Televisiouutisissa puolestaan esiteltiin maanantaina gallupia, jonka mukaan vain neljä prosenttia suomalaisista kokee Trumpin lisänneen maailman turvallisuutta. Haastateltavat suomalaiset toistivat pääsääntöisesti kaikki valtamedian linjaa: Trump on arvaamaton ja mitä tahansa (ikävää) voi tapahtua hänen ollessaan Yhdysvaltojen Nato-kriittinen päämies.
Huvittavinta tässä kaikessa on se, että Suomessa ja Euroopassa pelätään ja syytetään yhtä miestä (toki myös Putinista puhutaan pahaa), vaikka Yhdysvaltojen todellisesta politiikasta päättää aivan muu elin kuin presidentti. Trump voi näennäisen vapaasti tuoda julki mielipiteitään, mutta taustalla vaikuttava pysyvä valtiokoneisto, jota amerikkalaiset äänestäjät eivät ole valinneet, hoitaa Yhdysvaltojen pitkän tähtäimen suunnitelmat, päättää turvallisuuspolitiikasta, sodista ja muusta; sen päätöksiin eivät Trumpin twitter-päivitykset vaikuta.
Mutta vaikka eurooppalaiset ja jotkut suomalaisetkin yhä itkevät sitä, ettei Hillary Clintonista tullutkaan Amerikan ensimmäistä naispresidenttiä ja koko maailman arvojohtajaa, olisi ehkä paikallaan muistaa, että Nobelin rauhanpalkinnon saaneen demokraatti Obamankin aikana Yhdysvaltojen hegemonisen aseman säilyttäminen tapahtui hyvin pitkälti Euroopan ja Lähi-idän maiden kustannuksella. Kaikista Lähi-idän epävakauttamisoperaatioista, sodista ja terrori-iskuista saa Eurooppa maksaa laskua myös pakolaisvyöryn, terroritekojen ja muun epävakauden muodossa. Amerikka pommittaa, Eurooppa saa pakolaiset, kuten Eric Zuesse asian ilmaisi kirjoituksessaan The Duran-julkaisussa.
Näin ollen Trumpin tulo Helsinkiin ei saa minua innostumaan, saati uskomaan, että tästä tapaamisesta mikään maailmanrauha syntyisi. Toki on hyvä, että suurvaltojen johtajat tapaavat ja Suomi toimii neutraalina kohtauspaikkana; se on omiaan näpäyttämään niinistöläisiä kuvitelmia maamme maailmanpoliittisesta tärkeydestä. Jos taas Naton huippukokouksessa syntyisi uusi mehevä riita, joka viilentäisi Yhdysvaltojen ja Euroopan välejä entisestään, se olisi suomalaisten ja eurooppalaisten etujen mukaista. Tämä kuulostaa tietysti hullulta, jos omaa Yhdysvaltoja ihannoivan maailmankuvan ja on kasvanut amerikkalaisesta populaarikulttuurista nauttien, mutta poliittisesti Yhdysvaltojen hegemonia on Euroopan etujen vastainen, ja on aina ollut sitä.
Kuten Eric Zuisse ankaraan sävyyn kirjoittaa, Amerikka ei ole missään mielessä Euroopan liittolainen. Marshall-apu on päättynyt jo kauan sitten, ja Yhdysvaltoja johtavat psykopaatit, jotka ovat Euroopan päävihollisia, eivät eurooppalaisten ystäviä. Heillä on toki liittolaisia eräissä eurooppalaisissa aatelisperheissä, sekä talouden ja median vaikuttajissa, mutta tavalliset eurooppalaiset eivät tähän joukkoon kuulu. Heitä ollaankin korvaamassa maahanmuuttajien ja etnisten "vähemmistöjen" alati kasvavalla joukolla.
Zuisse esittää, että Iran, Venäjä ja Kiina olisivat parempia liittolaisia eurooppalaisille; ne eivät ole aiheuttaneet Euroopan nykyisiä ongelmia. On surkuhupaisaa, kuinka media ja hallitus Yhdysvalloissa syyttää Venäjää puuttumisesta sen politiikkaan ja vaaleihin, kun Amerikan tiedustelupalvelut kuuntelivat (ja kuuntelevat yhä) Saksan liittokanslerin puhelinta ja sekaantuvat kaikkien muidenkin "ystäviensä" asioihin, vaaleista puhumattakaan. Tätä taustaa vasten, EU:n sanktioiden tulisi kohdistua amerikkalaisiin yrityksiin, eikä liiketoimintaan Venäjän tai Iranin kanssa. Eurooppalaiset poliitikot, jotka tukevat Yhdysvaltoja, tukevat Euroopan epävakauttamista.
Yhdysvaltoja ei voi sanoa "eurooppalaiseksi" maaksi, vaikka se alun perin onkin englantilaisten ja eurooppalaisten siirtolaisten asuttama. Se kaapattiin nopeasti eurooppalaisille vihamielisen eliitin toimesta, ja tämä eliitti on pyrkinyt vahvistamaan ja ylläpitämään hegemonista asemaansa muuhun maailmaan nähden siitä asti. Tietysti Yhdysvaltojen valtiokoneisto ja kulloinenkin hallitus on myös tavallisten amerikkalaisten intressien vastainen. Sotilaalliset miehitykset ja vallankaappaukset eivät palvele Yhdysvaltojen köyhtyviä kansalaisia; ne palvelevat ainoastaan kansainvälistä eliittiä, jolle Yhdysvallat sotavoimineen ja tiedustelupalveluineen on ollut sopivin työrukkanen. "Demokratiasta" ja "vapaudesta" voidaan tehdä sloganeita, mutta Yhdysvaltoja ja länsimaita ylipäänsä ohjaa globalistien diktatuuri.
Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltojen johtavia sanomalehtiä sekä politiikan aikakauslehtiä huomatakseen, mikä omituinen viha, ylenkatse ja pilkka Eurooppaa kohtaan lukuisista kirjoituksista välittyy. Erityisesti neokonservatiivit tuntuvat vihaavan kaikkia eurooppalaisia, kuten Paul Gottfried on pannut merkille. Saksa on aina ollut Yhdysvaltojen sylkykuppi ja ikuinen natsimaa, huolimatta siitä, kuinka kovasti se tukisi Yhdysvaltoja ja Israelia, tai pyytelisi maailmansodan aikaista menneisyyttään anteeksi. Muu Eurooppa ei ole sen parempi, sillä vasallisuhteesta huolimatta paranoidi anglosionistinen eliitti kokee yhä natiivit eurooppalaiset uhkana. Itse asiassa ainoa hyvä eurooppalainen on sellainen, joka varauksetta tukee Yhdysvaltojen johtoasemaa ja ulkopolitiikkaa, ja on myös Israelin miehityshallinnon ystävä.
Nyt Trump puolestaan välittää valtiokoneiston viestiä: hän valittaa esimerkiksi, että Naton eurooppalaiset liittolaiset ovat vapaamatkustajia, jotka piiloutuvat Yhdysvaltain asevoimien taakse turvaan, mutta eivät osallistu riittävästi kustannuksiin. Trump on syyttänyt Angela Merkeliä kaasun ostamisesta Venäjältä, ja jopa pakolaiskriisistä, mutta ei näe vikaa edeltäjissään tai omassa hallinnossaan, vaikka viime vuosina juuri Yhdysvaltojen sodankäynti Lähi-idässä on saanut ihmiset liikkeelle. Eurooppaa on sittemmin vaadittu avaamaan rajansa ja poliitikkomme ovat maanpetoksellisesti tehneet työtä käskettyä. V4-maat ja Italia ovatkin nyt tulilinjalla EU:ssa tiukemman maahanmuuttopolitiikkansa takia; jää nähtäväksi, kauanko tätä tottelemattomuutta katsotaan läpi sormien myöskään Atlantin takana.
Trumpin ja Putinin tapaaminen on herättänyt pelkoa erilaisten ryhmien mielissä. Putinin ja Venäjän arvellaan hyötyvän tapaamisesta, kävi miten kävi. Media muuallakin kuin Suomessa suhtautuu kokoustamiseen vihamielisesti. Toimittajat kirjoittavat tietysti mediatalojen omistajille mieluisan näkökulman mukaisesti. Myös Nato-mieliset suomalaiset ovat hermostuneita. Lännen intressejä jo pitkään puolustanut presidentti Niinistö on myös pyrkinyt lietsomaan uhkakuvia. "Toivotaan parasta, mutta varaudutaan pahempaan", hän totesi haastattelussa kryptisesti, ja korosti sitten jälleen kerran "transatlanttisen yhteyden tärkeyttä". Kuten isäntänsä, Niinistö ei voi hyväksyä sitä, että angloamerikkalaisen hegemonian aika on päättymässä. Se päättyisi tosin ilman Trumpiakin.
Vaikka jotain kitkaa niin Yhdysvaltojen valtiokoneiston sisällä kuin globalistiklikkien välillä saattaakin olla, ei Trumpiakaan voi pitää minään Suomen tai Euroopan ystävänä. "Amerikka ensin"-politiikka yrittää jatkaa hegemonian ylläpitoa. Euroopan uudistamisessa paras toivo on niissä nativistipopulisteissa, jotka ymmärtävät, että on Euroopan etu tehdä yhteistyötä niin Venäjän, Kiinan kuin muidenkin Yhdysvaltojen kilpailijoiden kanssa. Suhdetta Yhdysvaltoihin voidaan tarkastella uudestaan sitten, jos ja kun sen hegemonia on saatu murrettua ja maailma on alkanut elää liberalismin jälkeisessä ajassa, jolloin suvereenit kansakunnat päättävät omista ja yhteisistä asioistaan uuden realismin omaksuneina.
