Trump, jolla tuntuu olevan aina raha mielessä, kehui tiistaina Nato-maiden kasvaneita puolustusbudjetteja. "Valtavaa edistystä on tapahtunut, ja Nato on paljon vahvempi", Trump sanoi toimittajille, mutta sivalsi kuitenkin jälleen Saksaa, joka "ei vieläkään maksa tarpeeksi". Ei kuitenkaan aivan kuulosta siltä, että Trump olisi lopettamassa sotilasliiton toiminnan tykkänään, kuten Trumpin olemattomiin Venäjä-kytköksiinkin uskoneet ovat pelänneet.
Patrick Buchanan taas on sitä mieltä, että jos Trumpilla olisi järkeä, hän ilmoittaisi, ettei Nato ota enää uusia jäseniä. Jos Trump todella toivoo, kuten hän tiistaina sanoi, parempia suhteita Venäjään, asiaa ei varmasti edesauta sotilasliiton läsnäolo Venäjän rajojen läheisyydessä. Ulkoministeri Mike Pompeo puolestaan kiirehti lupaamaan, että "globaaliksi liittoumaksi" muuttuva Nato on pystyssä vielä toisetkin 70 vuotta.
Naton pääsihteeri Stoltenberg sanoi Tbilisissä, Georgiassa, maaliskuun 25. päivä, että Naton "29 liittolaismaata ovat sitä mieltä, että Georgiasta tulee vielä Naton jäsenmaa". Venäjän protesteihin Stoltenberg totesi ylimielisesti vain, ettei Nato tarvitse "Venäjän, tai minkään muunkaan vallan, hyväksyntää sille, mitä Nato-maat voivat tehdä".
Mitä sitten tarkoittaisi Georgian Nato-jäsenyys, kysyy Buchanan. Hän arvelee, että Yhdysvallat joutuisi välittömästi konfliktiin Venäjän kanssa tavoilla, jotka voisivat muistuttaa vuosien 1938 ja 1939 kriisiä sudeettialueiden ja Danzigin suhteen.
Vuonna 2008 koeteltiin kepillä jäätä: kuvitellen uhkapelin onnistuvan Yhdysvaltojen taustatuella, Georgian silloinen presidentti Saakašvili hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, entiseen Georgian provinssiin, joka julistautui itsenäiseksi Etelä-Ossetian tasavallaksi jo vuosia aiemmin. Tuossa invaasiossa kuoli myös venäläisiä rauhanturvaajia, ja Venäjä vastasi lähettämällä venäläisarmeijan heittämään georgialaiset ulos Etelä-Ossetiasta. Venäläisjoukot etenivät myös syvemmälle Georgiaan.
Sotahaukka John McCain toivoi yhteenottoa Venäjän kanssa ja ilakoi tuolloin, "me olemme kaikki georgialaisia nyt", mutta hänen pettymyksekseen, George W. Bush ei tehnytkään näyttävää amerikkalaista väliintuloa tähän konfliktiin. Jos Georgia olisi ollut Naton jäsenmaa vuonna 2008, Buchanan spekuloi, Yhdysvallat olisi ollut sodan partaalla Venäjän kanssa vähäpätöisen ja kiistellyn Etelä-Ossetian alueen vuoksi, josta harva amerikkalainen on edes kuullut.
"Miksi siis tuoda Georgia Natoon nyt, kun Tbilisi yhä vaatii itselleen itsenäisiksi julistautuneita, Moskovan kontrolloimia ja puolustamia alueita Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa?" kysyy Buchanan. Hänen mielestään Yhdysvalloilla on kädet täynnä työtä ilman uusia kiistoja. Jo nyt ongelmia on Iranin kanssa Persianlahdella, Kiinan kanssa Etelä-Kiinan merellä ja hankausta riittää Pohjois-Korean, Venäjän ja Venezuelan kanssa, puhumattakaan Irakista, Syyriasta, Jemenistä, Afganistanista ja Somaliasta.
Neokonservatiivien ja muiden amerikkalaisten interventionistien puheissa on pitkään tuotu julki vaatimus ottaa myös Ukraina Naton jäsenmaaksi. Tämä osoittaisi Buchananin mukaan nykyisessä poliittisessa tilanteessa vielä suurempaa mielipuolisuutta kuin puheet Georgian Nato-jäsenyydestä. Buchananin mukaan Yhdysvallat ei aloittaisi sotaa Venäjän kanssa aluekiistojen takia. Yllättäen George Bush vanhempi oli sitä mieltä, että Ukraina kuuluu Venäjän yhteyteen; ukrainalainen itsenäisyysliike oli hänestä esimerkki "itsetuhoisesta nationalismista".
Kylmän sodan päätyttyä, Nato on ottanut kolmetoista uutta jäsenmaata itä-Euroopasta: Tšekin, Slovakian, Puolan, Unkarin, Baltian maat Viron, Liettuan ja Latvian, sekä kuusi Balkanin maata, Bulgarian, Romanian, Slovenian, Kroatian, Albanian ja Montenegron. Viikko sitten Naton kokoontumisessa Tbilisissä, Georgiassa, paikalla oli edustajia myös Ruotsista, Suomesta ja Azerbaidžanista. Buchanan aprikoi, kuuluvatko nämäkin maat kohta Yhdysvaltojen sotilasreserviin?
Buchananilla on selkeä näkemys siitä, mihin Naton laajeneminen johtaa: mitä kauemmas itään Nato siirtyy, sitä suuremmaksi kasvaa myös sotilaallisen konfliktin todennäköisyys, joka voisi eskaloitua kolmanneksi maailmansodaksi. Kuitenkaan kukaan kylmän sodan ajan amerikkalainen presidentti ei pitänyt Naton jäsenmaita sen arvoisina, että Yhdysvaltojen kannattaisi ryhtyä sotaan Venäjää vastaan, väittää Buchanan.
Buchanan ajattelee asioita amerikkalaisesta perspektiivistä ja kysyy, milloin näiden maiden puolustamisesta tuli oleellinen osa Yhdysvaltojen intressejä? Tällä välin Putinin Venäjä näyttää luovuttaneen amerikkalaisten suhteen ja siksi se onkin lähentynyt Kiinaa. Viime viikolla, satapäinen venäläinen sotilasjoukko saapui Caracasiin, Venezuelaan. Wall Street Journal ehätti vaatimaan Trumpilta: "heitä heidät ulos takapihaltamme". Monroen oppi vaatisi sitä, mutta kuka on puolestaan viimeisten kahdenkymmenen vuoden ajan siirtynyt lähemmäksi Venäjän etupihaa?
"Kuten skotlantilaismies [Robert Burns] runoili, suurin lahja, minkä jumalat voivat meille antaa on, että voisimme nähdä itsemme sellaisina kuin toiset näkevät meidät", päättää Buchanan arvelunsa kotimaansa ulkopolitiikan ja sotilasliiton olemassaolon suhteen.
