lauantai 6. heinäkuuta 2019

Poliittista platonismia

Arktos-kustantamo jatkaa kulttuurityötä julkaisemalla laadukkaita käännöksiä venäläisen politologin ja kirjailijan, Alexandr Duginin, teksteistä. Nyt julkaistu Political Platonism (Arktos, 2019) sisältää Duginin politiikan filosofiaa ruotivia kirjoituksia. Kirjan alkukappale on puhtaaksikirjoitettu versio Duginin "Politiikan filosofia"-kurssin ensimmäisestä luennosta Moskovan yliopistossa vuodelta 2014. Muut tekstit käsittelevät tavalla tai toisella samaa aihepiiriä.

Dugin toteaa heti alkuun, ettei politiikkaa voi olla ilman filosofiaa. Politiikka on hänen mukaansa "sovellettua filosofiaa". Filosofian ja politiikan historia myös seuraavat toisiaan: jos filosofia kulkee johonkin suuntaan, politiikka ei voi kulkea toiseen. Jos yhteiskunnan perusfilosofia muuttuu, muuttuu myös siellä harjoitettu politiikka. Poliittisilla ja yhteiskunnallisilla muutoksilla on aina filosofinen ulottuvuutensa, huomattiin tätä tai sitten ei, Dugin selittää.

Filosofi Platonin tavoin Dugin kritisoi demokratiaa, jota ei tänä päivänä saisi kritisoida. Duginin mukaan demokratia ei ole neutraali käsite, vaan se on nykyaikana sekulaarin kultin oppijärjestelmä, jonka takana seisoo "länsi", meille tutummin Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Eurooppa. Jotta hyväksyttäisiin jäseneksi tähän kulttiin, on puolustettava "liberaalidemokratiaa" ja länsikeskeistä maailmanjärjestystä. "Demokratiasta" on tullut globaalin vallankäytön ja interventionismin väline: jo Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson halusi tehdä "maailmasta turvallisen demokratialle".

Länsimainen demokratia hyväksyy marginaalisen, voimattoman opposition, mutta jos tämä oppositio kehittyy liian voimakkaaksi, "demokratian voimat" valjastetaan murskaamaan toisinajattelu ja muutosvoimat heti alkuunsa. Vallanvaihto-operaatiot, näennäisen spontaanit "kansan nousut", värivallankumoukset, sekä demokratiaan pommitus, ovat lännen välineitä yhteiskuntien muuttamisessa. Yksilötasolla demokratian kyseenalaistaja syyllistyy poliittisen epäkorrektiuden syntiin, ja hänestä tehdään valta(vale)median välityksellä nopeasti epähenkilö, jonka valtavirrasta poikkeavat ajatukset ovat virheellisiä, naurettavia, tai jopa yhteiskunnalle vaarallisia.

Duginin mielestä demokratian ylentäminen dogmaksi, jolle ei voi olla vaihtoehtoja, tekee lopun vapaasta filosofisesta diskurssista. Hän ryhtyykin avaamaan demokratian käsitettä ja merkitystä etymologian ja antiikin Kreikan filosofian kautta. Mitä eroa on demokratialla, aristokratialla, oligarkialla ja tyrannialla? Lukija tutustuu Platonin ohella mm. Aristoteleen ihannevaltioon ja Parmenideksen ajatteluun. Tämä on itse asiassa hyvin mielenkiintoista ja saattaa inspiroida lukijaa filosofian klassikoiden pariin. Politiikan opiskelijoita Dugin rohkaisee myös lukemaan saksalaista Carl Schmittiä, joka on "Platonin ja Hobbesin ohella" yksi huomattavimpia poliittisia filosofeja. Schmittin ajatukset ovatkin vaikuttaneet sekä oikeistoon että vasemmistoon.

Platon on kuitenkin kirjan punainen lanka, vaikka välillä rönsyillään muuallekin: Dugin painottaa, että kaikkina aikoina terävimmät ajattelijat ovat palanneet Platonin filosofian pariin. Platonista kaikki syvällinen filosofinen ajattelu alkaa. Myös kristillinen dogma pohjautuu Platoniin, joka on vaikuttanut syvästi myös islamilaiseen teologiaan. Platon on myös länsimaisen poliittisen filosofian perustaja. Duginin mielestä poliittinen platonismi on täydellinen vastakohta modernismille ja postmodernismille, jotka ovat "järjestystä, voimaa, transkendenssia, pyhyyttä, vertikaalista topografiaa ja ihmisen, maailman, politiikan ja tiedon samansyntyisiä malleja vastaan". Lukuisista asioista voidaan johtaa yhteys tähän antiikin Kreikassa eläneeseen ajattelun jättiläiseen.

Duginille Platonin tärkeimmät teokset ovat Timaios ja Valtio. Hänen mielestään venäläinen yhteiskunta on ottanut vaikutteita Platonilta ja "uusi Venäjä" tarvitsisi yhä Platonia. Tämän joku lukee varmasti totalitarismin puolustuspuheeksi. Dugin sanookin, että ns. "avoimen yhteiskunnan" puolustaja, itävaltalais-brittiläinen tieteenfilosofi Karl Popper, inhosi Platonin valtio-oppia. Popperin ehkä tunnetuin ihailija, kansantalouksia kaatanut suursijoittaja George Soros, inhoaa Venäjää ja Kiinaa, sekä Viktor Orbánin johtaman Unkarin illiberalismia. Platonin ajan "liberaaliatomistit", Demokritos ja Epikuros, lienevät olleet enemmän Popperin ja Sorosin mieleen.

Dugin pohtii kirjassa myös venäläistä politiikkaa, esittelee uskonnonfilosofisen traditionalistisen koulukunnan ajattelua, sekä modernin maailman kriisiä, jota sufilaisuuteen, islamin mystiseen suuntaukseen, kääntynyt ranskalainen traditionalisti Réne Guénon on analysoinut. Myös Duginin omaa, "neljättä poliittista teoriaa", sivutaan kirjan kappaleissa, mutta teoriasta on julkaistu jo parikin omaa kirjaa, joihin kannattaa tutustua. Martin Heidegger on myös Duginin lempiaiheita, eikä kirjassa vältytä tämänkään vaikeaselkoisen ajattelijan eksistentialistiselta ja fenomenologiselta filosofialta: itse asiassa heideggerilainen ajattelu on koko ajan vahvasti läsnä kirjan esseissä.

Dugin väittää myös, että lännen filosofinen perinne on tullut tiensä päähän; se on "loppuun käytetty". Lännen "logosentrinen" filosofia sai alkunsa Herakleitoksesta ja esisokraattisista ajattelijoista ja saavutti huippunsa Sokrateksen, Platonin ja Plotinuksen filosofioissa, jatkaen patristiikkaan ja skolastiikkaan, päätyen Descartesin ja Nietzschen kautta nykyajan modernismiin. Tällä matkalla "Jumala kuoli", käytiin kaksi maailmansotaa, ja ihminen kävi myös kuussa. Kommunismi, fasismi, sekä nyt myös liberalismi, ovat auttamattomasti "vanhanaikaisia", merkityksensä menettäneitä reliikkejä. Jääkö jäljelle vain näköalaton nihilismi, amerikkalainen idiokratia, tai teknokraattinen pragmatismi, vai toteutuuko Duginin "neljäs poliittinen teoria" vielä käytännössä?

Heideggerin tavoin Dugin haluaa formuloida "uuden alun" filosofiaa. Tätä varten olisi katsottava "kaaosta" silmiin ja hylättävä vanhat ajatusmallit. "Kaaos", josta Dugin puhuu, on itse asiassa taas pääsemässä esiin, lännen "logoksen fragmentoitumisen" takia. Duginin "kaaos" ei ole kuitenkaan modernin tieteen paljastama "kaaos", vaan logosta edeltävä, feminiininen "inklusiivinen järjestys", joka sisältää "kaikki mahdollisuudet". Jos "kaaos" on vesi, länsimaisen filosofian logos on kala, joka ui tuossa vedessä, yrittäen itsetuhoisesti päästä kuivalle maalle. Heideggerin mielestä Nietzsche saattoi länsieurooppalaisen filosofian päätökseen. Duginin mukaan Heideggerin filosofia sinetöi länsimaisen filosofian, ja laski perustan "jollekin uudelle", joka on vasta tulossa. Tästä "uuden alun", "uuden mahdollisuuden" filosofian luomisesta Dugin yrittää kirjoittaa, mutta minulle aihe jäi vielä epäselväksi.

Political Platonism on venäjästä englanniksi käännetty kokoelma Duginin politiikan filosofiaa käsitteleviä kirjoituksia, mutta se sisältää myös Duginin haastattelun, jossa Dugin avaa kiinnostustaan pluralismiin: näkemykseen, joka korostaa moniarvoisuutta yksiarvoisuuden sijaan. Hänen mielestään arrogantti länsimainen käsitys universaaliudesta on "perusteetonta teeskentelyä", jossa ei huomioida tai hyväksytä kulttuurien ja sivilisaatioiden erilaisuutta ja monimuotoisuutta. Tässä yhteydessä Dugin rinnastaa omaa ajatteluaan ranskalaisen Alain de Benoistin eurosentrisyyden kritiikkiin sekä "pluriversumin" teoriaan. Tämän luettuaan on vaikea ymmärtää, miksi Duginia yhä mustamaalataan "fasistiksi", ja jopa "rasistiksi", lännen mediassa. Ilmeisesti tämä vääristelty kuva liberalismin kriitikosta sopii vallitsevaan narratiiviin.

Haastattelussa käsitellään myös Duginin kolmen logoksen teoriaa, jossa apolloninen ja dionyysinen logos saavat seurakseen kolmannen, kybeliaanisen logoksen. Tässä vaiheessa liikutaan jo niin syvissä metafyysis-filosofisissa vesissä, että lukijan täytyy olla erityisen tarkkana pysyäkseen kärryillä. Ensyklopediamaisella tiedolla ja vaikutteiden kirjolla varustettu Dugin kytkee tämän kaiken vielä uusplatonismiin, gnostilaisuuteen, alkemiaan ja magiaan, sekä eurooppalaiseen historiaan, filosofiaan, politiikkaan, tieteeseen ja geopolitiikkaan. Näin tämä pieni, mutta haastava teos, on saatu luettua. Siihen ja kirjan filosofien pariin täytyy varmasti palata uudestaan, sillä Dugin sai ainakin minut taas kiinnostumaan filosofiasta.