sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Eurooppa vastaan länsi

"Pidän itseäni länsimaalaisvastaisena ideologina sanan täydessä merkityksessä. Mutta teen eron Euroopan ja lännen välillä. Uskon, että nämä ovat kaksi eri asiaa. Eurooppa on historiallinen alue, jossa on olemassa erilaisia ​​kansoja, perinteitä ja valtioita, jotka kiinnostavat minua. Olen kirjoittanut kirjasarjan nimeltä Noomahia, jossa käsittelen Euroopan, Saksan, Ranskan, Italian ja Kreikan logoksia. Tunnen syvää kunnioitusta eurooppalaisen kulttuurin logosta kohtaan. Tutkin tätä logosta yhdessä Euroopan kiehtovien kielten, kirjallisuuden, filosofian ja kulttuurien kanssa. Uskon kuitenkin, että viime vuosisatojen aikana eurooppalainen yhteiskunta on kulkenut sellaista polkua, alkaen valistuksen ajasta ja päättyen liberalismiin ja moderniin anglosaksiseen liberalismiin, ettei se ole enää oikea Eurooppa, vaan anti-Eurooppa. Ja juuri tähän anti-Eurooppaan minä rinnastan sen, mitä kutsutaan "länneksi". Länsi tarkoittaa venäläisessä etymologiassa auringonlaskua, syksyä, laskeutumista. Minä olen länttä vastaan idän, ylösnousun, puolella. Länsi on Euroopan rappio.

Minulla on länsivastaisia ​​näkemyksiä, mutta ne eivät ole eurooppavastaisia. Olen erittäin kiinnostunut Euroopasta ja arvostan suuresti perinteistä eurooppalaista logosta. Ei ole sattumaa, että olen kirjoittanut useita teoksia, jotka on omistettu Martin Heideggerille. Olen kirjoittanut monia teoksia, jotka on omistettu myös muille eurooppalaisille ajattelijoille. On erittäin tärkeää, että tästä ei tehdä karikatyyriä. Ihminen voi rakastaa Eurooppaa ja vihata länttä. Länsi ei ole eurooppalaisen kulttuurin jatkumo, vaan sen korvike. Eurooppalainen identiteetti on kaapattu, ja henki,  joka vainoaa nykyaikaista Eurooppaa, on antieurooppalainen. Rakastan todellista Eurooppaa - kristillistä, kreikkalais-roomalaista, goottilaista Eurooppaa, sen perinteistä henkeä ja sankarillisia arvoja. Mutta halveksin ja hylkään tämän liberaalin, porvarillisen, degeneratiivisen ja poliittisesti korrektin näennäis-Euroopan, joka on menettämässä kulttuurinsa ja identiteettinsä silmiemme edessä."

― Aleksandr Dugin, Geopolitica.ru-sivuston kirjoituksessaan Europe vs. the West.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Globalistien "normaali"

Maailmaa hallitsevan globaalin kapitalistiluokan uusi ja paranneltu narratiivi tällä hetkellä on "demokratia vastaan Putin-natsit", väittää C.J. Hopkins kirjoituksessaan The League of Assad-Loving Conspiracy Theorists, yhdysvaltalaisessa Counterpunch-verkkolehdessä. Tätä vastakkainasettelua korostetaan jokaisessa läntisessä mediassa, ja se onkin jo aika hyvin iskostettu kansalaisten tajuntaan. Samalla tavoin mikä tahansa ajattelu tai toiminta, joka poikkeaa vähänkin globalistien yhä paranoidisemmaksi käyvästä todellisuuskuvasta, pyritään nopeasti delegitisoimaan valtamedian välityksellä.

Kuten Hopkins artikkelissaan toteaa, länsimaiset yhteiskunnat ovat jakautuneet kahteen ideologisesti erittäin laajaan, vastakkaiseen leiriin, jotka molemmat käsittävät perinteisen poliittisen jakauman mukaisesti sekä oikeiston että vasemmiston edustajia. Hopkins kutsuu ykkösleiriä "normaaleiksi". Tämä ryhmä koostuu niistä, jotka tukevat ja noudattavat maailmanlaajuisen kapitalismin arvoja ja ideologiaa riippumatta siitä, ovatko ne tunnistettavissa konservatiivisiksi, liberaaleiksi, uusliberaaleiksi, uuskonservatiivisiksi, tai miksi tahansa.  Toinen leiri taas koostuu "ääriaineksista", median "ekstremisteiksi" leimaamista ihmisistä, jotka vastustavat maailmanlaajuista kapitalismia tai eivät noudata sen ideologiaa riippumatta siitä, ovatko he sosialisteja, kommunisteja, anarkisteja, fasisteja, antifasisteja, jihadisteja tai muita sellaisia.

Vaikka konflikti vallitseekin näiden ryhmien välillä, globaali eliitti on vähemmän huolissaan oikeisto-vasemmisto-paradigman mukaisista tavanomaisista toimijoista. Heitä huolettavat enemmän globalisaation vastustajat varsinaisesta poliittisesta leiristä riippumatta. He pyrkivätkin voittamaan leimaamalla nämä putinisteiksi, natseiksi, antisemiiteiksi, salaliittoteoreetikoiksi, ja Assadin apoleetikoiksi. Ei ole väliä, mitä nimilappua he käyttävät. Tarkoitus on, että jokainen, joka ei hyväksy mukisematta todellisuuden globaalia kapitalistista versiota, on kaiken "normaalin" ja "hyvän" vihollinen. Myös kristilliset yhteisöt ovat saaneet tuta saman demonisoinnin vastustaessaan vaikkapa homoavioliittoja tai eutanasiaa.

Silti oikealle tai vasemmalle poliittisesti itsensä mieltävät tahot kuitenkin tuhlaavat aikaansa riitelemällä keskenään, vaikka todellisuudessa ainoa oikea vihollinen on yhteinen molemmille. Valitettavasti historian painolasti on suuri, eivätkä monetkaan kykene sitä pudottamaan, vaan pysyvät uskollisina omille väreilleen, samalla kun globaalin eliitin tavoitteet toteutuvat yksi toisensa jälkeen.

Normikansalaiselle globalistien sanomaa esitellään median ja poliitikkojen kautta. "Kansainvälinen yhteisö", "länsimaiset arvot", "yhteinen arvopohja", näitä kuluneita sloganeita riittää, ja myös pohjoismaissa johtavat poliitikot, toimittajat ja virkamiehet ovat omaksuneet ne todella hyvin, kuten mikä tahansa julkilausuma, haastattelu tai pääkirjoitus voi todistaa. Valitettavasti myös niinsanottu oppositio, se nykyään valtaa pitävien hallitusten vastustajien joukko, jonka pitäisi kyseenalaistaa läntinen liberaalihegemonia, on usein vain näennäisesti tätä vastaan.

Tämä näennäisoppositio koostuu niin oikeistosta kuin vasemmistostakin, ja molemmissa leireissä jako "normaaleihin" ja "ääriainekseen" on usein esillä, tavalla tai toisella. Kansallismieliset ryhmät Euroopassa ovat esimerkiksi islam-vastaisia, mutta kannattavat silti pitkälti Yhdysvaltojen valta-asemaa ja liberaalidemokratiaa. Ei naisia kaavuissa, mutta Netflix kelpaa. Salonkikelpoistuneet, mutta Venäjävastaiset, jo kuopattua kommunismia yhä vastustavat "nationalistit" ovat usein Nato-myönteisiä atlantisteja; lännen hyödyllisiä idiootteja hekin. Kristillisdemokraatit ovat "Israelin ystäviä" ja kritiikittömästi tunnustuvat poliittista sionismia, välittämättä siitä kuinka paljon rotuerotteluun pohjautuva juutalaisvaltio palestiinalaisten verta vuodattaakaan. Vasemmisto tuhlaa paukkunsa vastustamalla "rasisteja", "fasisteja", ja ajamalla trendivähemmistöjen asioita vahvistaen samalla läntistä hegemoniaa, jota he toisaalta väittävät vastustavansa. Tämä kaikki olisi surkuhupaisaa seurattavaa, elleivät panokset olisi niin kovia.

Kuten Hopkins selittää, nykyisessä massahysterian ja paranoian ilmapiirissä, viranomaisten kertomuksissa ei tarvitse olla järkeä, eikä niiden tarvitse kestää objektiivista tarkastelua. Ensisijaisena tarkoituksena onkin tarkoin rajata se hyväksyttävien asioiden, uskomusten, ilmaisujen ja tunteiden ideologinen alue, jota "tolkun ihmisten" halutaan noudattavan. Tämän alueen ulkopuolella on "epänormaaliuden" ja "ääriliikkeiden" ulompi pimeys, jonka kanssa "normaali" ihminen ei halua olla missään tekemisissä. Ihmiset ehdollistetaan mitä järjettömimpään ja paranoidisimpaan hölynpölyyn, jota kuvitella saattaa.  Orwellilainen uuskieli ja valvonta ajaa asiansa; globalistien hallitseva luokka tietää tämän. Sen takia heitä ei haittaa, jos luet jotain mitätöntä blogia tai valitat asioiden tilasta sosiaalisessa mediassa. Heille riittää se, että he ovat "normaalin" alueen rajavalvojia ja paimentavat valtamedian, virkamiesten ja poliitikkojensa kautta kansalaisia haluamaansa suuntaan. Äänekkäimmät toisinajattelijat voidaan toki vaientaa, tavalla tai toisella.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Historian loppu vai liberalismin loppu?

Kun yhdysvaltalainen perinteinen konservatiivi, kirjailija, kolumnisti ja televisiokommentaattori Pat Buchanan kirjoitti artikkelin  Why the Authoritarian Right is Rising?, joka käsitteli Unkarin Fidesz-puolueen ja Viktor Orbánin vaalimenestystä, poliittisen taloustieteen tutkija ja kirjailija Francis Fukyama puolestaan kommentoi Buchananin kirjoitusta ilmeisen tuskastuneena twitter-tilillään: ""Demokratialla ei ole sisältöä". Joo, Eurooppa soti sataviisikymmentä veristä vuotta "sisällön" takia, ja tämä oli yksi syistä miksi liberalismi syntyi. Jos haluat sisältöä, muuta Lähi-itään."

Fukuyama, joka tuli 90-luvun alussa tunnetuksi liberaalidemokratian voittoa ylistävästä kirjastaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (The End of History and The Last Man, 1992), oikeastaan myöntää, että liberaalidemokraattiselta järjestelmältä puuttuu syvällinen merkitys, ja näin ollen hän voi vain pelotella uhkakuvilla sodista, mikäli ei-liberaalit järjestelmät nousevat valtaan. Ylimielisesti hän myös kehottaa liberalismin kritisoijia "muuttamaan Lähi-itään".

Buchanan kuitenkin esitti kirjoituksessaan hyviä kysymyksiä. Miksi Orbánin kaltaiset autokraatit ovat nousseet? Eivätkö kaikki EU-maat haluakaan liberaalidemokratiaa? Tämä johtuu Buchananin mukaan siitä, että autokraatit käsittelevät uskottavammin eurooppalaisten eksistentiaalista pelkoa:  Euroopan alkuperäisten kansojen ja heimojen häviämistä radikaalin demografisen muutoksen myötä.

Modernit liberaalit ja edistysuskoiset näkevät kansakunnat vain väliaikaisina; heille ne ovat "täällä tänään, mennyttä huomenna". Niillä ei ole heille sen suurempaa merkitystä, eivätkä he tunne välttämättä yhteenkuuluvuutta synnyinkulttuureihinsa. Autokraatit ovat kuitenkin kytkeytyneet tämän uuden vuosituhannen voimakkaimpiin virtauksiin: tribalismiin ja nationalismiin. Lännen demokratian palvelijat eivät voi kilpailla autoritäärien kanssa aikamme kriisin hoitamisessa, koska he eivät edes pidä länsimaiden nykytilaa kriisiytyneenä. Venäläinen filosofi ja politologi, Aleksandr Dugin, "Neljännen poliittisen teorian" kehittelijä sekä amerikkalainen poliittisen tieteen professori, Patrick Deneen, Why Liberalism Failed-kirjan kirjoittaja, ovat molemmat todenneet saman.

Tutkijana Fukuyama on kuitenkin sen verran kiinni todellisuudessa, että hän on Historian lopun kirjoittamisen jälkeen ryhtynyt tutkimaan, miksi eri yhteisöt päätyvät demokraattiseen tai autoritaariseen järjestelmään. Erityiskohteena hänellä on Kiina, ja uusia teoksia tästä aihepiiristä on luvassa vuonna 2011 ilmestyneen The Origins of Political Order: From Pre-Human Times to the French Revolution-kirjan jälkeen. Viimeksi mainitussa teoksessa hän sentään myöntää, että identiteetti on poliitikan ydinaluetta.

Elämässä pitää olla sisältöä. Myös autenttinen poliittinen systeemi tarvitsee sisältöä, joka puhuttelee ihmistä, ja joka ajaa hänelle tärkeitä, oikeita, konkreettisia asioita. Jos Euroopan kansat näkevät etteivät heidän johtajansa aja heidän asioitaan, eivätkä halua ylläpitää edes toimivaa rajavalvontaa, vaan tukevat omien taloudellisten tai urasidonnaisten intressiensä takia Euroopan Unionin hulluimpiakin direktiivejä, he saattavat Buchananin mukaan käyttää parlamentaarista demokratiaa korvaamaan tällaiset kyvyttömät johtajat autokraattisemmilla toiminnan miehillä.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Poliittista kartanlukua

Sosiaalisessa mediassa olen törmännyt erilaisiin, yleensä amerikkalaisesti värittyneisiin, "poliittisiin kompasseihin", joiden kysymyksiin vastaamalla (samaa mieltä-eri mieltä) voi kokeilla omaa sijoittumistaan oikeisto-vasemmisto-akselille. Usein ne pohjautuvat libertaari David Nolanin luomaan poliittisen kirjon malliin.

Lopputulokset saattavat olla vähemmän osuvia, sillä amerikkalaistaustainen poliittinen kartta painottuu "oikeistolaiseksi" jos olet talousasioissa samaa mieltä kuin talousliberaalit ja pidät markkinataloutta ja kapitalismia hyvinä ja kannatettavina asioina. Jos taas tuet julkista terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvajärjestelmää, ja vastustat yli-innokasta yksityistämispolitiikkaa,  testi määrittelisi sinut "vasemmistolaiseksi". Oma lukunsa ovat kulttuuri- ja arvokysymykset, joiden myötä selviää, oletko "vapaamielinen" vai "vanhoillinen".

Ne meistä, jotka kokevat olevansa tällaisten oikeisto-vasemmisto-määritelmien tuolla puolen, eivät löydä poliittista kotia mistään. Tämä on karu tosiasia. Jos olet euroskeptinen, Natovastainen, suhtaudut negatiivisesti angloamerikkalaiseen kulttuurihegemoniaan, poliittiseen sionismiin, finanssieliitin kapitalismiin, ja olet vielä maahanmuuttokriittinenkin, ei suomalainen puoluevalikoima tarjoa sinulle juurikaan vaihtoehtoja. Poliittiset broilerit ehdottaisivat tietenkin "kompromissien" tekemistä ja "realismia" näkemysten ja odotusten suhteen. Niinpä onkin omalle verenpaineelle ja vakaumukselle parempi olla äänestämättä ja tukematta mitään nykyistä puoluetta.

Ehkä tämän takia huomioni keskittyykin yleensä enemmän maailmanpolitiikkaan ja sen kommentointiin. Muutos tulee usein ulkopuolelta, ja Suomi seuraa muita maita perässä monessa asiassa ja viiveellä (tämä ei ole välttämättä aina huono asia). Jaan kylläkin monien tunteman antipatian nykyistä hallitusta kohtaan (totuuden nimissä sama pätee moniin aikaisempiinkin hallituskokoonpanoihin). Sote- ja maakuntamalliasioissa, samoin kuin työttömien aktiivimallin, metsähallituksen yhtiöittämisen, kaivoslain, ja monen muun asian suhteen vastustan (passiivisesti, mutta kuitenkin) Sipilän ja hänen hengenheimolaistensa kaavailuja.

Saatan olla "vasemmalla" talousasioissa ja "sosiaalisesti konservatiivinen" mitä tulee arvokysymyksiin  ja uskonnollisuuteen. Koska olen kirjoittanut verkkolehti Sarastukseen, minut saatetaan kategorisoida "uusoikeistolaiseksi" tai "valkonationalistiksi". En koe olevani kumpaakaan, vaikka maahanmuuttokriittinen olenkin. Eurasianismista kiinnostuneena minun on myös hankala olla umpirasisti. Putinistiksi minua on haukuttu myös, vaikka suhtautumiseni Venäjään elää ja riippuu täysin sen politiikasta ja toimista. 

Mielestäni Yhdysvaltojen epäterve ylivalta-asema maailmassa olisi saatava murtumaan, ja siksi Venäjällä, Kiinalla, Intialla, Iranilla ja muilla mailla olisi tässä maailman moninapaistamisessa oma roolinsa. Ylipäänsä jätän arvostamatta puolueita ja niiden kellokkaita, jotka ovat tavalla tai toisella ylikansallisten yhtiöiden, EU:n, tai amerikkalaisen uusliberalismin/neokonservatismin juoksupoikia. Niinpä Halla-ahon johtamat perussuomalaiset jättävät minut yhtä kylmäksi kuin Orpon Kokoomuskin. Vasemmisto taas on unohtanut natiivisuomalaiset, ja luonnonsuojelusta piittaamattomien cityvihreiden ohella tuntuvat tukevan mieluummin trendivähemmistöjä, sateenkaarikansaa ja maahanmuuttoa muslimienemmistöisistä maista.

Poliittisissa testeissä ei puututa juurikaan tämänkaltaisiin kiusallisiin tai kompleksisiin kysymyksiin, sillä niiden laatijat ovat yleensä itse talousliberaaleja, joille Sipilän tai varsinkin Orpon maailmankuvat ovat yhteensovitettavissa. Vanha syytös siitä, ettei puolueissa ole enää mitään eroa, tuntuukin pitävän paikkansa, ainakin siinä vaiheessa kun päästään päättämään "yhteisistä asioista".

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Armenian tapahtumista

Suomalaisessa mediassakin on kerrottu Armeniassa tapahtuneesta kansannoususta, jossa syypääksi on nostettu maan entinen presidentti ja sittemmin pääministeriksi valittu Serž Sargsjan. Tapahtumille on tosin muunkinlaista taustaa.

Samoin kuin Ukrainassa, tyytymätön kansanosa on masinoitu taas uuteen värivallankumoukseen ja jälleen geopoliittisesti tärkeässä Venäjän liittolaismaassa. CIA:n tai Victoria Nulandin roolia Armenian tapahtumissa ei tietenkään iltapäivälehdissämme mainita.

Oppositiojohtaja Nikol Pashinjan kutsuu tapahtunutta jo "samettivallankumoukseksi", joka viittaa entisessä Tšekkoslovakiassa vuonna 1989 tapahtuneeseen vallanvaihtoon.  Pashinjan yllytti aiemmin mielenosoittajia häiritsemään liikennettä ja saartamaan hallituksen ja parlamentin rakennukset. Hän meni niinkin pitkälle, ettei sano pitävänsä Armenian nykyistä  hallitusta legitiiminä, vaan vasta hänen vähemmistössä olevan oppositionsa nimittämät henkilöt olisivat sellaisia. Ei kuulosta miltään demokratian riemuvoitolta.

Tällä välin Armenian hyvää tarkoittavilla protestoijilla ei ole aavistustakaan siitä, että heistä on tehty pelinappuloita geopoliittisella shakkilaudalla, jossa Yhdysvallat pyrkii kaikin tavoin lyömään kiilaa Venäjän ja tähän liittosuhteissa olevien maiden välille. Mainittakoon myös, että Venäjällä on Armeniassa sotilastukikohta, joten tämäkin on yksi lännen epäsuora hyökkäys Venäjää vastaan.

Yhdysvaltojen keskeinen geopoliittinen tavoite olisi saada Venäjällä aikaan muutos, joka poistaisi Vladimir Putinin ja tämän lähipiirin vallasta. Ukraina, Kaukasia ja Keski-Aasia ovat kohteita, joita Yhdysvallat pyrkii hyödyntämään Venäjän vaikutusvallan murentamiseksi. Konfliktit, kansannousut ja muu epäjärjestys tulevat varmasti jatkumaan näillä seuduilla tavalla tai toisella Yhdysvaltojen pyrkiessä kohti tavoitettaan. Armenian tapahtumat ovat vain osa tätä kuviota.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Macron ja Euroopan tulevaisuus

Joka päivä meidän odotetaan hyväksyvän totena "valitut faktat", joita länsimaiden tekopyhät, symboliset johtajat ja heidän käskyläisensä julkituovat haastatteluissaan ja lausunnoissaan.

Yksi tällainen hahmo on Ranskan presidentti Macron, joka nousi tuntemattomuudesta poliittiseksi päättäjäksi miltei yksinomaan rahavallan suosiollisella avustuksella. Mediahuomio vaalien aikoihin keskitettiin täysin esittämään entinen Rothschildin sijoituspankkiiri varteenotettavana, vakavana haastajana Euroopan populistisille puolueille. Ja läpihän tämäkin poliittisesti kokematon eliittikoulujen kasvatti meni hyväuskoisten äänestäjien myötävaikutuksella.

Macron liittyi vastikään Yhdysvaltojen ja Englannin rintamaan Syyriassa. Hän sanoi viikko sitten, että hänellä on "todisteet" siitä, että Syyriassa tehtiin kemiallinen isku Assadin hallinnon toimesta. Mitään konkreettisia todisteita hän ei kuitenkaan ole esittänyt. Tämä on tyypillistä läntistä harhaanjohtamisen politiikkaa. Macron osallistui mielihyvin iskuun Syyriassa, vaikka kotimaan politiikassakin olisi riittämiin hankalia kysymyksiä ratkottavaksi.

Ranskalaiset ovatkin ryhtyneet protestoimaan ja lakkoilemaan Macronin uudistuspolitiikkaan jo vuodessa kyllästyneinä. "Meille mätkitään veroja, lisää veroja, maksuja ja lisää maksuja. Emme pärjää, kohta pimahtaa!", kertoi työuransa ambulanssikuskina tehnyt Jean-Felix Talonne, joka kannatteli selässään ”Macron on konna ja huijari” -pahvikylttiä eläkeläisten verotukseen reagoivassa mielenosoituksessa.

Kotimaansa ongelmien lisäksi Macron on aktiivisesti puskemassa eteenpäin yhä federalistisempaa Euroopan unionia, jolla olisi euroalueen yhteinen budjetti, oma talousministeriö ja jopa yhteinen puolustusbudjetti. Yksittäiset jäsenmaat joutuvatkin lähitulevaisuudessa luovuttamaan loputkin vähäisestä suvereniteetistaan euroalueen yhteisille päätöselimille.

Macron on myös samoilla linjoilla muiden EU-päättäjien kanssa siitä, että pakolaisaalto saa jatkua, sillä "Euroopan ja Afrikan kohtalot nivoutuvat yhteen". Siirtolaisvirta, joka Eurooppaan päätyy, on hänen mukaansa oleva tulevina vuosina "historiallinen", johtuen "ilmastonmuutoksesta" ja "paikallisista konflikteista".

Afrikka-asiantuntija ja antropologi Stephen Smith on arvioinut, että afrikkalaisten määrä voi kasvaa Euroopassa jopa sataanviiteenkymmeneen tai kahteensataan miljoonaan seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana.  Tämä ennennäkemätön väestönsiirto on vielä vasta alkuvaiheessa. Macronille Afrikka on "lupaava, strategisesti tärkeä kumppani".

Macronia ja hänen hengenheimolaisiaan ei tunnu haittaavan, mikäli Euroopasta tuleekin "Eurafrikka" ja alkuperäiskulttuurit näivettyvät pois tehden tilaa uusille kuluttajamassoille. Tosin tämä skenaario tekisi lopun myös pohjoiseurooppalaisesta hyvinvointiyhteiskuntamallista, sillä näin laajamittainen maahanmuutto ja sosiaaliturvajärjestelmä eivät ole yhteensopivia. Jotenkin tuntuu, ettei tämä ole taloudellisen ja poliittisen eliitin mielestä lainkaan huono asia. Myös Euroopan komission tämänhetkinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on toivottanut tällaisen muutoksen tervetulleeksi.

Elämme siis kiinalaisen kirouksen mukaan mielenkiintoisia aikoja. Ellei kaikki pääty sotimiseen tai ympäristökatastrofiin, väestönvaihto on tosiasia, jota ei hevillä pysäytetä enää tässä vaiheessa. Euroopan tulevaisuudesta päättävät valitettavasti Macronin taloudelliset taustavoimat, eivät Viktor Órbanin kaltaiset kansanjohtajat. Avoimien rajojen politiikka jatkuu, ja tulevaisuus näyttää ainakin tästä perspektiivistä aika synkältä.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Syyrian tilanne kristillisestä näkökulmasta

Muslimimaana tunnettu Syyria kuuluu kristinuskon vanhoihin syntysijoihin. Damaskoksen tiellä Paavali kääntyi Jeesuksen seuraajaksi. Niinpä onkin sopivaa, että Syyrian keskeisimmät kristilliset johtajat eivät ole seuranneet ateistisen lännen suosimaa kyynistä narratiivia, vaan ovat yksiselitteisesti tuominneet länsiliittouman hyökkäykset Syyriaan.

USA:n, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan laittomien iskujen vastainen julkilausuma, jossa Syyrian kirkkoisät kutsuivat lännen ilmahyökkäystä presidentti Assadia vastaan "perusteettomaksi aggressioksi" ja "selkeäksi kansainvälisen oikeuden rikkomukseksi", annettiin varhain lauantaiaamuna, ja sen allekirjoittivat Antiokian ortodoksisen kirkon johtaja, Antiokian ja koko Idän patriarkka, Johannes X,  Syyrialais-ortodoksisen kirkon patriarkka Afrem ja melkiitti-katolisen kirkon patriarkka Youssef Absi.

"Syyrian armeija ei ole omistanut eikä käyttänyt kemiallisia aseita ketään vastaan", todetaan julkilausumassa. Allekirjoittaneet myös kannustivat kirkkoja Isossa-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Ranskassa "täyttämään kristillisen velvollisuutensa" ja "tuomitsemaan tämän aggressiivisuuden ja kutsumaan hallituksiaan sitoutumaan kansainvälisen rauhan suojelemiseen".

Patriarkat ymmärtävät, että presidentti Assadin hallinto on tuonut vakautta ja lisännyt suvaitsevaisuutta Syyrian kristillistä vähemmistöä kohtaan ja he tuomitsivat ilmaiskut "epäoikeudenmukaisena hyökkäyksenä suvereeniin maahan".

"On tuskallista, että tämä hyökkäys tulee voimakkaiden maiden taholta, joille Syyria ei ole aiheuttanut minkäänlaista haittaa", lausunto jatkuu. "Tämä brutaali hyökkäys tuhoaa mahdollisuudet rauhanomaiseen poliittiseen ratkaisuun ja johtaa eskaloitumiseen ja lisääntyviin ongelmiin. Se myös rohkaisee terroristijärjestöjä jatkamaan terroritekojaan."

Syyrian kristittyjen johtajien lausunto kaikui kuitenkin kuuroille korville. Lausuntoa on jaettu sosiaalisessa mediassakin kristittyjen keskuudessa, mutta esimerkiksi lausunnossa vedottuun YK:hon sillä ei ollut mitään vaikutusta, vaan ilmaiskuja pidettiin oikeutettuina. Lännen kirkotkin ovat olleet omituisen hiljaa tapahtuneesta. Missä viipyy yleensä niin sanavalmiin paavi Franciscuksen lausunto? Entäpä ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen? Venäjän patriarkka Kirillin kerrotaan sentään keskustelleen Syyrian tilanteesta puhelimitse edellämainittujen esipaimenten, kuin myös Aleksandrian koptilais-ortodoksinen kirkon johtajan, paavi Tawadros II:n, kanssa.

Lännessä erityisesti evankeliset kristityt ovat usein valmiita tukemaan kritiikittömästi Israelia ja siionisteja, jopa palestiinalaisten kristittyjen ahdingon kustannuksella. Heidän kannattaisi miettiä, mikä seuraus on lännen ja Israelin Lähi-idän politiikalla ja tietoisella destabilisaatiolla: globalistien suunnitelmien takia kristinusko on vaarassa kuolla sen omilla synnyinseuduilla.

Venäjä ja Armageddon

"Jotkut ajattelevat, että Venäjä on Syyrian viimeisimmässä kriisissä osoittanut heikkoutta ja geostrategista kyvyttömyyttä suojella tehokkaasti liittolaistaan amerikkalaisten pommituksilta, kuten se aiemmin julisti tekevänsä.

En usko, että Venäjä on osoittanut heikkoutta, ellei sitten haluttomuutta aloittaa kolmas maailmasota katsota heikkoudeksi. Atlantistit testasivat Putinia, ja lopputulos oli Venäjälle suotuinen. Syyrian ohjuspuolustusjärjestelmä ei kärsinyt todellisia vahinkoja, ja valtaosa sinne ammutuista ohjuksista tuhottiin. Suurvallan vastuu on suuri ja Putinin mielestä ehdotonta punaista rajaa ei ylitetty.

Ongelma kuitenkin on, että länsiliittouma, USA, Englanti ja Ranska, tulevat jatkamaan iskuja. Silloin Putinin pitää päättää, mikä teko ylittää inhimillisen rajan, ja kolmas maailmansota syttyy. Tämä on ainoa tapa osoittaa ihmiskunnalle mikä on todellinen suurvalta, ja mikä ei; jos ihmiskunnasta jää jotain jäljelle.

Mutta vastaus tulee varmasti. Länsi on hyökännyt aggressiivisesti meitä vastaan, käyttäen tekosyynä kaksinkertaista false flag-operaatiota, Skripalin myrkytystapausta ja Ghoutassa lavastettua kemiallisten aseiden tapausta. Sota on alkanut. Mutta tämän sodan todellinen luonne ei ole enää geopoliittinen, länsi vastaan itä, tai merivalta vastaan maavalta, vaikka siltä voikin näyttää.

Nyt on kyse vertikaalisesta geopolitiikasta: ylikansalliset globalistit kansoja vastaan. Globalistit haluavat käyttää amerikkalaisia ​ ja eurooppalaisia ​​kansoja välineinään. He ovat onnistuneet kaappaamaan Trumpin, joka on menettänyt taistelunsa ja ulkopoliittisia väliintuloja vastustavan äänestäjäkuntansa. Mutta hänen valintansa presidentiksi  on peruuttamaton. Amerikan kansa äänesti rauhan, "suon kuivattamisen", eli korruption kitkemisen,  ja konservatiivisten arvojen puolesta. Eurooppalaiset ovat populisteineen päättäneet samoin, eikä tavallinen kadunmies kaikesta median propagandasta huolimatta ole konfliktissa Venäjän kanssa.

Vertikaalisessa geopolitiikassa ei tarvitse olla joko Yhdysvaltojen tai Venäjän puolella. Vertikaalinen geopolitiikka on kansojen - amerikkalaisten, eurooppalaisten, venäläisten, arabien ja iranilaisten -  puolella, tai sitten siitä tulee väline globalistieliitille, joka tarvitsee sotia, väliintuloja ja maiden ja valtioiden täydellistä tuhoa. Venäjä ei ole mikään esimerkki jota pitäisi seurata, mutta Venäjän asema Lähi-idässä ja muualla on hyödyksi muillekin. Venäjä ei kamppaile vain ajaakseen Venäjän omaa etua, vaan multipolaarisen maailman puolesta, jossa monenlaiset vaihtoehdot ja valinnat olisivat mahdollisia. Nyt globalistit ja amerikkalaisen liberaalin hegemonian puolustajat ovat kuin haavoittunut lohikäärme. He voivat yhä satuttaa, mutta heidän aikansa on ohi. Jos voimme välttää kolmannen maailmansodan, se merkitsee myös unipolaarisen hetken päättymistä.

Presidentti Macron on "vakuuttanut Trumpin pysymään Syyriassa", ja amerikkalainen lentotukialus USS Harry Truman on matkalla kohti Lähi-itää. Niinpä kysymys kuuluu: voimmeko olettaa, että länsi on päättänyt käynnistää täysimittaisen väliintulon Assadin voimia vastaan, ja onko olemassa mitään rajaa, jota Trump ei ylittäisi Venäjän mahdollisen reaktion takia?

Kuten olen selittänyt, Venäjä reagoi, jos sen sotilaita vastaan hyökätään suoraan amerikkalaisten, brittien tai ranskalaisten ohjuksilla tai muita aseita käyttäen. Harry Trumanin kanssa tai sitä ilman. Macron on nolla, hän on vain pieni detalji globalistisessa koneessa, hän ei voi vakuuttaa ketään. Macron ei ole manipuloinut Trumpia, vaan se on ollut globalistiseen päätöksentekoon osallistuvien neokonservatiivien työtä. Macron on toki myös osa tätä samaa ryhmää, joka on menettämässä otettaan ihmiskunnasta.

Kuinka huono globalistien tilanne todellisuudessa on? Kukaan ei tiedä sitä varmasti. Jos se on todella paha, pahempaa kuin radikaalit kriitikot olettavat, he voivat käynnistää Armageddon-skenaarion. Joko kolmannen maailmansodan uhka etenee, tai multipolaarisuus saa jalansijaa, ja läntinen liberaali hegemonia heikkenee. Neuvottelemalla venäläisten kanssa he ymmärtävät, että he ovat tekemisissä syvästi messiaanisten ihmisten kanssa. Ymmärrämme eskatologiset panokset ja meillä on sisäinen tietämys siitä, että globalisaatio on osa Antikristuksen suunnitelmaa. Me tiedämme, mitä vastaan taistelemme. Temput, sopimukset ja lavastukset eivät toimi.

Kohtauspaikka on hyvin merkittävä: Pyhä maa, jossa Jeesus käveli, vuori, jolla Kain kuoli, Umayyadin moskeija, jossa muslimit uskovat, että Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuu, ja missä Mahdi ja Messias taistelevat Dajjalia, Antikristusta, vastaan. En usko, että tämä kaikki on vain sattumaa. Näin ollen venäläinen reaktio tulee olemaan yhtä apokalyptinen kuin globalistien aggressiokin.

Ankaran kolmikantahuippukokouksen mahdolliset seuraukset ovat säikäyttäneet länsimaiden eliitin. Venäjä, Turkki ja Iran ovat yhteistyössä uudistamassa Lähi-idän geopoliittista karttaa. Venäjän,  Persian ja ottomaanien kolme perinteistä imperiumia alkavat nousta jälleen näkyviin. Ne kaikki haastavat eri tavoin postmodernin globalisaation, liberaalin hegemonian ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen. Historiallisesti ne ovat taistelleet keskenään heikentäen toisiaan ja auttaen länttä ja moderniutta tuhoamaan heidät. Mutta tässä on meille historian oppitunti: aiomme pysyä yhdessä Lähi-idän uudelleen organisoimiseksi osoittaen, että rauhanomainen ratkaisu on mahdollinen. Isis voidaan voittaa ilman apua ja globalisteja vastaan. Nähtävästi globalistit eivät voi antaa sen tapahtua, ja siksi he ovat nyt päättäneet hyökätä ensin.

Jotkut asiantuntijat olettavat, että Venäjän vaikutusvallan kasvu olisi todennäköisesti paljon tehokkaampaa omalla alueellaan ja omassa geopoliittisessa ympäristössään. Ovatko presidentti Putin ja Venäjän poliittinen eliitti henkisesti kykeneviä vastaamaan lännen uuteen toimintaan Ukrainassa?  Tämä riippuu siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Venäjä tulee varmasti antamaan oman vastauksensa. Mutta luulen, että globalistit voivat päättää laajentaa etulinjaansa ja työntää Kiovan hyökkäämään Donbassia, ja sen jälkeen Krimiä, vastaan. Armenian pääkaupungissa, Jerevanissa, mielenosoitukset ovat jo alkaneet. Voimme myös odottaa Afganistanista Isisin tunkeutumista Tadžikistaniin ja niin edelleen. Todellisen hyökkäyksen valmistelu on sen verran vakavaa puuhaa, että globalistit ovat valmistautuneet erilaisiin skenaarioihin. Myös me olemme tehneet näin. Mutta hyökkäyksen aloite on globalistien puolella. Joten toimemme ovat eräänlainen epäsymmetrinen reaktio - aina tiettyyn rajaan saakka, josta ei sitten ole enää paluuta. Sen jälkeen aloitamme suunnitelman B, johon voi kuulua joitakin ennaltaehkäiseviä toimia."

― Aleksandr Dugin, Geopolitica.ru-sivuston kirjoituksessaan Russia is ready to enter Armaggedon, 17.4. 2018

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Missä USA, siellä ISIS

"Tämän aamuinen hyökkäys Syyriaan on rikos. Yhdysvaltain presidentti, Ranskan presidentti ja Britannian pääministeri ovat tehneet suuren rikoksen. He eivät tule hyötymään tästä;  samoin kuten he eivät ole hyötyneet samanlaisista rikoksistaan Irakissa, Syyriassa ja Afganistanissa viime vuosina.

Puheessaan muutama tunti sitten Yhdysvaltain presidentti sanoi, että he onnistuivat voittamaan Isisin Syyriassa - mikä räikeä, ilmeinen valhe! USA:lla oli merkittävä rooli Isisin luomisessa, ja Isisin jäätyä loukkuun, he tulivat pelastamaan heidät. He loivat nämä jumalattomat olennot saudien ja heidän liittolaistensa rahalla ja päästivät heidät Irakin ja Syyrian kimppuun; mutta vastarinta Yhdysvaltoja ja heidän agenttejaan kohtaan säästivät nämä maat;  lopputulos on sama myös tulevaisuudessa. 

Muutama päivä sitten Yhdysvaltain presidentti sanoi myös, että  Yhdysvallat on käyttänyt seitsemän biljoonaa dollaria Länsi-Aasiassa eikä ole saanut mitään aikaiseksi. Hän on oikeassa: he eivät ole saaneet aikaan mitään. Yhdysvaltojen tulisi tietää, että tulevaisuudessa, riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa he käyttävät, kuinka kovaa he yrittävätkään, he eivät tule saamaan aikaan mitään tällä alueella."

― Iranin korkein hengellinen johtaja, ajatollah Khamenei,  Whenever ISIS asked for help in Syria, U.S. was there, 14.4.2018

torstai 12. huhtikuuta 2018

Assadista ja tutkivasta journalismista

"Mitä tutkiva journalismi on? Tutkivassa journalismissa on kyse kahdesta asiasta: Tutkimusmetodien hyödyntämisestä toimitustyössä ja toimittajan kriittisestä asenteesta omaa työtä kohtaan. Journalistisille tutkimuksille on luonteenomaista paitsi tutkittavien asioiden yhteiskunnallinen merkitys myös niiden arkaluonteisuus julkisuudelle. Tutkimuksellisesti kiinnostavia asioita joko tietoisesti salaillaan tai ne ovat julkisuuteen päätyessään vähintäänkin kiusallisia tutkimusten kohteille."

"Tutkivan journalismin merkitystä korostaa se, että ilman journalistien tekemiä tutkimuksia moni tähdellinen asia jäisi selvittämättä ja julkisuuden ulkopuolelle. Esimerkiksi viranomaiset eivät tutki eettisesti arveluttavia asioita, jos ne ovat sinällään lainmukaisia. Kaikkea ihmisille tärkeää tietoa ei välttämättä julkisteta jos julkistaminen ei ole pakollista. Amerikkalaiset tapausesimerkit viittaavat myös siihen, että viranomaisten tutkimukset eivät aina ole todenmukaisia ja asiallisesti toteutettuja."

(Lainaukset: Luuppi, Journalistiikan portaali, Jyväskylän yliopisto.)

Minun tietääkseni yksikään tutkiva journalisti ei ole ainakaan Suomessa tehnyt tarvittavaa, kriittistä ja arkaluontoista taustatyötä mitä tulee Syyrian kriisiin. On nimittäin niin, että nykyinen Syyrian vallanvaihtoprojekti valmisteltiin ja suunniteltiin Iso-Britanniassa jo 2000-luvun alkupuolella. Samoin Yhdysvaltojen CIA:lla oli oma suunnitelmansa Syyrian hallituksen syrjäyttämiseksi jo vuonna 1986. Bashar al-Assad vain jotenkin muuttui "diktaattoriksi" vuoden 2009 jälkeen, ja viimeksi presidentti Trump antoi hänelle jopa liikanimen "eläin", vaikka Assad on sivistynyt mies, jonka kansansuosio Syyriassa on vankka niin muslimien kuin kristittyjenkin keskuudessa.

Iso-Britanniassa Tony Blairin hallintokaudella Assadille suunniteltiin vielä arvonimen myöntämistä, ja hän tapasi vuonna 2002 vaimoineen myös kuningatar Elisabetin sekä prinssi Charlesin. Valtiovierailullaan Syyriaan vuonna 2009 Suomen silloinen presidentti Tarja Halonen puolestaan  luovutti Assadille Suomen korkeimman kunniamerkin, Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristin ketjuineen.

Näinhän se menee: entisistä liittolaisista tulee vihollisia kun he muuttuvat tavalla tai toisella esteiksi ja hidasteiksi kansainvälisen eliitin suurille suunnitelmille. Kaikki länsivaltojen suorittamat vallanvaihto-operaatiot pohjautuvat härskeille valheille, joita ei juurikaan mediassa kyseenalaisteta.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Vahva Venäjä, muun maailman etu?

Venäjän ongelma on, ettei se ole tarpeeksi kova, kirjoittaa toimittaja Adam Garrie provosoivasti Eurasia Future-julkaisun artikkelissa It Is Time For Russia to Toughen Up.

Garrie selittää, että Trumpin twiitit ohjusiskusta Syyriaan on tarkoitettu nöyryyttämään Venäjää ja Putinia geopoliittisella näyttämöllä. Trumpin hallinto hyödyntää Venäjän haluttomuutta vastata iskuihin samalla mitalla, elleivät nämä iskut sitten vahingoita venäläisiä sotilaita tai kalustoa Syyriassa. Yhdysvalloille tyypillinen kiristys ja uhkailu ei ole Trumpin kaudella muuttunut miksikään, vaikka nykyinen presidentti ei kovin sivistyneesti asioita osaa tai haluakaan esittää. Joka tapauksessa lienee selvää, että läntinen varjohallitus ja Yhdysvaltojen sotateollinen kompleksi jyräävät näkemyksillään.

Syyriassa Venäjä on antanut maailman ymmärtää taistelevansa islamistista terrorismia vastaan Assadin sekulaarin alawiittihallinnon tukena. Garrien mielestä tämä ei ole ollut täysin riittävä taktiikka, ja Venäjä ei ole tarpeeksi voimakkaasti tuonut julki, että se pyrkisi vastustamaan lännen imperialistisia pyrkimyksiä Lähi-idässä ja muaallakin maailmassa. Suomalaisille Naton ja Yhdysvaltojen ylivallan kannattajille Venäjän jokainen vähäarvoisempikin teko ja lausunto näyttävät tietenkin suorastaan hitlermäisiltä pyrkimyksiltä lisätä mistään välittämättä geopoliittista valtaansa. Todellisuudessa Venäjä on ollut liian kiltti, liian suostuvainen noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia, ja seurauksena on silti ollut alati kasvava pakotteiden lista ja demonisointi.

Venäjän olisi tosiaankin aika ryhdistäytyä. Historia on osoittanut, että kiusantekijät,  imperialistit, ja irrationaalisesti toimivat vallat, eivät kavahda mitään muuta kuin voimankäyttöä. Koska Venäjä ei ole ollut geopoliittisesti tarpeeksi jämäkkä, Yhdysvallat uskaltaa kerta toisensa jälkeen katsoa kortit ja jatkaa ylimielisellä itsevarmuudella omien intressiensä ajamista Lähi-idässä sekä Euroopassa. Suomenkin Naton kanssa solmima isäntämaasopimus, sekä yhteiset sotaharjoitukset Yhdysvaltojen kanssa, ovat osa tätä peliä.

Länsivalloilla ei ollut juurikaan halua testata Venäjän reaktioita loppuun asti tsaari Aleksanteri III:n, Stalinin ja Brežnevin kaltaisten johtajien aikana. He tiesivät, että seuraukset olisivat olleet vakavia. Tällainen voimapolitiikka ei kuitenkaan lisännyt sodanuhkaa, vaan toimi ennaltaehkäisevästi. Onko niin, että Venäjän nykyinen johto on jättänyt oman historiansa huomioimatta, ja siksi maailma on nyt suuren kriisin partaalla? Venäjä ei seiso tarpeeksi omalla puolellaan.

Ongelma on osittain myös siinä, että ne venäläiset, joilla on rahaa ja omaisuutta länsimaissa, vetelevät Venäjän hallituksen naruista haluten länsimaalaisempaa politiikkaa, joka suojelisi puolestaan heidän taloudellisia voittojaan. Garrien mielestä ratkaisu on yksinkertainen: tulisi pidättää maanpettureina kaikki venäläiset, joilla on suuromaisuutta ulkomailla ja siirtää rahavirrat valtiolle. Näin ratkeaisi iso osa myös Venäjän geopoliittisista ja taloudellisista ongelmista. Huvittavaa kyllä, englantilainen konservatiivipuolueen kansanedustaja, Jacob Rees-Mogg, esitti Skripalin tapauksen aikana Englannissa asuvien rikkaiden venäläisten varojen jäädyttämistä.

Garrien mukaan Putinilla ei välttämättä ole halua ja kanttia terästää Venäjän linjaa, ja tällainen jää tuleville johtajille. Mielestäni hän aika lailla vähättelee Putinin saavutuksia, tai sitten hän tosiaan olisi toivonut, että Trumpin kaltaista tyyppiä vastassa olisikin viime presidentinvaaleissa valittu esimerkiksi Vladimir Žirinovski, jonka johtamistyyli olisi taatusti ollut erilainen.  Aika näyttää, miten tässä geopoliittisessa shakissa käy.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Yhdysvallat, Lähi-itä, Genie Energy ja Suomi

Lähi-idän tuhoaminen vain jatkuu Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten toimesta. Irak ei riittänyt, myös Libya piti saattaa kaaoksen valtaan, ja jossain määrin myös Egypti. Jemeniäkin ollaan parasta aikaa pyyhkimässä kartalta, mutta Saudi-Arabian veriteoille on länsiliittouman ja Israelin vankkumaton tuki, joten siitäkään ei media Suomessa juuri erityisen kriittisesti kirjoita. Yle taisi sentään mainita, että suomalaisen aseyritys Patrian myymä miehistönkuljetusvaunu olisi ollut käytössä Jemenin sodassa.

Yhdysvallat kumppaneineen on aseistanut jo vuosia Syyriassa mellastavia "terroristeja"; sitä samaa porukkaa, jonka propagandasta innostuneet, länsimaihin elintasopakolaisina tulleet nuoret miehet tekevät "mielenterveysongelmista kärsivinä" erinäisiä terroritekoja myös Euroopassa. Turun puukotusten takana oli ISIS-videoista inspiroitunut tekijä, joten siinäkin tapauksessa jäljet voidaan johtaa viime kädessä länsimaiden omiin luomuksiin.

Mitä tulee Syyrian hallituksen oletettuun kemiallisten aseiden käyttöön, tällaista tapahtuu kumma kyllä aina kun Assad on voitolla ja  amerikkalainen senaattori John McCain on tehnyt visiitin Syyrian "maltillisten kapinallisten" luokse. Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salman päästi sammakon suustaan jokin aika sitten mainitsemalla, että länsi halusi luoda wahhabisti-islamin kylmän sodan aikana yhdeksi vastavoimaksi Neuvostoliitolle.

Sillä välin kun länsimedia on viime vuosina systemaattisesti luonut kuvaa Assadista hirmuhallitsijana, Syyrian kansa on ollut toista mieltä. Myös maan kristilliset johtajat ja yksittäisetkin asioista perillä olevat papit  ovat yrittäneet tuoda haastatteluissa esiin tosiasioita, jotka ovat totaalisessa ristiriidassa meille syötetyn virallisen tarinan kanssa. Tällaiset ulostulot eivät ole ylittäneet uutiskynnystä ainakaan täällä Pohjolassa, jossa myös Venäjän toimia pyritään demonisoimaan lehdistön ja ministerienkin toimesta aina kuin vain mahdollista.

Samaan aikaan Israel miehittää Syyriaan kuuluvia Golanin kukkuloita, joilla Genie Energy-niminen yhtiö poraa öljyä. Yhtiön hallitukseen kuuluvat sellaiset taloudellisen ja poliittisen eliitin nimet kuin sijoituspankkiiri ja liikemies Jacob Rothschild, lehtimoguli Rupert Murdoch, Yhdysvaltojen entinen varapresidentti Dick Cheney ja CIA:n entinen nokkamies, James Woolsey. Joten Syyriankin runtelussa taitaa olla lopulta kyse vain viimeistenkin luonnonvarojen keskittämisestä tietyn kansainvälisen ryhmän käsiin. Suomessakin presidentin siunaama kiistelty metsähallituslaki tähdännee siihen, että kaikki voidaan myydä pois.

Roistovaltioiden lista tulisi päivittää uusiksi, mutta läntisen lumedemokratian ja jenkkityylisen vapauden eetoksen nimiin vannovat eivät ole edellämainituista faktoista moksiskaan. Mukavahan se on olla edes aatteellisesti "voittajan puolella". Ja Yhdysvaltojen merijalkaväkikin saapuu tankkeineen harjoittelemaan Suomeen taas toukokuussa. "Suomi kuuluu länteen", kuten Sauli Niinistö painotti presidentinvaalikampanjoinnin aikana. Niinhän se kuuluu, ainakin potentiaalisena taistelutantereena.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Sota?

"Sodan mahdollisuus on tällä kertaa hyvin realistinen. Samoin kuin Georgian konfliktin aikana vuonna 2008 ja Krimin Venäjään yhdistymisen aikana vuonna 2014, nyt se on vielä todennäköisempää. Skripalin tapaus oli täysin tekaistu. Nyt on vahvistettu, että Skripal ja hänen tyttärensä ovat täysin terveitä. Kaikki oli bluffia alusta asti. Assadin "kemiallinen hyökkäys" on myös huijausta. Mutta molemmissa tapauksissa on järkeä vain, jos Venäjää vastaan valmistaudutaan tosissaan sotaan. Ei ole muuta syytä, koska konkreettisten vaiheiden jälkeen Skripalin täysin valheellinen tapaus voitaisiin painaa unholaan vain kiihdyttämällä konfliktia. Olemme jo ohittaneet punaisen viivan. Se on tie, jolta ei ole paluuta. Jos sotaa ei tule, se merkitsee NATOn ja läntisen hegemonian loppua. Hetki on erittäin vakava. Jos taas sota syttyy, se voi tarkoittaa meidän kaikkien loppua. Hieman suunniteltua aiemmin, mutta kuitenkin."

"Näyttää siltä että olemme sodassa Israelin kanssa. Tervetuloa kolmanteen maailmansotaan. Kali-Yugan loppu ei ole enää kaukana...Syyrialaisten ja venäläisten lähteiden mukaan, israelilaiset hävittäjäkoneet tekivät  varhain maanantaiaamuna lukuisia ihmishenkiä vaatineen ohjusiskun Syyrian armeijan lentokentälle."

"Useimmat amerikkalaiset protestanttiset fundamentalistit uskovat, että Armageddon alkaa Pyhältä Maalta, kun Venäjän joukot hyökkäävät Israelia vastaan. Venäjä = Gog ja Magog. Kun juutalaiset ovat miltei hävinneet, urheat uudestisyntyneet amerikkalaiset tulevat kuvaan mukaan ja voittavat pahat venäläiset. Tämän jälkeen seuraa lopunaika ja ylöstempaus. Lukuisat amerikkalaisen oikeiston ja kristillisten sionistien poliittiset eliitit ja kaikentyyppisten salaliittoteoreetikoiden sukupolvet koulutettiin tällaisessa Raamatun lukemisen paradigmassa - alkaen dispensationalisteista (Scaffold Bible). Satoja tuhansia hallitsevan luokan ihmisiä - miljoonia yksinkertaisia uudestisyntyneitä. Kymmenen vuotta sitten tämä olisi tuntunut aivan hullulta, että venäläisjoukkoja Pyhällä maalla? Miten typerä ajatus! Mitä voimme sanoa NYT? Jos kutsut Armageddonia, se tulee. Se tapahtuu."

― Aleksandr Dugin, kooste Facebook-päivityksistä, 9.4. 2018.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Putin ja Xi, läntisen (epä)järjestyksen haastajat

En ole välttämättä Kiinan poliittisen järjestelmän suuri ihailija, mutta ehkäpä journalisti Pepe Escobar on oikeassa kirjoituksessaan Will the Putin-Xi era supersede the Western liberal (dis)order? 

Kiinan perustuslain muutos mahdollistaa nykyisen presidentin, Xi Jinpingin,  jatkamisen presidenttinä tarpeeksi kauan toteuttaakseen "kansallisen nuorentamisen" ohjelman. Putinin uudelleenvalinta Venäjällä taas varmisti jatkuvuuden Venäjän ja Kiinan strategiselle kumppanuudelle seuraavaan vuosikymmeneen.   

Escobarin mukaan Putinin ja Xi'n aikakausi tulee heikentämään lisää länsimaiden liberaalia järjestelmää. Kapitalistiset intressit ovat aina uskoneet omaan propagandistiseen narratiiviinsa, jonka mukaan kapitalistisen laajentumisen voi suoraan yhdistää demokratian väistämättömään voittokulkuun. Tämä länsimainen illuusio on viimein rikkoutumassa.

Kiinan järjestelmä, jossa puolue valvoo valtion kansallista etua ja koheesiota, ei tietenkään täytä liberaalidemokratian tunnusmerkkejä. Kuten kiinalainen toisinajattelija Minxin Pei sanoi jo vuosia sitten, Kiina ei ole "kiinnostunut liittymään [länsimaiden]  klubiin.  Kiinalaiset haluavat hyötyä lännen liberaalista järjestyksestä taloudellisesti, mutta hylkäävät sen poliittiset arvot ja pelkäävät sen turvallisuusliittoja. Nyt he ovat riittävän vahvoja ja yrittävät rakentaa oman klubitalonsa." 

Venäjä puolestaan on hyvää vauhtia toipumassa 90-luvusta ja Boris Jeltsinin kaoottisesta ajasta, jolloin "Harvardin poikien" helpottamat "vapaat markkinajärjestelyt" antoivat oligarkkien joukon - Mihail Hodorkovskin, Boris Berezovskin ja Roman Abramovichin - ryöstää shokkiterapiasta kärsivää valtiontaloutta. Putin ymmärsi kansallisten resurssien hallinnan tärkeyden ja toimi kuten todellisen valtiomiehen pitääkin. Suomessa EU:lle ja lännelle kuuliaiset poliittiset lakeijat ovat puolestaan myymässä kaiken kansallisomaisuuden ulkomaille.

Länsimaissa media ja valtapuolueet itkevät populismin ja maahanmuuttokriittisen kansallismielisyyden kasvua ja liberaalien "länsimaisten arvojen" kyseenalaistamista. Eliitti ei kykene ymmärtämään, että vain todellisuudesta vieraantuneilla rikkailla on halua ja varaa olla isänmaattomia, juurettomia kosmopoliitteja, jotka ajattelevat vain omaa etuaan. He eivät välitä kansallisesta suvereenisuudesta tai natiivikulttuurin säilymisestä.

Ja juuri tästä syystä lännen henkisesti rappeutunut unipolaarinen järjestelmä on menettämässä otteensa. Tilalle on tulossa uusia tekijöitä, jotka ovat avoimen autoritäärisiä, mutta myös kansallista etuaan ajavia. Kiina, Iran ja Turkki saattavat kaikki olla mukana myös Venäjän käynnistämässä Euraasian talousunionissa.

EU ei tietenkään ole todellisuudessa yhtään demokraattisempi, mutta eurokraattien byrokraattinen ja  kafkamainen järjestelmä yhdistettynä kalergilaiseen väestönvaihtoprojektiin, saattaa johtaa siihen, että Euroopassakin valta vaihtuu ja järjestelmä korjaa itsensä identiteettipolitiikan avulla. Jos näin ei pian käy, muslimeista koostuva maahanmuuttajien joukko joka tapauksessa muuttaa maanosan tulevaisuuden omalla tavallaan.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Duginista ja multipolaarisuudesta

Olen aiemmin esitellyt Aleksandr Duginin kirjoituksessani Duginin Suomi-kuva, joka on julkaistu verkkolehti Sarastuksessa (englanninkielinen käännös puolestaan on julkaistu Duginin omalla Geopolitica.ru-sivustolla). Kirjoitukseni sai Suomessa aika negatiivisen vastaanoton, johtuen Duginin maineesta jonkinsortin isovenäläisenä imperialistina. Tämä maine voi olla väärä, tai ainakin osin vanhentunut. Ajattelin aiemmin kirjoittamani jatkoksi naputella vielä muutaman sanasen Duginista ja eurasianismista. Kuten olen kirjoittanut, Duginissa minua viehättää erityisesti hänen liberalismin kritiikkinsä.

Aleksandr Duginin mukaan aikaamme tulee määrittämään eurasianistien ja atlantistien välinen konflikti. Hänen mukaansa eurasianistit puolustavat maapallon jokaisen ihmisen ja kulttuurin mahdollisuutta kehittyä omalla tavallaan, ilman häiriöitä, ja omien erityisten arvojensa mukaisesti. Eurasianistit puolustavat traditionalismia, kulttuurivariaatioiden kukoistusta, ja monien alueellisten järjestelmien maailmaa.

Heillä ovat vastassaan atlantistit, jotka edustavat arvoiltaan äärimmäistä liberalismia. Atlantistit pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa maapallon jokaiseen kolkkaan, ja tähän päämäärään päästäkseen he ovat päästäneet valloilleen "luovan kaaoksen",  mikä tarkoittaa sotia, terroritekoja ja mitä tahansa epäjärjestystä, jolla saadaan aikaan haluttu vallanvaihto tai kehityssuunta. Tätä leiriä edustavat Yhdysvallat ja sen liittolaiset, jotka pyrkivät säilyttämään Amerikan unipolaarisen hegemonian maan päällä. Toki Yhdysvallatkin on vain suurpääomapiireistä koostuvan "syvän valtion" poliittinen ja sotilaallinen väline kohti yhä tiukempaa ja hallitumpaa globalisoitunutta yhdenmukaisuutta.

Duginin eurasianistit uskovat, että vain vahva Venäjä, yhteistyössä kaikkien atlantismin vastustajien kanssa, voi pysäyttää uusliberaalit ja luoda tilalle haluamansa multipolaarisen maailman, jossa yksi suurvalta ei sanele kaikkea. Eurasianismin perusajatuksia on esitelty mm. jo vuonna 2014 englanniksi julkaistussa kirjassa  Eurasian Mission: An Introduction to Neo-Eurasianism, jonka lukeminen sai minut kirjoittamaan tämänkin tekstin.

Eurasianismi on kieltämättä ollut jonkinlaisessa nosteessa Venäjällä viime vuosina, ja Kremlin geopolitiikka perustuu osittain sen periaatteisiin, mutta esimerkiksi Venäjän perustama Euraasian talousunioni on vielä pahasti alkutekijöissään. Duginin mielestä Putin ei olekaan mennyt tarpeeksi pitkälle eurasianismin edistämisessä. Putin on Duginin mukaan vain puoliksi eurasianisti; loppupelissä hänkin on pragmaattinen opportunistipoliitikko.

Ne, jotka ajattelevat, että Dugin on vallan periferiassa, ovat hänen itsensä mukaan oikeilla jäljillä. Duginilla ei ole omien sanojensa mukaan tosiasiassa mitään erityistä vaikutusvaltaa Venäjällä. Hän ei tunne vaikutusvaltaisia henkilöitä, eikä tapaa sellaisia. "Olen venäläinen ajattelija, en muuta", hän sanoo, "kirjoitan kirjoja ja joku lukee niitä". 
  
Eurasianismi niin Venäjällä kuin muuallakin maailmassa onkin pienten piirien puuhastelua verrattuna suurten tekijöiden reaalipoliittisiin siirtoihin. Kiinasta on selvästi tulossa seuraava suurvalta ylitse muiden, eikä länsimaisella liberalismilla ole kiinalaisessa politiikassa sanansijaa. Intian, Turkin, Iranin ja muiden vastaavien maiden kehitys ei myöskään noudata angloamerikkalaisen järjestyksen suuntaviivoja, joten vaikka kaikki ei toteutuisikaan aivan Duginin visioiden mukaisesti, multipolaarinen maailma saattaa hyvinkin olla realistinen vaihtoehto, ellei Venäjä-vastaisten atlantistien aloittama suursota sitten tuhoa meitä kaikkia sitä ennen.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Viimeinen luoti

Lauri Karhun kirjoittama Viimeinen luoti (Johan Bäckman Publications, 2018) on sotakirja, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Julkaisija kertoo, että sen myyntiä on yritetty rajoittaa Suomessa jopa Ukrainan suurlähetystön toimesta. Bäckmanin maineen tuntien, tämä ei ole kovin yllättävää. Tällä hetkellä kirjaa saa kuitenkin vielä verkkokaupoista. Lyhyitä katkelmia voi lukea myös Viimeisen luodin kotisivuilta.
Kirja tullaan leimaamaan varmasti venäjämielisten aktivistien propagandaksi ja sotarikollisten puolustuspuheeksi. Eipä silti, sisältö ei varmaankaan sovi kaikkein herkimmille pasifisteille. Kranaatit putoilevat, konekivääri ja rynnäkkökivääritulitus on kiihkeää, ja päähenkilöt makaavat juoksuhaudoissa sirpaleliiveissään, Donbassin sitkeä muta kengänpohjissaan. Jos olet lukenut esimerkiksi 90-luvun Bosnian sotaa vapaaehtoistaistelijoiden silmin käsitteleviä kirjoja, tarjoaa Viimeinen luotikin varmasti hämmentävää, mutta mielenkiintoista luettavaa. Jätän Ukrainan sodan alkusyiden ja moraalisen arvioinnin muille. Ukrainan kriisistä ja vallanvaihdosta on julkaistu aiemmin suomeksi Matti Rossin kirjoittama tiivis teos, Raunioista nousee Donbass (2015).

Lauri Karhu (kyseessä lienee salanimi?) kuvaa Donbassin vapaaehtoisten sotilaiden elämää rintamalla suomalaisesta näkökulmasta. Etulinjan miehet ovat kouluttamatonta tykinruokaa, hän toteaa ykskantaan sodan karusta arjesta. Venäläisen sanonnan mukaan parhaat kuolevat sodassa ensimmäisinä. Joku astuu miinaan vain kolmen päivän palveluksen jälkeen, toinen ammutaan. Joka viikko joku kuolee, myös osaston naistaistelija menehtyy. Aliravitsemustakin esiintyy, sillä ruokavalio on rintamalla usein köyhä. Vodka ja makea tee kuitenkin maistuvat, samoin käryää tupakka, silloin kun sitä on. Välillä kansainvälisesti värittynyt komppania kärsii myös korkeasta kuumeesta ja ankarasta vatsatautiepidemiasta. Sodankäynti johtaa myös epänormaaliin turtumukseen, jolloin mikään ei enää tunnu missään.

Ovatko kirjassa esiintyvät taistelijat vain seikkailunhaluisia onnensotureita, vai onko Donbassin etulinjan vapaaehtoisilla taustalla syvempikin aatteen palo? Varsinaiset militaristit eivät kuulemma kuolemankentillä pärjää, vaan sekoavat jo alkumetreillä. Kirjoittaja on itse avoimen venäläismielinen suomalaismies, joka kokee taistelevansa Ukrainassa vallan kaapanneen, amerikkalaisjohtoisen Kiovan juntan "fasismia" vastaan. No pasaran!, hän julistaa Espanjan sisällissodasta tunnetun antifasistisen tervehdyksen sanoin. Erään vartioaseman katolle miehet laittavat liehumaan jopa punalipun sirppeineen ja vasaroineen. Suoraan edessä, muutaman sadan metrin päässä puolestaan liehuu ukrainalaisten äärioikeistolaisten, "Oikean Sektorin" taistelijoiden, punamusta lippu. Kirjoittajalla on heistä selkeä mielipide ja dialogia käydään ainoastaan rynnäkkökiväärien välityksellä. Tiettävästi myös Ukrainan puolella taistelee suomalaisia vapaaehtoisia.

Suvantokohdassa Putinin uudenvuoden puhetta ja Venäjän kansallislaulua juhlistetaan konjakkiryypyllä. Kun muutama lähiseudun mies yrittää varastaa armeijalta polttoainetta keskellä kirkasta päivää, on heidän palkkionsa umpeenmuurautunut silmä ja verta vuotava nenä. Päälliköiden lomapelleilyistä tarpeekseen saatuaan suomalaismies vaihtaa komppaniaa ja päätyy taisteluharjoituksiin yli kuukaudeksi yhteen menoon neljänkymmenen asteen paahtavassa helteessä. "Tämä on Jumalauta Sota eikä mikään partiopoikien kesäretki", huudahtaa komentava eversti. Suomalainen toteaakin, että välillä meno ja tunnelma on kuin palvelisi 80-luvun lopun Neuvostoliiton armeijassa. Myöhempien vaiheiden jälkeen hän päätyy sairastuvalle ja saa rintaansa Luganskin puolustajan kunniamitalin.

Viimeinen luoti on subjektiivinen kuvaus Donbassin tapahtumista. Julkaisun taustalla on varmasti myös propagandistisia tarkoitusperiä, mutta ainakin rintamasotilaiden arkea kuvataan rehellisen oloisesti. Ylipäänsä sotilaiden edesottamuksista on kirjoitettu sellaisella tyylillä, että kirjaa lukee ihan mielellään, olipa sodan osapuolista mitä mieltä tahansa. Mikä lienee sitten näiden kansainvälisten taistelijoiden kohtalo Donetskin kansantasavallan asevoimissa palvelemisen jälkeen? Kohdellaanko heitä kotimaissaan sotarikollisina, vai jäävätkö he sille tielle? Miten krusifiksia rintamalla tietämättään kantaneen suomalaismiehen käy?

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Kirjoitan

Kokeilen taas pitkän tauon jälkeen bloggaamista. Tarkoituksenani on julkaista suomeksi omia kirjoituksiani, kirja-arvioitani, sekä joitakin käännöstekstejä.

Kirjoituksiani on aiemmin julkaistu verkkolehti Sarastuksessa. Siellä olen kirjoittanut radikaalista traditionalismista, esitellyt Nicolás Gómez Dávilan reaktionäärisiä aforismeja, paavi Benedictus XVI:n eurooppalaista ajattelua, sekä viimeksi venäläisen politologin, Alexandr Duginin, geopoliittis-filosofisia näkemyksiä. Vastedes aion kuitenkin julkaista kirjoituksiani ensisijaisesti tämän oman blogini kautta.

Vaikka minulla ei puoluepoliittista kotia olekaan, kirjoitukseni sivuavat varmasti enimmäkseen politiikkaa. Mainittakoon, että suhtaudun penseästi amerikkajohtoiseen liberalismiin sekä neokonservatismiin, kuten myös EU:n edesajamiin (anti)eurooppalaisiin "arvoihin". Myöskään Suomen mahdolliselle Nato-jäsenyydelle minulta ei löydy ymmärrystä.

Toivon, että liberalismin jälkeinen aika tulee koittamaan ja moninapainen maailma korvaa nykyisen näköalattomuuden. Keski-Euroopan Visegrád-maat, Venäjä ym. läntistä liberaalihegemoniaa vastustavat tahot olkoon tässä suunnannäyttäjinä. Tällaisesta perspektiivistä pyrin blogissani kirjoittamaan.