Tämä sotilaallinen läsnäolo Venäjän lähistöllä antoi Washingtonin sotahaukoille perusteetonta itseluottamusta siihen, että Venäjästäkin voisi ajan myötä sukeutua eurooppalaistyyppinen vasallivaltio lännen pyrkimyksille. Onhan Venäjälläkin omat liberaalinsa, vaikkakaan heillä ei ole vaikutusvaltaa, eikä suurta kannatusta kansan keskuudessa. Hybristisesti Washington on jo aloittanut oman napoleonmaisen sotaretkensä koukkaamalla Ukrainan kautta, hyökkäämällä Syyrian sotilaskohteisiin, ja muutenkin yrittämällä tehdä itänaapurimme olon mahdollisimman tukalaksi.
Washington kiihdyttää kriisiä Syyriassa Israelin ja Saudi-Arabian avustuksella, erityissuhdekumppani Englanti ja Macronin luotsaama Ranska vanavedessään. EU:lta puuttuu näkemystä ja uskallusta pysäyttää tämä sotaretki, vaikka siitä ei ole sille itselleen mitään järjellistä hyötyä. Eurooppaa ei uhkaa venäläinen valloituspolitiikka, eikä myöskään Syyria tai Iran, vaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikka, joka ei muutu piiruakaan, oli symbolinen johtaja sitten demokraatti tai republikaani. Angloamerikkalais-sionistiselle eliitille ei olisikaan ongelma nähdä Eurooppaa uudestaan raunioina, Nato-joukkojen hyökätessä Venäjälle.
Mikä eurooppalaisia politiikkoja oikein vaivaa, kun he ottavat tällaisen riskin, eivätkä aja omia intressejään? Onko Euroopasta tullut sitten vain kulttuurinen museo, ei enää mikään edelläkävijä? Uutta verta se kuvittelee saavansa kalergilaisten Paneurooppa-entusiastien järjestämästä maahanmuutosta Lähi-idästä ja Afrikasta, vaikka tämä rodunjalostusprojekti vaikuttaa jo alkumetreillä tuhoontuomitulta. Euroopasta tulee tällä tavalla monikulttuurinen, riitaisa ghetto, ei uusi, energinen korkeakulttuuri, joka kurottelisi tähtiin.
Eurooppalaisilla, myös sen nykyisillä "johtajilla", olisi paljon enemmän saavutettavaa liittymällä Kiinan silkkitiehankkeeseen ja venäläiseen Euraasian projektiin. Itä on nousemassa, ei länsi. Silkkitie voisi yhdistää Euroopan nousevaan itään. Venäjällä taas on Yhdysvaltojen kokoinen Siperia, alue täynnä resursseja. Ostovoimaltaan Kiina on jo maailman suurin talousmahti. Sotilaallisesti venäläis-kiinalainen allianssi vetää vertoja Washingtonille.
Jos Euroopalla olisi nyt yhtään järkeä, yhtään johtajuutta, se sanoisi Washingtonin vasalliuden irti, ja lähtisi omille teilleen, kirjoittaa Roberts. Mitä hyötyä Euroopalle on ollut Washingtonin maailmanherruudesta? Miten eurooppalaiset, kourallista Washingtonin lahjomia politiikkoja lukuunottamatta, ovat hyötyneet uskollisuudestaan ja Nato-jäsenyyksistään? Mitään konkreettista hyötyä ei ole ollut, vain rahanmenoa, ja amerikkalaistuneiden kansankulttuurien alasajo. Ja nyt tämä riuduttava vasallius saattaa johtaa vieläpä sotilaalliseen konfliktiin Venäjän kanssa.
Euroopan olisi otettava ohjat käsiinsä. Historia on mitä on, mutta Eurooppa on menettänyt mahdollisuuksia enemmän Washingtonin hegemoniapyrkimysten kisällinä kuin koskaan Moskovan takia. Jos Eurooppa pääsisi irti Washingtonin ikeestä, sillä olisi toivoa uudistua. Kuten ranskalainen poliitikko, Philippe de Villiers, on osuvasti sanonut, Euroopan ei tulisi enää kirjoittaa tulevaisuuttaan amerikkalaisella kynällä. Ellei poliittista suunnanmuutosta lähitulevaisuudessa tapahdu, on Euroopan iltaruskon aika.
