Yockey: A Fascist Odyssey julkaistiin viime vuoden maaliskuussa Arktos-kustantamon toimesta. Yockeysta on toki aiemminkin kirjoitettu, mutta Boltonin teos on niin massiivinen ja sisältörikas, että se on varmasti tärkein kirja, mikä Yockeysta on kirjoitettu (tai tullaan koskaan kirjoittamaan). Mutta mikä mies tämä Yockey sitten oikein oli?
Francis Parker Yockey (1917-1960) oli amerikkalainen asianajaja, poliittinen aktivisti ja kirjailija, joka tunnetaan oikeistoradikaalien piireissä Oswald Spenglerin historianfilosofian jatkajana. Yockeyn pääteos, vuonna 1948 alun perin Ulick Varange-nimimerkillä julkaistu Imperium: The Philosophy of History and Politics, on eräänlainen itsenäinen ja poliittinen jatko-osa Spenglerin Länsimaiden perikadolle. Toisin kuin Spengler, Yockey esitti, että pysyäkseen elossa, on länsimaisen - tai pikemminkin eurooppalaisen - sivilisaation luotava Dublinista Vladivostokiin ulottuva imperiumi.
Yockey syntyi Chicagossa, Illinoisissa, nelilapsisen perheen kuopuksena. Yockeyn vanhemmat olivat saksalaista ja irlantilais-englantilaista syntyperää. He tulivat Baijerista, etelä-Saksan alueelta. Hänen vanhempansa kasvattivat Francisin arvostamaan eurooppalaista korkeakulttuuria. Äidiltään Yockey peri rakkauden klassiseen musiikkiin ja nuoresta Yockeysta tulikin taitava pianisti, joka osasi tulkita Lisztin, Beethovenin, Chopinin ja Haydnin teoksia.
Nuorena yliopisto-opiskelijana Yockey sai ensikosketuksensa poliittiseen ajatteluun katolisen "radiopapin", Charles Coughlinin, Social Justice-sanomalehden kautta, jossa myös yksi Yockeyn varhainen kirjoitus julkaistiin. Isä Coughlin tuli tunnetuksi pankkiirien ja kapitalismin ankarana arvostelijana, sekä Benito Mussolinin fasismin sympatisoijana, jonka takia hänen suosittu radio-ohjelmansa lakkautettiin vuonna 1938. Yockeylle tämä kaikki oli kuitenkin vasta alkua.
Ennen kuin hän omistautui Oswald Spenglerin historianfilosofialle, Yockey tutustui myös marxilaisuuteen. Spenglerin lisäksi nuori Francis vaikuttui myös saksalaisen juristin ja poliittisen teoreetikon, Carl Schmittin ajattelusta. Spenglerin tavoin Yockey ei välittänyt niinkään "valkoisesta rodusta", vaan suosi henkisempää ihmiskäsitystä yhdistettynä Karl Haushoferin ajatuksiin geopolitiikasta. Tästä ristiriidasta huolimatta Yockey uskoi kansallissosialismiin, oli juutalaisvastainen, ja tuki kaikenlaisia radikaaleja liikkeitä koko loppuelämänsä ajan. Amerikkalaisille natseille, kuten George Lincoln Rockwellille ja muille, Yockey oli kuitenkin liian "strasserilainen", epäilyttävän vasemmistolainen ja outo älykkö.
Vaikka Yockey oli varhaisen kansallissosialismin ja fasismin sympatisoija, oli hän monella tapaa hyvin epätavallinen hahmo toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa. Siinä missä useimmat eurooppalaiset ja amerikkalaiset uusfasistit ja muut sodanjälkeisen ajan oikeistolaiset kannattivat Yhdysvaltojen hegemoniaa Neuvostoliiton edustaman kommunismin uhkaa vastaan, Yockey katsoi, että uuden oikeiston olisi liittouduttava vasemmiston kanssa. Euroopan ja Neuvosto-Venäjän tulisi yhdessä asettua angloamerikkalaista valtaa vastaan.
Tätä ehdotettua liittoa kutsuttiin "punaruskeaksi allianssiksi" (punainen edusti vasemmistoa, ruskea taas oikeistoa). Yockey katsoi, että amerikkalainen universalismi, liberalismi ja konsumerismi, ja sen liitto sionismin kanssa, olivat paljon tuhoisampia Euroopalle kuin Neuvostoliiton ideologia. Yockey uskoi, että Stalinin johdolla Neuvostoliitosta oli tullut amerikkalaisuuden sekä sionismin vastainen, ja sen autoritäärisyydestä olisi otettava jotain oppia, jotta eurooppalaisuus voisi säilyä ja kehittyä. Yockeylle eurosentrinen, "eettinen sosialismi", olisi ideologinen ase rahavallan kapitalismia vastaan.
Niinpä hän uskoi, että sodanjälkeinen uusfasismi voisi yhdessä kommunismin ja kolmannen maailman kapinaliikkeiden kanssa vastustaa Yhdysvaltojen hegemoniapyrkimyksiä. Yockey ei itse asiassa edes pitänyt amerikkalaista kulttuuria "länsimaisena", ts. juuriltaan eurooppalaisena, vaan hänestä siitä oli jo varhain tullut angloamerikkalaisjuutalaisen establismentin ja kansainvälisen rahavallan vääristämä eurooppalaisuuden vastainen "länsi", jossa liberalismi, feminismi, freudilainen psykologia, "viidakkomusiikki", ja perinteisiä arvoja pilkkaava viihdeteollisuus turruttivat ihmisten mielet ja sairastuttivat koko kulttuurin New Yorkin ja Hollywoodin yllyttäminä.
Lakiopintojensa jälkeen Yockey hakeutui töihin amerikkalaisten asettamaan sotarikostuomioistuimeen Saksaan. Hänen salainen tarkoituksensa oli luoda kontakteja saksalaisiin ja muihin eurooppalaisiin, jotka kenties suunnittelivat vastarintaa amerikkalaismiehitystä vastaan. Saavuttuaan Saksaan tammikuussa 1946 Yockey nimitettiin Wiesbadeniin Yhdysvaltain sotilasosaston siviilihenkilöstöön. Tämä yksikkö tutki "toisen luokan natseja", toisin sanoen vähemmän merkittäviä sotarikollisia. Yockey toimi asianajajana, joka arvioi muun muassa armahduksia koskevia vetoomuksia.
Yockey herätti kuitenkin huomiota runsailla poissaoloillaan, sillä hän etsi saksalaisia sotaveteraaneja ja muita hengenheimolaisia aina kun mahdollista. Yockey oli ilmeisesti kuullut propagandistisia huhuja jäljelle jääneiden natsien maanalaisesta vastarintaliikkeestä. Myös itse työtehtävissä ilmeni ongelmia. Yockeyn esimies kutsui hänet luokseen ja valitti, että Yockeyn laatimat raportit eivät "noudata virallista näkökulmaa", ja ne olisi kirjoitettava uusiksi. Yockeyn kerrotaan vastanneen, että hän on lakimies eikä lehtimies: "kirjoittakaa itse propagandanne". Yockey jätti tehtävänsä jo yhdentoista kuukauden jälkeen.
Boltonin kirjassa kuvataan myös oikeudenkäyntiä odottavien saksalaisvankien brutaalia kohtelua vangitsijoidensa käsissä. Kohtelusta valittajien kohtalona oli yleensä kokea lisää väkivaltaa, kidutusta ja nöyryyttämistä. Tällaisia yksityiskohtia ei oppilaitosten historiantunneilla kerrota, joten tässäkin mielessä Boltonin vaivannäkö ja yksityiskohtaisuus on merkittävää. Voittajien sanelemaa historianarratiivia kyseenalaistetaan erityisesti Yockeyn omilla muistiinpanoilla. Vilahtaapa tässä yhteydessä kirjassa myös mielenkiintoinen kenraali George S. Patton.
Saksa, jonka raunioiden keskellä Yockey vaelsi oli kuin Morgenthau-suunnitelmasta, joka oli laadittu saksalaisten näännyttämiseksi ja koko Saksan taannuttamiseksi rutiköyhäksi maatalousmaaksi, jonka teollisuus olisi romahdutettu ja näin varmistettu, ettei maa enää nousisi uhkaamaan muuta maailmaa. Amerikanjuutalainen historioitsija Deborah Lipstadt, joka on kieltänyt, että Morgenthau-suunnitelmaa olisi koskaan pantu täytäntöön, syyttää Yockeyta myös holokaustirevisionismin alulle panemisesta.
Saksasta Yockey matkusti takaisin Yhdysvaltoihin, mutta hänen kokemuksensa eivät jättäneet häntä rauhaan ja niin vuonna 1947 hän matkusti Irlantiin, Brittas Bayhin, eristääkseen itsensä muusta maailmasta ja kirjoittaakseen ajatuksensa kirjaksi, josta tulisi hänen pääteoksensa. Jokin naissuhde Yockeylla siellä myös oli, joten aivan erakoksi hän ei heittäytynyt. Hakattuaan kirjoituskonettaan puolisen vuotta, Imperium valmistui vihdoin varhain vuonna 1948, ilman minkäänlaisia lähteitä. Se julkaistiin aluksi Yockeyn englantilaisen kollegan rekisteröimän Westropa Pressin kautta, paronitar Alice von Pflüglin rahoituksella.
Imperium oli omistettu "toisen maailmansodan sankarille", ja monien mielestä Yockey tarkoitti tällä Adolf Hitleriä, samoin kuin "filosofilla" Yockey viittasi Oswald Spengleriin. Jotenkin kummallista, että Spenglerin eriävät mielipiteet Hitleristä ja kansallissosialisteista eivät tavoittaneet Yockeyta. Hitleriä tai natseja ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti mainita kirjassa. Yockeyn sympatiat Stalinin ajan Neuvostoliittoa kohtaan eivät myöskään saaneet ymmärrystä tuon ajan Amerikan äärioikeistopiireissä, joissa neuvostokommunismi nähtiin vain juutalaisten keksimänä salajuonena. Yockeylle stalinismi oli kuitenkin tarpeeksi lähellä fasismia.
Imperium-teoksessa Yockey kehitteli eteenpäin teemoja, joita hän oli pyöritellyt päässään jo yliopistosta lähtien. Yockeyn 'kulttuuripatologian' käsite jatkoi siitä mihin Spengler oli jäänyt, selittäen että kulttuuri on organismi, joka voi myös sairastua sille liian vieraista elementeistä. Tämä on filosofisempi kuvaus ongelmista, joita nykyajassa aiheuttaa esimerkiksi hallitsematon maahanmuutto. Länsimaiselle sivilisaatiolle kulttuurivääristymän aiheuttaja oli Yockeyn mielestä angloamerikkalaisjuutalaisen rahavallan establismentti, joka pyrki tuhoamaan kansakunnat ja korvaamaan ne, Stalinin ilmaisua lainaten, "juurettomalla kosmopoliittisuudella".
Tämä on, kuten jo Spengler kirjoitti, osa sivilisaation talvivaihetta, jolloin raha ja materialismi hallitsevat rappeutuneita yhteiskuntia. Näin on käynyt ennenkin ja tulee käymään vastakin, ainakin jos sykliseen historiankäsitykseen on uskominen. Spenglerin kulttuurimorfologian tärkeys on Yockeyn (ja Boltonin) mielestä siinä, että se selittää miten ja milloin sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset olosuhteet ilmentyvät siten, että vieraat elementit pääsevät kulttuuriorganismiin (mitä ei edes pääsisi tapahtumaan täysin terveissä olosuhteissa). Spengler tarjosi metodin diagnoosin tekemiseksi, Yockey laajensi sitä ja ehdotti myös lääkettä. Tässä Imperiumin viesti kaikessa yksinkertaisuudessaan ja syvällisyydessään.
Yockey matkusteli paljon lyhyen elämänsä aikana ja verkostoitui pitkin ja poikin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja jopa Lähi-itää. Bolton käsittelee lukuisia henkilöitä, jotka olivat Yockeyn kanssa tekemisissä. Hän vieraili Englannissa myös Oswald Mosleyn luona, mutta Mosley ei lämmennyt Yockeyn näkemyksille idän ja lännen yhteisestä rintamasta Yhdysvaltojen luomaa uhkaa vastaan; Bolton kirjoittaa Mosleyn tuskin vilkaisseen Imperium-teosta. Mosleyn brittiläiset fasistit unelmoivat kyllä yhdentyvästä Euroopasta, mutta he eivät olleet yhtä Amerikka-vastaisia ja Neuvostoliittoon ja sen kommunismiin he suhtautuivat Yockeyta jyrkemmin.
Mosleyn kanssa Yockey ei päässyt eteenpäin, joten vuonna 1948 hän perusti oman järjestönsä, eurooppalaisen vapautusrintaman (European Liberation Front). Yockey oli ehtinyt Englannin vierailullaan tehdä vaikutuksen ihmisiin, sillä ryhmään liittyi yli sata jäsentä myös Mosleyn brittiläisestä unionista, osa aivan Mosleyn lähipiiristä. Vuonna 1949 vapautusrintama julkaisi Yockeyn laatiman manifestin nimeltä The Proclamation of London ("Lontoon julistus"). Yockeyn ryhmän oli tarkoitus olla selkeästi euronationalistinen ja antiamerikkalainen.
"Lontoon julistuksen" mukaan Euroopan vapauttaminen vieraan vallan ikeen alta vaatii "vallankumousta", jotta "Euroopan kansat, niiden kulttuurit ja perinteet" voidaan säilyttää. Tässä myös Neuvosto-Venäjällä olisi oma roolinsa Euroopan auttajana. Yockeyn ryhmä toimi vuoteen 1954 saakka, mutta laihoin tuloksin. 1960-luvulla Yockeyn teoksista saivat vaikutteita Jean-François Thiriart sekä Alain de Benoist. 1990-luvulla Yockey ja Euroopan vapautusrintama inspiroivat monia uusoikeistolaisia ryhmiä.
Yockey matkusti myös Egyptiin ja vuonna 1953 Kairossa hän tapasi Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasserin, joka oli Yockeyn silmissä suurmies, arabinationalismin karismaattinen isähahmo. Yockey työskenteli lyhyen aikaa Egyptin tiedotusministeriölle, jolle hän tuotti sionismin vastaista propagandaa. Yockey näki, että erityisesti arabimaat olivat merkittävässä geopoliittisessa asemassa ja niissä oli toimijoita, jotka haastoivat angloamerikkalaisjuutalaisen vallan. On väitetty, että Yockey teki 50-luvulla salaisia matkoja myös Kuubaan, Itä-Saksaan ja mahdollisesti jopa Neuvostoliittoon yrittäessään luoda yhteyksiä kommunisteihin.
Yockeyn poliittinen toiminta, matkustelu ja kirjoitukset herättivät huomiota myös Yhdysvalloissa. ADL (Anti-Defamation League) piti hänestä kansiota. FBI:n mielestä Yockeyn toiminta oli Amerikka-vastaista ja Venäjä-mielistä. Samoin kuin kommunisteiksi epäiltyjä amerikkalaisia, FBI seurasi myös Yockeyta yli vuosikymmenen ajan tämän viettäessä matkalaukkuelämää lukuisia eri henkilöllisyyksiä käyttäen. Hänet pidätettiin lopulta vuonna 1960, kun hän palasi Yhdysvaltoihin ulkomailta. Sattui sekaannus, ja Yockeyn matkalaukku päätyi viranomaisten käsiin. Kun he avasivat matkalaukun, he löysivät väärennettyjä passeja ja syntymätodistuksia, joiden avulla Yockey oli matkustellut. Kun tästä tehtiin ilmoitus, FBI seurasi Yockeyta Oaklandiin, Kaliforniaan, jossa hänet pidätettiin yksityisasunnosta.
Yockey sai syytteen asiakirjaväärennöksistä, vaikka todellisuudessa hänet haluttiin vangita poliittisen aktivisminsa vuoksi. Takaussummaksi määrättiin 50 000 dollaria, jotta mies saataisiin varmasti pidettyä telkien takana. Mistään rikoksesta passiväärennösten lisäksi Yockey ei ollut epäiltynä, mutta häntä pidettiin kuitenkin epäilyttävänä "valtion vihollisena". Kirjallisella tuotannolla taisi olla osuutta asiaan. Juutalainen tuomari Joseph Karesh vaati mielentilatutkimusta. Yockey pelkäsi, ettei hän saisi reilua oikeudenkäyntiä, vaan hänet pyrittiin diagnosoimaan mielisairaaksi ja saamaan lukkojen taakse loppuiäkseen. Bolton kirjoittaa tästä seikkaperäisesti Yockeyn lähipiirin ja FBI-tietojen pohjalta.
Kesäkuun 17. päivä 1960, Yockey löydettiin kuolleena sellistään tyhjä syanidikapseli lähellään, vaikka häntä pidettiin FBI:n valvonnassa. Kukaan ei tiedä varmasti, mistä syanidikapseli oli peräisin. FBI:n mukaan Yockey oli jättänyt viestin, jossa hän väitti tekevänsä itsemurhan suojellakseen poliittisten yhteyksiensä anonymiteettiä. Sellitoverilleen Yockey oli edellisenä iltana sanonut kryptisesti, "I'll sleep through 'til morning", "nukun aamuun". Oliko Yockeyn mainitsema "aamu" kenties uuden aikakauden aamunkoitto?
Vaikka Yockeyn euronationalismi, imperiumihaaveet ja juutalaisvastaisuus saattavat kuulostaa arveluttavalta ääriajattelulta, on hänen spengleriläinen historiantulkintansa ja Amerikka-kritiikkinsä perusteltua kun tarkastelemme lähihistoriaa. Suhteellisen lyhyen ajan sisällä globaalisti toimiva angloamerikkalaisjuutalainen establismentti on täyttänyt Euroopan amerikkalaisilla sotilastukikohdilla ja runnellut itä-Eurooppaa, Lähi-itää, Afrikkaa ja muitakin maanosia salaisilla ja avoimilla sodillaan, omia intressejä ajaessaan. Venäjäkin tiedostaa, ettei Yhdysvaltoihin voi luottaa missään asiassa, ja niinpä se on strategisesti liittoutunut Kiinan kanssa.
Yockey luultavasti ymmärtäisi tämän strategian hyvin. Boltonin mukaan Yockey oli realisti, joka kykeni huomioimaan muuttuvat maailmanpoliittiset tilanteet. Vaikka hänen ajatuksensa eivät saaneetkaan vastakaikua amerikkalaisen, kommunismin vastaisen oikeiston keskuudessa, Yockeylla oli suurempi vaikutus Euroopassa, jossa intellektuelli uusoikeisto otti hänet omakseen. Jean Thiriart, Alain de Benoist ja Guillaume Faye ovat selvästi saaneet vaikutteita Yockeylta, samoin venäläinen politologi Aleksandr Dugin. Ehkä jotain Yockeyn älyllisestä perinnöstä säilyy jälkipolville, jotka luovat sen pohjalta jälleen jotain uutta.
