 | |
| Diego Fusaro |
Fusaron tutkimuskohteita ovat Marxin ja Gramscin ohella myös suuri syntetisoija, Hegel, sekä italialainen 'aktualistisen idealismin' ja fasismin isä, Giovanni Gentile. Näiden filosofien ajattelusta inspiroitunut Fusaro on rakentanut uutta poliittista ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti liberalismiin, euroon ja kapitalismiin. Jotta lukija ymmärtäisi paremmin Italian nykyistä poliittista muutosta, on hänen syytä tutustua Fusaron ajatteluun. Fusaro on kirjoittanut kirjoja, jotka käsittelevät mm. Marxia ja filosofiaa, mutta myös Eurooppaa ja kapitalismia (Europe and Capitalism: Regaining the Future, Mimesis International, 2015). Fusaro on myös aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä.
Fusaron filosofiassa kansallinen ja universaali voivat elää yhtä aikaa. Kansallinen on kuitenkin kaiken lähtökohta: jokaisen kansan, jokaisen valtion, tulisi olla ylikansallista kapitalismia vastaan ja etsiä universaalia vapautusta, jossa jokainen kansa, väki, on vapaa. Nykymuotoisessa Euroopan unionissa Fusaro ei näe mitään pluraliteettia, eikä mitään vapaata, vaan EU edustaa vain kapitalismin päällysrakennetta. Tässä Yhdysvaltojen alkujaan luomassa pseudo-Euroopassa ei ole kansallisuuksia, on vain keskuspankki ja byrokraattinen koneisto, "arvopohjanaan" kapitalistinen rahavalta. Fusaron mielestä pitäisi luoda poliittinen taloustiede, jossa valtio säätelee taloutta ja suitsii uusliberalismia. Tässä nativisteilla on oma roolinsa.
Ranskalaisen Le Figaro-sanomalehden haastattelussa Fusaro sanoo Liiton ja Viiden tähden liikkeen edustaman politiikan ylittävän ja korvaavan vanhan oikeisto-vasemmisto-dikotomian. Finanssikapitalismin aikana vanha jako on korvattu hegeliläisittäin ylä- ja alatason, herrojen ja orjien, välisellä vastakkainasettelulla. Ylätasolla "herrat" haluavat sääntelemättömät markkinat, lisää globalisaatiota ja liberalisaatiota. Alatasolla gramscilaiset, "kansalliset orjat" taas haluavat vähemmän vapaakauppaa ja enemmän kansallisvaltiota, vähemmän globalisaatiota, vähemmän Euroopan unionia ja enemmän arkielämän vakautta.
Nativistipopulistien vaalivoitto 4. maaliskuuta ei ollut Fusaron mukaan oikeiston eikä vasemmiston voitto, vaan kansallisen alhaison, "orjien" voitto "herroista". Tätä alhaisoa edustavat Viiden tähden liike ja Liitto, osapuolet, joita globaali herravalta älymystöineen haukkuvat "populisteiksi". He ovat naapureita, kansanmiehiä, eivätkä Marxin kuvailemaa "talouden aristokratiaa". Jos he ovatkin rahvaan valtaan nostamia populisteja, Fusaron mielestä herrapuolueet ovat suorastaan demofobisia, tavallisen kansan vihollisia kaikissa toimissaan.
Fusaron mukaan Italia elää muiden Euroopan maiden tavoin rahoitusmarkkinoiden diktatuurin alaisuudessa. Markkinat vaativat, markkinat hermostuvat: ne ovat kuin jumalolentoja, jotka päättävät asioista ylhäältä käsin; kyseessä on Marxin kuvaileman fetisismin huipentuma. Fusaro selittää myös Italian hallituspuolueiden Venäjä-myönteisyyttä nimenomaan sillä, että Putinin Venäjä on dollari-imperialismia ja maailman amerikkalaistumista, toisin sanoen läntistä globalisaatiota, vastaan. Fusarolle moninapainen maailmanjärjestys on parempi kuin yhden vallan koko maailmaa hallitseva, Kantin pelkäämä "universaali monarkia". Tämän maailmanjärjestyksen syntyä edistääkseen Italian tulisi erota eurosta, EU:sta ja Natosta, palauttaa monetaarinen, kulttuurinen ja taloudellinen suvereniteettinsa ja avautua kohti Venäjää ja muita sopivia, liittoutumattomia maita.
Fusarolle euro ei ole vain valuutta vaan se edustaa Foucaultin filosofiasta tuttua "hallinnallisuutta", jonka ainoa tarkoitus on hyödyttää globaalia kapitalistieliittiä ja kontrolloida työväenluokkaa ja nativistipopulisteja. Fusaron mukaan sekä vanha porvaristo että proletariaatti kuuluvat nyt samaan sorrettujen ryhmää. Vanha porvarillinen keskiluokka ja vanha työväenluokka muodostavat uuden köyhtyneen, oikeutensa menettäneen rahvaan. Hallitseva luokka on tällä kertaa talouseliitti, kosmopoliittinen pankkiirien, sijoittajien ja suuryritysten johtajien superluokka. Marx toteaa saman Pääoman kolmannessa osassa: kapitalismi ylittää porvarillisen vaiheensa ja etenee finanssimarkkinavaiheeseen, joka perustuu pääoman kasautumiseen ja rahakeinotteluun.
Filosofi Diego Fusaro käyttää mielenkiintoisella tavalla vasemmistoajattelijoiden klassisia teesejä analysoidessaan talouseliittiä ja Euroopan unionia. Punavihreälle uusvasemmistolle Fusaron perinteisen vasemmiston ja uuden kansallismielisen linjan yhdistävä nativistipopulismi näyttäytyy ehkä liian arveluttavana, "punaruskeana" ajatteluna, mutta se edustaakin sellaista realismia, jota tämä aika tarvitsee päästäkseen eroon uusliberalismin tuhoisista vaikutuksista. Suomessa Fusaron ja Italian hallituspuolueiden paradoksaaliselta tuntuvaan yhdistelmään ei ole vielä totuttu, mutta toivottavasti tätä kohti vielä täälläkin mennään.
