Länsimaiset historioitsijat pitävät kylmää sotaa tyypillisesti kahden suurvallan ideologisena kamppailuna; kyseessä oli heidän mielestään "sivilisaatioiden yhteentörmäys", jossa kapitalistit ja kommunistit kamppailivat keskenään vallasta propagandaa, vakoilua, sijaissotia sekä taloudellisia ja poliittisia painostuskeinoja käyttäen.
Alkuperäisen kylmän sodan tekniikoita on päivitetty ja mukautettu uuteen viholliseen uudella vuosisadalla, mutta poliittinen ydin on sama. Yhdysvallat ja sen liittolaiset pyrkivät edelleen säilyttämään lännen hegemonisen maailmanjärjestyksen yleisen vakauden ja pitkän aikavälin elinkelpoisuuden.
Tätä järjestystä uhkaa nyt eniten Kiina, joka puolestaan tukee - yhdessä Venäjän ja muiden suvereenien valtioiden kanssa - uutta moninapaista maailmanjärjestystä, joka toteutuessaan tulee kumoamaan Yhdysvaltojen hegemonistisen hankkeen, joka tähtää koko planeetan sotilaalliseen ja taloudelliseen hallintaan. Aiheesta kirjoittaa Carlos Martinez.
Alkuperäisen kylmän sodan tapaan uusi kylmä sota on siis alati käynnissä oleva konflikti, globaali hybridisota, jonka Yhdysvallat on aloittanut ja jota se johtaa ja jossa ovat vastakkain imperialismin, hegemonian ja yksinapaisuuden voimat sekä sosialismin, suvereniteetin ja moninapaisuuden voimat.
Paljon puhutaan "Kiinan uhkasta", joka on uuden mccarthyismin perusta lännessä. Tämä uhka on todellinen, vaikkakaan ei siinä mielessä kuin länsimaiden oikeistoliberaalit poliitikot ja toimittajat pelottelevat.
Kiina ei pyri hallitsemaan maailmaa eikä se pyri "heikentämään demokratiaa maailmanlaajuisesti". Se kuitenkin haastaa yhä enemmän vakiintunutta läntistä maailmanjärjestystä - taloudellisesti, strategisesti ja ideologisesti.
Alkuperäisen kylmän sodan ja nykyisen kylmän sodan välillä on se ratkaiseva ero, että Yhdysvallat ei todennäköisesti "voita" uutta kylmää sotaa, Martinez arvioi.
Verrattuna 1980-luvun Neuvostoliittoon Kiina on taloudellisesti paljon vahvempi, se on integroitunut paremmin maailmantalouteen, ja suoraan sanottuna sillä on paljon vahvempi johto ja johdonmukaisempi visio sosialismin tulevaisuudesta.
Valitettavasti vasemmisto lännessä ei näytä jakavan kiinalaista käsitystä sosialismista. Tälle asenteelle löytyy vertailukohtansa alkuperäisessä kylmässä sodassa. Tuolloin osa sosialistisesta liikkeestä, erityisesti Britanniassa, liittoutui iskulauseen "Ei Washington eikä Moskova" taakse ja kieltäytyi tukemasta Neuvostoliittoa, jota he pitivät valtiokapitalistisena ja imperialistisena.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin tämä iskulause on herätetty taas henkiin muodossa "Ei Washington eikä Peking", kun Kiina on ottanut Neuvostoliiton paikan pahana "sosiali-imperialistisena" valtana, jota on vastustettava.
Uuden kylmän sodan esittäminen jälleen imperialistien välisenä konfliktina merkitsee sitä, että monet vasemmiston näkyvät järjestöt ja henkilöt eivät pysty ottamaan tehokasta sodanvastaista kantaa, Martinez otaksuu ja on mielestäni aivan oikeassa. Puristeille on mennyt läpi propagointi, joka vähättelee Kiinan sosialismia ja vääristää sen "kapitalismiksi".
Jos Kiina on "nouseva imperialistinen suurvalta", ihmisoikeuksiin ja identiteettipolitiikkaan keskittyneet vasemmistolaiset tuskin ottavat vahvaa kantaa Yhdysvaltojen johtamaa Tyynenmeren militarisointia, Kiinan eristämisstrategiaa, tai Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten Kiinaan kohdistaman hybridisodan eri muotoja vastaan. Tällainen atlantistisesti orientoitunut vasemmisto seisoo länsimielisten oikeistoliberaalien rinnalla tuomitsemassa Kiinan.
Bidenin demokraattihallinnon aikana valheelliset ihmisoikeusväitteet ovat keskeinen osa Kiinaa vastaan suunnattua hyökkäystä. Näitä väitteitä käytetään, jotta Kiina voitaisiin sulkea pois globaaleista arvoketjuista, häiritä Vyö ja tie -aloitetta, eristää Kiina diplomaattisesti ja synnyttää Kiinan vastaisia tunteita maailmanlaajuisesti.
Suuri osa läntisestä baizuo-vasemmistosta toistelee näitä herjauksia kyseenalaistamatta. Lännen liberaali vasemmisto kertaa valta(vale)median absurdeja väitteitä siitä, että Kiina rakentaa "poliisivaltiota" Xinjiangiin, jossa "miljoona ihmistä on suljettu internointileireille".
Nuoren polven vasemmistolaiset ovat myös osoittaneet kritiikitöntä tukea väkivaltaisille, länsivaltojen tukemille "demokratiaa kannattaville mielenosoittajille" Hongkongissa. Tämänkään ulkomailta ohjatun "opposition" todellista luonnetta eivät liberaalin nykyvasemmiston epäsosialistit kyenneet näkemään.
Martinezin mielestä tilanne muistuttaa länsimaisen vasemmiston epäonnistumista vastustaa tehokkaasti sotilasliitto Naton sotaa Libyassa. Monet pseudososialistiset ryhmät väittivät vastustavansa pommituksia, mutta samanaikaisesti ne toistivat perusteettomia väitteitä Gaddafin hallituksesta, joiden tarkoituksena oli selvästi saada suuren yleisön tuki tuhoisalle sodalle.
Kun Nato pommitti "kapinalliset" voittoon elokuussa 2011, epäsosialistit lännessä julistivat, että "Gaddafin hallinto oli julma diktatuuri, joka ansaitsikin tulla kukistetuksi". Vastaavasti länsivasemmisto epäonnistui suurelta osin Syyrian sodan vastaisen tehokkaan liikkeen luomisessa ja osallistui sen sijaan Syyrian hallituksen vastaiseen kampanjaan.
Kiinan-vastaisella propagandalla on ollut jo vaikutusta monissa länsimaissa. Yhdysvalloissa se on saanut aikaan yksimielisyyden demokraattien ja republikaanien kesken: Kiinaa vastaan on käytävä kovin ottein.
Tämä synkkä asenne on nyt leviämässä laajemmalle niin angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä kuin myös euromaissa. Myös virallinen Suomi on aikaa sitten liittynyt lännen infosotarintamaan; viimeisimpänä esimerkkinä Helsingin Sanomista löytyvä "kannanotto".
Kiinan-vastaiset tunteet ovat kuumentuneet jopa siinä määrin, että ne ovat lietsoneet aasialaisvastaisen rasismin nousua. Martinez katsoo, että jos vasemmisto toistaa kiihotuspropagandaa Kiinaa vastaan uuden kylmän sodan keskellä, se luopuu kattavasti perustavanlaatuisimmasta vastuustaan imperialismin vastaisessa taistelussa.
Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät käyneet alkuperäistä kylmää sotaa pelkästään Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan, vaan kansallisen itsemääräämisoikeuden voimia vastaan kaikkialla maailmassa. Se oli pitkäaikainen ja monitahoinen taistelu lännen trotskilaisten globalistien vallan säilyttämisen varmistamiseksi.
Sama pätee myös uuteen kylmään sotaan. Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät käy sitä vain Kiinaa, vaan myös muita suvereeneja valtoja vastaan, koko globaalia etelää vastaan, moninapaisuuden käsitettä vastaan, uuden kansainvälisten suhteiden järjestelmän mahdollisuutta ja lännen hegemonia-aseman loppua vastaan.
