myös lännen globalistien sillanpääasema Lähi-idässä.

Aasian nousu muuttaa nykyistä valtajärjestelmää. Geopolitiikasta kiinnostuneen on mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Suuntaa antavaa on myös se, että viime vuoden syyskuussa Iranissa järjestettiin kansallisten turvallisuusneuvonantajien kokous, johon osallistuivat myös Kiina, Venäjä, Intia ja Afganistan. Turvallisuuskysymysten lisäksi tapaamisen taustalla oli myös laajempi agenda. Iran on "kääntymässä itään" Venäjän tavoin, osittain taatakseen oman turvallisuutensa Yhdysvaltojen uhkailun alla, mutta myös tehdäkseen kaupallista yhteistyötä Pekingin, Moskovan ja muiden toimijoiden kanssa. Länsimaisen liberaalin järjestyksen aikainen paletti on siis menossa aika lailla uusiksi.

lauantai 5. tammikuuta 2019

Eurooppa-vastaista politiikkaa Trumpin tyyliin

"En välitä Euroopasta", julisti Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump Valkoisen talon kabinetin ensimmäisessä kokoontumisessa uuden vuoden jälkeen. Presidentti tuli tässä paljastaneeksi luultavasti enemmän Yhdysvaltojen ja Euroopan välisistä suhteista kuin oli tarkoitus.

Trump puhui Amerikan sotilaallisesta läsnäolosta Euroopasta, samoin kuin kaupankäynnistä ja muista asioista. Hän toisti jälleen rasittavaa marinaansa siitä, että eurooppalaiset liittolaiset "käyttävät Yhdysvaltoja hyväkseen", eivätkä "tee osuuttaan" ja kasvata samalla puolustusbudjettejaan (toisin sanoen, tilaa lisää amerikkalaisia hävittäjiä ja muuta sotilaskalustoa?).

Trump on "hyvä" presidentti tässä ajassa siksi, että hän lausunnoillaan murentaa Yhdysvaltojen arvovaltaa ja heikentää liittolaisten luottamusta ja kärsivällisyyttä. Toisaalta hän taas osoittaa käytöksellään amerikkalaisen valtiokoneiston ja sotateollisen kompleksin todellisen luonteen, jossa vaaditaan "suojelurahaa" niin kutsutuilta kumppaneilta ja muultakin maailmalta. Trumpin "Amerikka ensin" jatkaa siis amerikkalaisen poikkeuksellisuuden ja unipolaarisen hetken aiheuttaman harhaisen tilan politiikkaa.

Trumpin suoran vihamielinen ja halveksuntaa huokuva asenne eurooppalaisia Nato-vasallejaan kohtaan on huomattava. Trump möläytti, ettei hän välitä, mitä eurooppalaiset hänestä ajattelevat. Hetkeä myöhemmin, tiedostettuaan ehkä mitä tuli sanottua, hän väitti, että jos hän olisi ehdolla Euroopan vaaleissa, hän olisi hyvin suosittu kansan keskuudessa. Ehkä olisikin: poliitikon pitäisi asettaa oma kotimaansa etusijalle myös Euroopassa.

On toisaalta hyvä, että Yhdysvallat valitsi Trumpin presidentikseen ja että hän on edeltäjiinsä nähden näin suorapuheinen. Washington on aina suhtautunut vanhaan mantereeseen ja sen kansoihin samoin kuin Trumpin hallinto, mutta diilimiehen aikana puhutaan ilman korulauseita ja poliittista korrektiutta. Aikaisemmin amerikkalaiset presidentit ovat puhuneet "transatlanttisten suhteiden tärkeydestä" ja "strategisesta kumppanuudesta". Euroopassa tämä retoriikka on mennyt läpi ja meikäläiset poliitikotkin ovat naivisti ajatelleet, että Yhdysvallat on sen ystävä ja kumppani, jonka kanssa kollektiivinen, "sivistynyt länsi" (pieni angloamerikkalaistettu Suomi mukaan lukien), yhdessä hallitsee maailmaa.

Todellisuudessa Washington ei tietenkään tarvitse eikä hyväksy tasavertaisia suhteita. Eurooppalaiset eivät ole kumppaneita, ainoastaan alistettuja vasalleja. Hallitukset toisensa jälkeen Euroopan eri maissa ovat hyväksyneet amerikkalaisten sotilastukikohtien perustamisen mailleen ja amerikkalaisjoukkojen läsnäolon. Trumpin puheista huolimatta, sotateollisen kompleksin kärkihanke suuntautuu jälleen Venäjän suuntaan. Trumpin hallinto on lisännyt sodankäynnin kohteeksi myös Kiinan. Samalla pyritään pitämään Eurooppa alisteisena amerikkalaiselle pakkovallalle. EU:n hajoaminen voisi olla Trumpin mielestä hyvä asia amerikkalaiselle hegemonialle: yksi kilpailija vähemmän.

Eurooppalaiset ovat hyvillä mielin osallistuneet myös Washingtonin imperialistisiin sotiin ja vallanvaihto-operaatioihin milloin missäkin maailman kolkassa. On koluttu Afganistania ja Irakia, ja annettu Yhdysvaltojen johtaman "länsiliittouman" rikollisille puuhille näennäistä monenkeskistä legitimiteettiä. Sitten voi myös Suomen presidentti ja poliittinen johto omahyväisesti puhua yhteisistä läntisistä arvoista ja oikeudentajusta.

Trumpin kaudella Yhdysvaltojen hallinto näyttää tosin hieman skitsofreeniselta: toisaalta Trump puhuu "vetäytymisestä" ja siitä, että muut hoitaisivat "omat sotansa ja asiansa", mutta toisaalta taas Yhdysvaltojen doktriini ei ole muuttunut, eikä mitään radikaaleja muutoksia ole Trumpinkaan kaudella luvassa. Painopisteet muuttuvat ja Syyriasta saatetaan siirtyä Iraniin tai vaikkapa Venezuelaan. Itsekeskeinen Trump ei tätä isompaa kuvaa ehkä edes huomaa, kun kaikenlaiset neuvonantajat miestä pyörittävät, tai sitten Washingtonin valtakoneiston eri faktiot kiistelevät keskenään yksityiskohdista.

Washingtonin röyhkeys näkyy myös siinä, että Trumpin hallinto on uhkaillut Euroopan maita sanktioilla, jos nämä jatkavat venäläisen Nord Stream 2-maakaasuputken rakentamista. Venäjä on Euroopalle luonnollinen strateginen kumppani mitä tulee kaupankäyntiin sekä maakaasun ja öljyn toimittamiseen, mutta tämä ei sovi Yhdysvaltojen suunnitelmiin. Myös meillä euroatlantistit ja Amerikan vasallit ovat nurisseet kaasuputkesta ja Venäjän "vaikuttamisesta" eurooppalaiseen elämään.

Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteita tarkasteltaessa Yhdysvallat paljastuu huijariksi, joka on mukamas strateginen kumppani, mutta joka lähinnä uhkailee ja esittää vaatimuksia Euroopalle omaa etuaan ajatellen, olipa kyse sitten energiapolitiikasta tai sotilaallisista suunnitelmista. Myös Iranin ydinsopimuksen Yhdysvallat repi rikki välittämättä eurooppalaisten "kumppaneidensa" mielipiteistä. Euroopan unioni puolestaan kiltisti jatkaa Venäjän vastaisia talouspakotteita Yhdysvaltojen käskystä, vaikka tästä on suurta haittaa Euroopan taloudelle.

Kuten olen jo aiemmin todennut, Euroopasta ei löydy vielä näennäisesti kansallismielisten populistienkaan aikakaudella tarpeeksi poliittista tahtoa itsenäistyä ja uhmata Washingtonin käskyjä. Trumpista puhutaan hyvää europopulistien keskuudessa, mutta missä viipyy EU-tason "Eurooppa ensin"-politiikka, joka asettaa eurooppalaisten intressit Yhdysvaltojen intressien edelle? EU:sta itsenäisyyttä kaipaavillakaan ei amerikkakriittisyyttä erityisemmin esiinny. Jos esimerkiksi Matteo Salvini ajaisi "Italia ensin"-politiikkaansa määrätietoisemmin, hän kysyisi, "mitä me hyödymme Amerikasta", ja vaatisi amerikkalaisten sotilastukikohtien poistamista maaperältään.

Suomessakin presidenttiä ja ministeritasoa myöten ajatellaan, että Suomen ja koko EU:n politiikan täytyy olla synkassa nimenomaan Yhdysvaltojen (ulko)politiikan kanssa, vaikka oman maan etu siitä kärsisikin, ja Eurooppa ja Suomi taantuisivat edelleen. Viimeistään tulevan talouskriisin aikana prioriteetit on laitettava uuteen uskoon, mutta lieneekö sitten liian myöhäistä? Ehkä on hyvä, jos Kiinasta tulee uusi supervalta ylitse muiden.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Iran Saudi-Arabialle: Me voimme suojella teitä ilmaiseksi!

Koska Lähi-itä, sen valtiot ja eri konfliktit, on yksi blogin kestoaiheista jo geopoliittisista syistä, kommentoin myös hieman erästä viime vuoden lopun tapahtumaa.

Viime marraskuussa Iranin pääkaupungissa Teheranissa pidettiin 32. kansainvälinen islamilaisen yhtenäisyyden konferenssi. Kolmipäiväinen konferenssi sijoittui profeetta Muhammedin syntymäpäivän juhlimisen aikoihin, ja se oli omistettu al-Qudsin (Jerusalemin) ja Palestiinan asialle. Yli kuusisataa vierasta osallistui konferenssiin.

Siellä yleensä hyvin diplomaattinen Iranin presidentti Hassan Rouhani tuomitsi "sionistikasvaimen" ja "valevaltion", eli anastetulle palestiinalaismaalle perustetun Israelin juutalaisvaltion, jonka "länsimaat ovat istuttaneet Lähi-itään edistääkseen omia etujaan".

Iranin presidentti käytti tilaisuutta hyväkseen kuittailemalla myös hieman Saudi-Arabialle. Viitaten 450 miljardiin dollariin, jotka Saudi-Arabian kuningaskunta joutuu maksamaan Yhdysvalloille "suojelurahana", presidentti Rouhani sanoi, että "tästä huolimatta isäntänne [Trump] loukkaa teitä". Syyskuussa Trump sanoi ylimielisesti, että "Saudi-Arabia ei kestäisi edes kahta viikkoa ilman Yhdysvaltojen suojelua".

Rouhanin mukaan Yhdysvallat ylläpitää suhteita tiettyihin "alueellisiin muslimivaltioihin", eli Saudi-Arabiaan ja kuningaskunnan arabiliittolaisiin, vain Israelin ja omien intressiensä takia. Rouhanin mielestä alistuminen amerikkalaisten painostukseen on "maanpetoksellista" ja yllyttää tätä merentakaista isäntämaata vain uusiin ylilyönteihin. "Yhdysvallat haluaa tänä päivänä orjuuttaa Lähi-itää", Rouhani totesi.

Trump sanoi saudikuninkaalle syyskuussa, että tällä on paljon rahaa ja osa noista rahoista täytyy antaa Yhdysvalloille. "Teidän täytyy maksaa suojelusta, tarvitsemme kaksi biljoonaa dollaria", vaati Trump maksua mafiamiehen tavoin.

Huolimatta näistä julkisista nöyryytyksistä, saudit vajosivat vieläkin alemmaksi, kirjoittaa Crescent International-julkaisu. Saudiprinssi Mohammed bin Salman yritti lakaista loukkaukset syrjään sanomalla, että on normaalia, että "ystävillä on erimielisyyksiä". Tässä ei kuitenkaan ollut kyse erimielisyydestä, vaan julkisesta loukkauksesta.

"Täytyy olla joko yksinkertainen tai hyvin paksunahkainen (tai molempia), jotta voi sietää tällaista nöyryyttämistä ja hymyillä kuin kiitollinen orja. Mutta kruununprinssi bin Salmanille ja ihmisille hänen ympärillään Iran on 'suurin vihollinen'. He ovat jopa julkisesti myöntäneet, että israelilaiset ovat heidän serkkujaan", Crescentin toimittaja kirjoittaa.

Muistuttaen yleisöä siitä kuinka Iran yksin puolusti itseään kahdeksan vuoden ajan Saddam Husseinin ja länsiliittouman hyökkäyksiä vastaan, Rouhani tarjoutui puolustamaan myös Saudi-Arabiaa. Hän sanoi Iranin auttaneen Saddamin jälkeistä Irakia taistelemaan Isis-terroristeja vastaan. Iran on myös auttanut Syyriaa puolustamaan itseään. Samoin Iran on tukenut Libanonin Hizbollahia ja Palestiinan vastarintaryhmiä, joilla kaikilla on sionistit vastassaan.

Rouhani toisti, että "Iran on valmis puolustamaan myös Saudi-Arabiaa terrorismilta ja suurvalloilta". "Me pidämme teitä veljinämme...Mekan ja Medinan kansalaiset ovat veljiämme", Rouhani sanoi viitaten islamin kahteen pyhään kaupunkiin, jotka sijaitsevat Saudi-Arabiassa.

Mutta kuten tilaisuutta kommentoivassa Crescent International-julkaisussa todetaan, "tässä vaiheessa beduiinilogiikka painaa päälle". "He [Saudit] maksavat mieluummin suojelurahaa amerikkalaisille sutenööreilleen ja tulevat toistuvasti nöyryytetyiksi, kuin hyväksyisivät ystävyyden Iranin islamilaisen tasavallan kanssa maksamatta penniäkään. Beduiinit tekevät mieluummin kuten esi-isänsäkin: nuolevat imperialistien ja sionistien saappaita ja ottavat vastaan iskuja."

Konferenssissa Iranin presidentti Rouhani kehotti muslimeja yhdistymään "Yhdysvaltoja ja Israelia vastaan". "Ulkopuolisten apuun luottaminen on historiallisesti osoittautunut virheeksi", Rouhani sanoi muslimipoliitikoille ja tutkijoille, joita oli tullut paikalle yli sadasta eri maasta.

Trump on vaatinut arabimaita liittymään yhteen "Iranin eristämiseksi". Iranin korkein hengellinen johtaja ajatollah Khamenei on todennut, että "Yhdysvallat on Saudi-Arabiassa vain pumpatakseen heiltä rahaa kuin lypsylehmästä, ja lopuksi lehmä teurastetaan". Jos Saudi-Arabia jostain syystä vetäytyisi allianssistaan Yhdysvaltojen ja Israelin kanssa, Lähi-idän geopoliittinen kuvio näyttäisi aivan toisenlaiselta.

torstai 3. tammikuuta 2019

Gaddafin pojasta Libyan presidentti?

Saif al-Islam Gaddafi
Libyan entisen johtajan Muammar Gaddafin poika, Saif al-Islam, uskoo, että kansallinen eheytyminen on mahdollista jopa lännen ja kapinallisryhmien runtelemassa Libyassa. Hän kehottaa kaikkia kilpailevia puolueita osallistumaan tuleviin vaaleihin, jotta kriisi saataisiin ratkaistua.

Saif al-Islam on pyytänyt Venäjää tukemaan hänen suunnitelmaansa Libyan tilanteen selviämiseksi. Gaddafia edustava delegaatio on tavannut Venäjän viranomaisia, mukaan lukien varaulkoministeri Mihail Bogdanovin, keskustellut Libyasta, sekä selventänyt Saif al-Islamin näkemyksiä.

Muammar Gaddafin kahdeksasta lapsesta toiseksi vanhin Saif ei ole esiintynyt julkisuudessa sen jälkeen, kun hän vapautui vankeudesta kesäkuussa 2017. Joulukuussa 2018, amerikkalainen uutissivusto Bloomberg raportoi Saif al-Islamin lähettäneen edustajansa Venäjälle. Viranomaisten kerrotaan vastaanottaneen Gaddafi juniorin presidentti Putinille kirjoittaman kirjeen.

Kirjeessä hän selvensi visiotaan Libyan tulevaisuuden suhteen ja pyysi tukea poliittisille pyrkimyksilleen. Gaddafi juniorin kerrotaan jo aiemmin olleen yhteydessä Venäjän viranomaisiin videopuhelun välityksellä. Bloombergin mukaan Saif al-Islam aikoo pyrkiä ehdokkaaksi Libyan presidentinvaaleissa, jotka on tarkoitus pitää maassa YK:n suunnitelman mukaisesti vuonna 2019.

"Me tuemme kaikkia osapuolia. Uskomme, ettei ketään pitäisi sulkea rakentavan poliittisen roolin ulkopuolelle", on Venäjän varaulkoministeri Bogdanov todennut. Saif al-Islamilla on tiettyjen Libyan heimojen tuki takanaan, ja tämän vuoksi hänen pitäisi Bogdanovin mielestä saada osallistua poliittiseen prosessiin yhdessä muiden kanssa.

Muammar Gaddafin surmasivat sotilasliitto Naton tukemat "kapinalliset" lokakuun 20. päivänä vuonna 2011. Hänen kuolemansa jälkeen Libya sortui kaaokseen ja erilaiset aseistetut ryhmät ovat hallinneet omia alueitaan eri puolilla maata. Maassa on tällä hetkellä kaksi kilpailevaa hallitusta: idässä, Tobrukin kaupungissa istuu kansan valitsema parlamentti. Lännessä, Tripolissa, istuu taas YK:n ja länsivaltojen tukema, niin kutsuttu yleisen kansankongressin muodostama hallitus.

Gaddafin hallinnon aikana kukoistanut Libya on vajonnut sekasorron valtaan. Rikollisorganisaatioiden järjestämän ihmissalakuljetusten lisäksi Libyassa on viime vuosina pidetty jopa orjahuutokauppoja, joissa afrikkalaisia siirtolaisia on myyty pakkotyöhön. Tällaista jälkeä lännen sekaantuminen ja vallanvaihto-operaatiot jättävät.

Saif al-Islam Gaddafi ilmoitti jo maaliskuussa 2018 Tunisiasta käsin, että hän haluaa osallistua Libyan presidentinvaaleihin lojalistisen PFLL-puolueen ehdokkaana. Puolueen edustaja Ayman Abu Ras, on sanonut että Gaddafi haluaisi keskittyä uudistusohjelman luomiseen ja Libyan jälleenrakentamiseen.

On selvää, etteivät länsivallat halua Gaddafin poikaa valtaan. Gaddafi junioria onkin syytetty vuoden 2011 "kansannousun", eli tosiasiassa lännen masinoiman sodan, aikana tehdyistä "rikoksista ihmisyyttä vastaan". Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC haluaisi Saifin luovutettavaksi oikeudenkäyntiin. Osa Libyan heimoista ja ryhmistä kuitenkin kannattaa häntä ja Muammar Gaddafin politiikalle uskollisia lojalisteja löytyy yhä Libyasta.

Lännen sota Gaddafin kaatamiseksi johti Libyan valtion romahdukseen. Osittain tämän katastrofin seurauksena Eurooppaan suuntasi valtava määrä pakolaisia. Muammar Gaddafi ennusti jo maaliskuussa 2011, että jos länsivallat syrjäyttävät hänet, hallitsemattomat pakolaisvirrat suuntaavat Välimeren yli Eurooppaan. Hän näyttää olleen oikeassa. Olisi tärkeää myös Euroopalle, että Libyaan saataisiin uusi vakaus.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Kiina, lännen uusi vihollinen numero yksi

Vuonna 2019 lännen media tulee kiihdyttämään entisestään Kiinan vastaista propagandaansa. Jo aiemmin ovat amerikkalaiset neokonservatiivit ja euroatlantistit ilmaisseet huolensa Kiinan noususta talousmahdiksi Yhdysvaltojen ohitse. Aiheesta julkaistaan nyt myös kilvan kirjallisuutta.

Kiina on presidentti Xi Jinpingin johdolla aikeissa "valloittaa koko maailman", väitetään esimerkiksi amerikkalaisen uutistoimisto Bloombergin sivuilla, jossa Yhdysvaltojen väistyvää hegemoniaa aiemminkin surkutellut historioitsija Hal Brands ylistää nyt Elizabeth C. Economyn uutta, kriittistä Kiina-aiheista kirjaa. On huomionarvoista, että lännen Kiinan vastainen kirjoittelu projisoi Yhdysvaltojen omia hegemonia-ambitioita sen kilpailijoihin.

Xi Jinpingin siirryttyä Kiinan johtoon vuonna 2012, kansainväliset tarkkailijat alkoivat puhua uudesta kylmästä sodasta (joka voi ennen pitkää muuttua kuumaksi sodaksi) Kiinan ja länsivaltojen välillä, Kiinan oletetusti pyrkiessä nousemaan uudeksi maailmanvallaksi talouden ja teknologian myötävaikutuksella. Xi Jinpingin valta-asemaa amerikkalaiset vertasivat myös Mao Tsetungin aikoihin, jotta vanhaa kommunismin pelkoa saataisiin iskostettua taas länsimaisiin mieliin. Olisi kannattanut ehkä ennemmin pelotella kiinalaisvoimin kehittyvän digitalisaation ja tekoälyn aikakaudella.

Elizabeth C. Economy on edesmenneen arkkiglobalisti David Rockefellerin perustaman Council on Foreign Relations-ajatushautomon tutkija, joka viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan The Third Revolution: Xi Jinping and the New Chinese State (Oxford University Press, 2018) pyrkii korostamaan vastakkainasettelua lännen ja Kiinan välillä. Xi Jinpingille kirjassa jää diktaattorin rooli: kommunistisen puolueen kollektiivinen johtajuus on korvattu Economyn mukaan henkilövallalla ja poliittista järjestelmää supistamalla. Economy pelkää myös Kiinan korkean teknologian innovaatioita, kasvavaa sotilaallista jalanjälkeä, sekä Kiinan luomia uusia kansainvälisiä instituutioita, kuten Aasian infrastruktuuri-investointipankkia. Myös geopoliittisesti ja taloudellisesti maailmaa mullistava silkkitiehanke epäilyttää amerikkalaistutkijaa.

Economyn kirjassa kerrotaan myös, kuinka Kiina etenee kunnianhimoisesti myös ideologisella tasolla. "Ainutlaatuinen kiinalainen malli", josta muutkin, angloamerikkalaiseen ja eurooppalaiseen liberaalidemokratiaan kyllästyneet maat, saattavat inspiroitua ottamaan oppia, ei tietenkään kelpaa interventionistisen amerikkalaisen ulkopolitiikan kannattajalle. Economyn mukaan Kiinan malli voi herätellä "autoritäärisiä ajatuksia" muuallakin, nyt kun liberaalin kapitalismin mallin viehätys hiipuu, ja toisen maailmansodan jälkeinen järjestys on väistymässä.

Economyn mielestä Kiina haastaa Yhdysvaltojen johtajuutta monin eri tavoin, mutta kaikkein tärkein ja vaikein haaste Yhdysvalloille on nimenomaan Kiinan tarjoama ideologinen haaste. Kiinalaisten asiantuntijoiden mukaan Kiinan malli on kuitenkin tarkoitettu vain Kiinalle, eikä se pyri väkisin viemään "sosialismia kiinalaisilla erityspiirteillä" muihin maihin, kuten Yhdysvallat on tehnyt kansojen suvereniteettia ja kulttuuriperinteitä tuhoavan liberalisminsa kanssa. Jälleen amerikkalaisia asenteita projisoidaan sumeilematta muihin toimijoihin.

"Kiina-ekspertti" Economyn väitteitä on kritisoitu Kiinan tuntijoiden keskuudessa. Esimerkiksi professori Dennis Etler kumoaa Economyn väitteet Xi Jinpingin maailmanvalloitussuunnitelmista. Etlerin mukaan Xi'n rooli Kiinan johtajana on viedä loppuun aiemmin aloitetut uudistukset, ja luoda moderni, hyvinvoiva valtio, jollaisesta kiinalaiset patriootit ovat unelmoineet jo sukupolvien ajan. Kiina pyrkii Etlerin mielestä auttamaan myös muita kansakuntia saavuttamaan omat unelmansa suvereenista kehityksestä. Tämän maailmanjärjestystä mullistavan päämäärän toteuttamiseksi Kiinan on toimittava vastavoimana Yhdysvalloille, joka on jo vuosikymmenien ajan väkivalloin pyrkinyt hallitsemaan muuta maailmaa ja puuttumaan toisten maiden sisäisiin asioihin.

Mitä tästä voisi pieni Suomi oppia? Ehkä sen, ettei kannattaisi sokeasti luottaa lännen kaikkivoipaisuuteen, vaan valmistautua muutoksiin, jotka ovat jo käynnissä monien tiedostamatta. Suomen kannattaisi tehdä molempia osapuolia hyödyttävää yhteistyötä Kiinan kanssa; Suomella on tietääkseni Kiinassa hyvä maine. Ruotsin kielen opiskelun sijaan saattaisi olla fiksumpaa opiskella kiinaa. Valitettavasti Suomen päättäjät ja taustavaikuttajat ovat sitoneet maamme heikentyneen läntisen järjestelmän kuolinkamppailuun, jossa uuden suursodan mahdollisuus on myös olemassa.

Arvelen, että Kiinaa pyritään demonisoimaan meillä ja muualla yhä kovemmin lähitulevaisuudessa; jo nyt sen sijoitus- ja rahoitustoimintaa esimerkiksi Afrikan maissa yritetään mustamaalata. Monilla Afrikan mailla on paljon kiinalaista velkaa, ja Kiinan väitetään näin virittelevän niille suurta velka-ansaa. Afrikan kehityspankin johtaja Akinwumi Adesina on kutsunut tätä pötypuheeksi: Kiina on jo antanut anteeksi osan köyhimpien maiden lainoista. Tietysti tämäkin nähdään lännessä vain geostrategisena ja poliittisena juonitteluna. Aika näyttää, miten kiinalainen vuosisata toden teolla etenee, mutta kirjat kuten The Third Revolution osoittavat, että lännelle Kiina on jo uusi vihollinen numero yksi.