maanantai 13. heinäkuuta 2020

Ulkopoliittista utopiaidealismia reaalipolitiikan maailmassa

Presidentit Hassan Rouhani ja Xi Jinping.
Suomalaisen politiikan valtavirran ja erilaisten "ääri"-etuliitteellä määriteltyjen ryhmien edustajat tuntuvat joistakin eroavaisuuksistaan huolimatta toivovan, että amerikkalainen (clintonilais-bushilainen, ei trumpilainen) hegemonia jatkuisi ja kaikki olisi taas kuten 90-luvulla, jolloin mikään ei näyttänyt pysäyttävän länsimaisen liberaalidemokratian ja kapitalismin voittokulkua.

Tästä pienenä heijastuksena Helsingin Sanomien toimittajan Twitter-päivitys, jossa hän kutsuu Kiinan ja Iranin talous- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä "hyvin epämiellyttäväksi, jopa pelottavaksi kuvioksi". Toimittajan mielestä Kiina on haistanut "geopoliittisen tilaisuutensa tulleen" ja "mitä sekavampi Yhdysvallat on", sitä isomman palan globaalin vallan kakusta Kiina tulee kahmaisemaan.

Olipa kyseessä sitten kokoomuslainen, sosiaalidemokraatti, vasemmistolainen, vihreä tai oikeistopopulisti, ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä ollaan aika lailla samaa mieltä: Suomen ja kaikkien euromaiden tulisi jatkaa Yhdysvaltojen vasalleina (kunhan tästä ikävästä Trumpin valtakaudesta päästäisiin vielä yli) ja vieroksua yhteyksiä Venäjään, Kiinaan ja muihin lännelle epämieluisiin maihin.

Kiinan ohella länsimielisten suomalaisten viholliskuvissa kummittelee yhä vahvasti Putinin Venäjä. Myös "islamilainen maailma" pelottaa, vaikka sen levittäytyminen Euroopan mantereelle ja Pohjan perille onkin hyvin pitkälti länsimaiden omien poliittisten päätösten ja sotilaallisten interventioiden sivutuote. Edes Nato-maa Turkkiin ei voi enää ottomaanien valtakunnasta haaveilevan Erdoğanin valtakaudella luottaa.

Moninapainen, useiden valtakeskusten järjestelmä, on kuitenkin muotoutumassa, halusivat suomalaistoimittajat ja poliittiset kommentaattorit sitä tai eivät. Vaikka murrosvaihe saattaa olla epävakaa ja konfliktien todennäköisyys kasvaa, ei ole mikään ihme, että lännen käskyvaltaan kyllästynyt "muu maailma" haluaa vahvistaa omaa asemaansa.

Asioiden kehitys saattaa ahdistaa monia "lännetettyjä" amerikkalaisen populaarikulttuurin kasvatteja. Toivottavasti moninapaistumisen myötä siirtyisimme realistisempaan maailmankuvaan, joka ei olisi lännen lumearvojen ja ismien värittämä. Osataanko Euroopassa ja Suomessa tarkastella asioita omien intressien mukaisesti, vai jatkuuko hyödytön nokittelu ja muutosvastarinta?

"Suomen ulkopolitiikan perustehtävänä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen", totesi presidentti Kekkonen aikoinaan. Viime vuosikymmeninä ulkopolitiikkamme on ollut kaikkea muuta kuin realistista saati kansallisia intressejä ajavaa. Uussuomettunut yhteiskuntamme on rakentanut lyhytnäköisesti kaiken lännen varaan.

Pienen valtion kannattaisi olla erityisen tietoinen maailman valtasuhteiden muutoksista ja ymmärtää omien voimavarojensa rajallisuus. Kuitenkin suomalainen eliitti ja valta(vale)median reportterit kuvittelevat Suomen olevan kokoaan suurempi maailmalla. Tälle hybrikselle voisi nauraa, ellei se olisi niin surullista. Utopiaidealismilla maa on ajettu ulkopoliittiseen umpikujaan.

Todellisuudessa Suomen ei kannattaisi herkästi kritisoida muita saati solmia itselleen epäedullisia liittolaisuuksia. Ulkopolitiikkaa ei tulisi hoitaa itäeurooppalaisten traumavaltioiden tavoin, jotka kuvittelevat amerikkalaissidonnaisuuksien riittävän selustansa turvaamiseen.

Arvelen, että suurvaltojen keskinäinen kilpailu tulee maltillistumaan, kunhan vanhasta järjestyksestä päästään uuteen. Suomen kaltaiset pienet valtiot joutuvat sopeutumaan uusiin lainalaisuuksiin; mitäpä sanovat atlantistimme, jos Saksa ja Ranska normalisoivat suhteensa Venäjään? Loppuisiko kannatus "vahvalle EU:lle", jos Yhdysvallat jäisikin taka-alalle? Jos taas EU hajoaisi, unionittomassa Euroopassa alkaisi uusi blokkipolitiikka, jossa naapuruussuhteiden merkitys voisi korostua.

Elämme joka tapauksessa siirtymävaihetta jälkiamerikkalaiseen maailmanjärjestykseen. Kaikkia eivät maailman geopoliittiset ja geoekonomiset muutokset miellytä, joten länsikeskeisyyden perään haikailevat tulevat jatkossakin purkamaan turhautumistaan kirjoituksissaan. Kiinaa ja Irania on turha syyttää pitkän tähtäimen ajattelusta. Olisipa omilla päättäjillämme samanlainen, vähemmän tunteellinen ja utopistinen lähestymistapa asioihin.