torstai 21. kesäkuuta 2018

Putin vs Putin (kirja-arvio)

Putin vs Putin (Arktos, 2014) on kokoelma Alexandr Duginin kirjoituksia, joiden tarkastelun kohteena on Venäjän presidentti, Vladimir Putin. Kirjan on julkaissut Arktos, joka on tunnettu uusoikeistolaisen kirjallisuuden kustantamona. Kirjan nimessä onkin alaotsikko "Vladimir Putin oikealta katsottuna", vaikka Dugin ei itse koekaan olevansa oikeistolainen. Kirjan nimeen se on yhdistetty varmaankin kustantajan omien mieltymysten takia, sekä siksi, että Dugin on lännen median luomissa mielikuvissa tietysti patamusta "fasisti".

Todellisuudessa Duginia ei voi kategorisoida vasemmalle tai oikealle. Hän vaikuttaa eksentriseltä ajattelijalta (kuka ajattelija ei olisi eksentrinen?), joka ihannoi Heideggerin filosofiaa, ja tuntuu matkustelevan erilaisissa poliittisissa ja filosofisissa konferensseissa eri puolilla maailmaa,  julkaisten myös koko ajan uusia kirjoja ja artikkeleita. Dugin ei edusta valtavirtaa juuri missään mielessä: hän on radikaali traditionalisti ja vanhauskoinen ortodoksikristitty, jolla on kuitenkin kerettiläistä taipumusta esoteeriseen spekulointiin. Maailman moninapaisuus, multipolaarisuus, on Duginin keskeisimpiä ja järkevämpiä teemoja, ja tätä aihetta hän tuo esiin myös Geopolitica-sivustollaan.

Dugin toimi aiemmin sosiologian professorina Moskovan valtionyliopistossa, jossa hän johti "konservatismin tutkimuskeskusta". Hän sai kuitenkin yliopistolta lähtöpassit kovien Ukraina-lausuntojensa vuoksi. Tämän jälkeen Dugin on keskittynyt kirjoittamiseen ja esitelmöintiin; hän on myös aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Duginin teoksia erityisesti "neljännestä poliittisesta teoriasta" on käännetty jo useille kielille, mutta Venäjällä hän kuuluu marginaaliin. Suomeksi Duginilta on julkaistu toistaiseksi vain lyhykäinen suomalais-ugrilaisuutta käsittelevä teos, jonka arvioin aiemmin helmikuussa. Putin vs Putin puolestaan on julkaistu jo 2014, mutta itse luin kirjan vasta nyt. Toisaalta Putin on aloittanut neljännen kautensa presidenttinä, joten teos on taas ajankohtainen. Tänä vuonna ilmestyneen italialaisen painoksen johdosta Dugin on parasta aikaa Italiassa puhumassa aiheesta.

Duginin mukaan Venäjän presidenttinä Putin on yrittänyt tasapainottaa hänen poliittisen luonteensa kahta vastakkaista puolta: toinen on liberaali demokraatti, joka haluaisi ylläpitää hyviä suhteita Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin, ja toinen on isänmaallinen venäläinen, joka arvostaa Venäjän perinteitä ja haluaa vahvistaa Venäjän roolia suurvaltana. Putinin tehtävä ei ole helppo: hänen tulisi säilyttää Venäjän ainutlaatuinen identiteetti ja suvereniteetti kasvavien haasteiden edessä. Duginin mielestä Venäjän kannattaa toimia yhteistyössä muiden liberaalin globalismin vastustajien kanssa.

Dugin tekee selväksi, että hän tukee Putinia paitsi Venäjälle parhaiten sopivana päämiehenä, myös siksi, että tämä on lähimpänä autenttista valtiomiestä maailmassa tällä hetkellä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että Dugin suhtautuu Putiniin ilman kriittisyyttä; hänen mielestään Putin on tällä hetkellä paras johtaja Venäjälle, mutta Putinillakin on puutteensa. Tästä syystä kirjan nimi on "Putin vastaan Putin": se kuvaa kahta eri puolta miehestä, joka pyrkii tasapainoilemaan sisä- ja ulkopolitiikan areenoilla, ja ylläpitämään samalla Venäjän suvereniteettia, mutta ilman täsmällisempää ideologista pohjaa.

Putin on lähtöisin Jeltsinin miljööstä, Pietarista, eikä Moskovasta, joka edustaa ainakin Duginille Venäjän syvintä ideaa  (jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukea kirjoitus Moskovan idea). Dugin ei selvästikään pidä Pietarista, sillä se on ollut historiallisesti Venäjän länsimaistamisen kehto: Pietari Suuri rakensi Pietarin "länsimaiseksi" pääkaupungiksi. Tätä Duginin paheksumaa länsisuuntausta jatkettiin Katariina Suuren ja myös kommunistien, etenkin Trotskin, toimesta, sekä  myöhemmin Gorbatšovin ja Jeltsinin valtakausilla. Venäjä on kuitenkin ollut kyllin voimakas vastustamaan länsimaistamista, eikä venäläistä kansansielua ole saatu rikki edes bolševikkien toimesta.  Miten Putinin käy liberalismin ja perinteisemmän venäläisyyden ristipaineessa?

Dugin yltyy välillä hyvin esoteeriseksi: hänen mukaansa Putin ei parhaimmillaan johda Venäjää, vaan Venäjän idea johdattelee häntä. Dugin on selvästi Platoninsa lukenut. Hänen mielestään Putin osoittaa arvonsa vain, jos hän kulkee tämän ikiaikaisen, hengellisen ja kulttuurisen virtauksen mukana, eikä yritä vastustaa sitä, kuten Pietari Suuri, Trotski ja Jeltsin tekivät. Dugin kuvailee, kuinka Putin on näkymättömien voimien johdattama, ja tässä mielessä  pikemminkin seuraa kuin johtaa, mutta häntä vetävät toiseen suuntaan myös Venäjän vastaiset, "Antikristuksen" voimat. Ei ole mikään ihme, että Duginia on ajoittain moitittu gnostilaisesta, manikealaisesta ajattelusta.

Dugin näkee Putinin kuitenkin myös poliittisena realistina. Hänen painopisteenään on Venäjä valtiona, kun taas Dugin itse näkee Venäjän imperiumina. Venäläisissä kirjoituksissa Putinia kuvataankin maltilliseksi keskustalaiseksi, eikä lännen propagandan mukaiseksi vaaralliseksi ekstremistiksi. Tästä huolimatta kovan linjan russofobeille Putinin Venäjä on Neuvostoliiton uhkaava uudelleenilmentymä. Duginin mielestä taas kansallisvaltio ja kansallismielisyys ovat länsimaisesta valistuksesta peräisin olevia käsitteitä, ja siten sidoksissa syövyttävään liberalismiin. Tämän vuoksi Dugin ei koe olevansa nationalisti, vaikka häntä on sellaiseksikin kutsuttu. Putin ei myöskään ole nationalisti länsimaisessa mielessä. Venäjää ei voida pitää tavanomaisena "kansallisvaltiona" jo pinta-alansa ja monikulttuurisen väestönsä vuoksi.

Putin yrittää sovittaa Venäjää vanhaan ja uuteen, perinteisiin sekä moderneihin malleihin. Tuloksena ei ole kuitenkaan toimiva, uusi synteesi, vaan Duginista tämä on aiheuttanut epäjohdonmukaisuutta ja päättämättömyyttä: kyseessä on puute ideologisessa asearsenaalissa, jolla kohdata liberalismi, joka pyrkii tuhoamaan Venäjää sisältä ja ulkoa "vapauden" ja "avoimen yhteiskunnan" nimissä. Duginin ensisijainen ideologinen vihollinen käy erittäin selväksi: hänen liberalismin kritiikkinsä onkin parasta niin tässä kuin muissakin hänen kirjoittamissaan kirjoissa. Liberalismi suosii "vapautta", mutta Dugin kysyy "vapautta mistä ja mihin?". Vapautta identiteetistä, yhteisöstä, kollektiivisen kokonaisuuden osana olemisesta. Vapautta itsekkyyteen, narsismiin, turhanpäiväisyyteen, kuluttamiseen, egoismiin. Naisen vapautta äitiydestä ja perheestä. Vapautta abortoida elämä ja tulevat sukupolvet, vapautta suvun jatkamisesta ja koko sivilisaatiosta. Tämä on lännen tuhoisaa "vapautta", jonka Dugin toivoo Venäjän Putinin johdolla hylkäävän.

Putin on reagoinut lännen liberalismiin tukeutumalla valtion ja ortodoksikirkon symbioottiseen suhteeseen. Taustalla vaikuttaa vanha bysanttilainen ajattelu valtion ja kirkon sinfoniasta: yhteenpelistä, jossa mahtikeskukset tukevat toisiaan. Ylipäänsä konservatiivisia äänenpainoja on korotettu, ja venäjän tulevaisuutta on pyritty turvaamaan tukemalla lapsiperheiden asemaa. Homoseksuaalisuutta ei ole haluttu korostettavan julkisesti samalla tavalla kuin länsimaissa, joissa siitä on tullut myös poliittinen lyömäase. Ulkomailta masinoitua Venäjä-vastaisuutta on pyritty suitsimaan rajoittamalla länsirahoitteisten järjestöjen toimintaa maassa. Duginin mielestä Venäjän valtio ei kuitenkaan omaa sellaista ideologiaa (kuten Duginille tärkeää eurasianismia), jolla voitaisiin vastata kunnolla liberalismin haasteeseen. Putin etsii Venäjälle ominaista toimintatapaa pragmaattisesti, mutta tekee samalla kompromisseja länsimaisen demokratian kanssa. Hän sallii myös liberaalien, kuten Dmitri Medvedevin, jatkaa johtavissa tehtävissä. Tästä Dugin ei erityisemmin pidä.

Putin toimii kuitenkin pääasiallisesti Venäjän pitkän tähtäimen etujen mukaisesti ja vastustaa läntistä globalisaatiota. Hän on puhdistanut Venäjän oligarkeista, jotka ovat vain pyrkineet hyötymään antamatta mitään takaisin. Toki hänen lähipiiriinsä kuuluu menestyneitä liikemiehiä, ja tämän takia suomalaisessakin mediassa on luotu kuvaa itänaapurista korruptoituneena hyväveli-verkostojen maana (Suomessahan tällaisia verkostoja ei tietenkään ole?). Putin on painottanut myös talouden uudistamisen tärkeyttä. Uudella kaudellaan Putin on luvannut keskittyä sisäpoliittisten ongelmien ratkaisemiseen, terveydenhuollon uudistuksiin, sekä kansallisen puolustuksen valmiuksiin.

Putinin puheenvuorot Yhdysvaltojen ja EU:n suuntaan ovat olleet vuosien varrella aika vaikuttavia. Esimerkiksi Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007 Putin ravisteli konferenssivieraita puheella, jossa hän syytti Yhdysvaltain pyrkivän yksinapaiseen maailmanjärjestykseen, maailmaan, jossa olisi vain yksi isäntä, vain yksi suvereeni valtio. Putin arvosteli myös Naton jatkuvaa laajenemista ja pyrkimystä sijoittaa Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmä Eurooppaan. Muut puheet ovat sisältäneet samantyyppisiä teemoja; Putin on kyseenalaistanut lännen arvomaailman ja sen suunnitelmat, ja tälle asennoitumiselle on löytynyt ymmärrystä myös Venäjän ulkopuolelta.

Dugin oli myös innoissaan, kun Putin perusti Euraasian talousunionin. Kritiikkiä Putin saa Duginilta siitä, että tämä harjoittaa vain "talouspoliittista eurasianismia", ilman selkeää näkemystä Euraasiasta sivilisaationa. Tuleeko Euraasian unionista pelkkää talousliittoa vahvempi poliittinen ja kulttuurinen voima, kysyy Dugin. Länsimainen liberaali hegemonia varmasti vastustaa tätä projektia ja pyrkii vaikeuttamaan sen kehitystä kaikin tavoin. Duginin mielestä onnistuakseen tämä hanke vaatii taustalle moninapaisen, multipolaarisen maailman teorian. Näin Yhdysvaltojen yksinvaltainen liberaali malli korvataan monenkeskisellä mallilla, jossa kansojen erilaiset kulttuurit, näkökohdat ja kehitysaste otetaan huomioon, eikä kaikesta yritetä tehdä amerikkalaiseen tyyliin "yhtä ja samaa". Euraasia vaatisi myös strategisen liiton ainakin Euroopan, Kiinan ja Iranin kanssa.

Putin vs Putin päättyy Duginin kysymykseen, mitä odottaa Putinilta seuraavaksi? Hän toivoo, että Putin muuttuisi entistä patrioottisemmaksi ja sovittaisi Venäjän geopoliittiset päämäärät Euraasian unionin kehittämiseen vastavoimaksi angloamerikkalaiselle hegemonialle. Dugin kirjoittaa: "Putinin täytyisi ainoastaan tulla sellaiseksi, jollaisena hänen verivihollisensa hänet jo näkevät — sellaisena myös hänen ystävänsä, patriootit ja eurasianistit, haluavat hänet nähdä." Tässä näkyy taas häivähdys Duginin omasta visiosta: hän toivoo, että Putin omaksuisi Spenglerin "caesarismin" ja palauttaisi Venäjän suurvalta-aseman etupiireineen kaikkineen. Eri asia on, missä määrin Putin jakaa Duginin vision. Oliver Stonen haastattelussa Putin vieroksui "Karthago on tuhottava"-ajattelua, ja tuntui toivovan pääsevänsä yhteisymmärrykseen amerikkalaisten ja eurooppalaisten kanssa.