Aasian jatkaessa taloudellista nousuaan, kaksi vuosisataa kestänyt länsimainen maailmanvalta, ensin Pax Britannican ja sitten Pax Americanan alaisuudessa, on päättymässä, lännen globalistit tunnustavat. Länsi on menettämässä sekä aineellisen että ideologisen kehityksen hallinnan.
Haass ja Kupchan selittävät hieman katkeran tuntuisina, että "demokratiat ovat ympäri maailmaa joutumassa illiberalismin ja populistisen erimielisyyden uhreiksi, kun taas nouseva Kiina, riidanhaluisen Venäjän avustamana, pyrkii haastamaan lännen auktoriteetin ja republikaanisen lähestymistavan sekä maiden sisäiseen että kansainväliseen hallintoon".
Vaikka läntiset demokratiat päihittäisivätkin Joe Bidenin hallinnon johdolla kasvavan polarisaation, voittaisivat illiberalismin ja kääntäisivät taloutensa nousuun, ne eivät silti voisi enää pysäyttää "moninapaisen ja ideologisesti kirjavan maailman syntyä".
Historian valossa on selvää, että tällaisissa myrskyisissä muutosvaiheissa piilee omat vaaransa. Itse asiassa kilpailu hierarkiasta ja ideologiasta on säännöllisesti johtanut suuriin sotiin. Tämän lopputuloksen estäminen edellyttää Haassin ja Kupchanin mielestä tosiasioiden tunnustamista: toisen maailmansodan jälkeen syntynyt länsimaiden liberaali järjestys ei voi enää yksin ylläpitää globaalia vakautta 2000-luvulla.
Niinpä jopa länttä hallitseva eliitti on valmis etsimään vaihtoehtoista etenemistapaa. Ulkosuhteiden neuvoston asiantuntijoiden mielestä paras väline vakauden edistämiseksi 2000-luvulla olisi "suurvaltojen globaali konsertti". Onko tämä lännen globalistien uusi juoni vallan säilyttämiseksi vai vakava ehdotus?
Kuten 1800-luvun "Euroopan konsertin" (tunnetaan myös nimellä Wienin järjestelmä, jonka jäseninä olivat Iso-Britannia, Ranska, Venäjä, Preussi ja Itävalta) historia on osoittanut, "johtavien maiden ohjausryhmä voi hillitä geopoliittista ja ideologista kilpailua, joka yleensä liittyy moninapaisuuteen".
"Konserteilla on kaksi ominaisuutta, jotka tekevät niistä sopivia nousevaan globaaliin maisemaan: poliittinen osallisuus ja menettelyllinen epävirallisuus", Haass ja Kupchan esittävät. Mukana olisivat kaikki keskeiset geopoliittisesti merkittävät valtiot, "ideologiastaan ja hallintotyypistään riippumatta". Konsertin epävirallisuus tarkoittaa, että se välttäisi sitovia ja täytäntöönpanokelpoisia menettelyjä ja sopimuksia; näin se eroaisi selvästi esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kaltaisista instansseista.
Suurvaltojen konsertti tarjoaisi yksityisen kohtaamispaikan, jossa konsensuksen rakentaminen perustuisi suostutteluun ja sopimiseen; tämä olisi välttämätöntä, sillä suurvalloilla on sekä yhteisiä että kilpailevia intressejä. Tarjoamalla välineen aidolle ja jatkuvalle strategiselle vuoropuhelulle, globaali konsertti voisi realistisesti hillitä ja hallita väistämättä esiin nousevia geopoliittisia ja ideologisia eroja, Haass ja Kupchan uskovat.
Globaali konsertti olisi luonteeltaan konsultoiva, eikä päätöksiä tekevä elin. Se puuttuisi uusiin kriiseihin, mutta varmistaisi, että kiireelliset kysymykset eivät syrjäyttäisi muita tärkeitä asioita. Konsertti voisi myös yhdessä pohtia nykyisten normien ja instituutioiden uudistamista.
Tämä ohjausryhmä auttaisi muokkaamaan uusia maailmanpoliittisia "liikennesääntöjä" ja keräämään tukea kollektiivisille aloitteille. Se jättäisi kuitenkin operatiiviset asiat, kuten rauhanturvaoperaatioiden toteuttamisen, pandemian helpottamisen ja uusien ilmastosopimusten tekemisen YK:lle ja muille jo olemassa oleville elimille.
Konsertti muodostaisi siten alustavat päätökset, jotka voitaisiin sitten vahvistaa ja toteuttaa muualla. Se istuisi "ylhäällä ja takana", eikä syrjäyttäisi nykyistä kansainvälistä arkkitehtuuria, "vaan ylläpitäisi vuoropuhelua, jota juuri nyt ei ole olemassa". YK on liian suuri ja byrokraattinen tähän tehtävään. G7- ja G20 -maiden huippukokoukset ovat riittämättömiä. Puhelut valtionpäämiesten ja ulkoministerien välillä ovat ajoittaisia ja usein kapea-alaisia.
Haassin ja Kupchanin globaali konsertti ylläpitäisi rauhaa ja vakautta moninapaisessa maailmassa, hyväksyen sekä "liberaalit että illiberaalit hallitukset" laillisiksi ja arvovaltaisiksi jäseniksi. Jäseniä konsertissa olisi heidän mukaansa kuusi: Kiina, Euroopan unioni, Intia, Japani, Venäjä ja Yhdysvallat. Huomionarvoista on, ettei Britanniaa mainita.
Demokratioilla ja autokratioilla olisi yhtäläiset oikeudet ja osallistuminen perustuisi aitoon vaikutusvaltaan perusarvojen ja hallintomallin asemasta. Yhdessä konsertin jäsenmaat edustaisivat noin 70 prosenttia sekä maailman bruttokansantuotteesta että sotilasmenoista. Näiden kuuden raskassarjalaisen sisällyttäminen keskinäiseen konserttiin toisi kokoonpanolle geopoliittista vaikutusvaltaa, eikä siitä tulisi vain keskustelukerho.
Globaali konsertti antaisi jäsenilleen laajan liikkumavaran kotimaan hallinnon suhteen. He sopisivat käytännön erimielisyyksistä varmistaen, etteivät eroavaisuudet ole este kansainväliselle yhteistyölle. Yhdysvallat ja sen demokraattiset liittolaiset eivät kuitenkaan lakkaisi kritisoimasta illiberalismia Kiinassa, Venäjällä tai muuallakaan.
Samaan aikaan Kiina ja Venäjä voisivat vapaasti kritisoida konsertin demokraattisten jäsenten sisäpolitiikkaa ja edistää julkisesti omaa näkemystään hyvästä hallinnosta. Mutta konsertti pyrkisi myös saavuttamaan yhteisen käsityksen siitä, mikä olisi luvatonta puuttumista muiden maiden sisäisiin asioihin.
Globaalin konsertin jäsenmaiden lisäksi alueellisilla organisaatioilla, kuten Afrikan unionilla, Arabiliitolla, Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestöllä sekä Amerikan valtioiden järjestöllä olisi delegaationsa konsertissa. Nämä järjestöt edustaisivat alueitaan ja auttaisivat konsertin asialistan muokkaamisessa. Keskustellessaan alueisiin liittyvistä asioista, konsertin jäsenet kutsuisivat näiden yhteistyöelinten edustajia sekä tiettyjä jäsenvaltioita osallistumaan kokouksiin.
Globaali konsertti asettaisi siten dialogin ja yhteisymmärryksen etusijalle. Ohjausryhmä tunnustaisi kuitenkin sen, että "moninapaisessa maailmassa suurvaltoja ohjaavat realistiset huolet hierarkiasta, turvallisuudesta ja hallinnon jatkuvuudesta, mikä tekee erimielisyyksistä väistämättömiä". Jäsenet pidättäisivät oikeuden ryhtyä yksipuolisiin toimiin yksin tai koalitioiden välityksellä, kun he katsoisivat kansallisten intressiensä olevan vaakalaudalla.
Suora strateginen vuoropuhelu tekisi kuitenkin yllätysliikkeet harvinaisemmiksi ja yksipuolisia toimia toteutettaisiin harvemmin. Esimerkiksi säännöllinen ja avoin dialogi Moskovan ja Washingtonin välillä saattaisi tuottaa vähemmän kitkaa sotilasliitto Naton suhteen. Kiinan ja Yhdysvaltojen olisi parempi olla suoraan yhteydessä toistensa kanssa Taiwaniin liittyvissä asioissa, kuin sivuuttaa provokaatiot, jotka saattaisivat johtaa sotilaalliseen yhteenottoon.
Haass ja Kupchan tiedostavat, että moninapaiseen maailmaan soveltuvan suurvaltojen konsertin perustaminen olisi "takaisku lännen hellimälle liberalisaatioprojektille", joka käynnistettiin Yhdysvaltojen johdolla toisen maailmansodan jälkeen.
Ehdotetun ohjausryhmän pyrkimykset asettavat riman matalammalle, verrattuna lännen pitkäaikaiseen pyrkimykseen levittää demokratiamalliaan ja globalisoida liberaalia järjestystä. Tämä odotusten vähentäminen on kuitenkin välttämätöntä, kun otetaan huomioon 2000-luvun geopoliittiset realiteetit.
Länsiglobalistit siis myöntävät, ettei enää ole realistista pyrkiä länsimaisen järjestyksen globalisoimiseen ja sellaisen maailman luomiseen, jota asuttavat ensisijaisesti liberaalit demokratiat. Yhdysvaltojen "unipolaarinen hetki" on ohi ja puheet "historian lopusta" olivat vain sofistikoitunutta hölynpölyä. Lännen poliittista koherenssia ei voi enää pitää itsestäänselvyytenä. Liberaalidemokratioilla ei yksinkertaisesti ole riittävää aineellista voimaa tai poliittista mahdollisuutta universaalistaa liberaalia järjestystä.
Tämä ehdotus globaalista konsertista saa varmasti arvostelua osakseen, kirjoittajat arvelevat. Miksi mukaan ei oteta Euroopan vahvimpia valtioita ylikansallisesta, kollektiivisesta komissiosta ja neuvostosta koostuvan Euroopan unionin sijaan? Haassin ja Kupchanin mielestä vastaus on, että Euroopan geopoliittinen paino tulee sen kokonaisvoimasta, eikä yksittäisten jäsenvaltioiden voimasta. Sama painoarvo koskee Euroopan kollektiivista bruttokansantuotetta.
Joitakin saattaa ihmetyttää miksi Venäjä olisi mukana konsertissa, vaikka sen bruttokansantuote ei ole kymmenen kärkimaan joukossa? Ulkosuhteiden neuvoston miesten mielestä Venäjä on suurvalta, jolla on sanansa sanottavana globaalilla näyttämöllä. Venäjän suhteilla Kiinaan, euronaapureihinsa sekä Yhdysvaltoihin, on merkittävä vaikutus 21. vuosisadan geopolitiikkaan. Moskovalla on vaikutusvaltaa myös Lähi-idässä ja Afrikassa, joten Haassin ja Kupchanin mielestä Kreml ansaitsee paikkansa pöydässä.
Toinen mahdollinen vastalause on, että globaali konsertti voisi synnyttää uuden etupiirien maailman. Esimerkiksi aiemmin mainittu Euroopan konsertti myönsi vaikutusvaltaisille jäsenilleen eräänlaisen valvontaoikeuden (droit de regard), mitä tuli niiden naapurimaihin.
Jos maailma jakautuisi taas leireihin, Suomi kuuluisi EU:n jäsenmaana eurooppalaiseen etupiiriin, mutta tiukan paikan tullen saattaisimme jäädä myös idän ja lännen puskurivaltioksi, ellei sitten jopa osaksi Venäjän etupiiriä. Haassin ja Kupchanin mielestä konsertin maiden tulisi kuitenkin pitäytyä nykyisissä alueellisissa rajoissaan.
Globaalin konsertin perustaminen ei olisi mikään ihmelääke poliittisiin ongelmiin. Maailman raskassarjalaisten saaminen saman pöydän ääreen tuskin varmistaisi heidän keskinäistä yksimielisyyttään. Vaikka Euroopan konsertti säilytti rauhan vuosikymmenien ajan sen perustamisen jälkeen, Ranska ja Britannia ottivat lopulta yhteen Venäjän kanssa Krimin sodassa. Venäjällä ja euromailla on tänäkin päivänä omat ristiriitansa (johtuen pitkälti historian painolastista ja Yhdysvaltojen sekaantumisesta), mikä ikään kuin korostaa valtiosuhteiden vaikeutta.
Siitä huolimatta Haass ja Kupchan uskovat, että globaali konsertti tarjoaisi parhaan ja realistisimman tavan edistää suurvaltojen koordinointia, ylläpitää kansainvälistä vakautta ja edistää sääntöihin perustuvaa järjestystä.
Yhdysvalloilla ja sen demokraattisilla kumppaneilla on syynsä yrittää elvyttää läntistä solidaarisuutta. Haass ja Kupchan kehottavat kuitenkin lopettamaan toiveajattelun siitä, että toisen maailmansodan jälkeen luodun liberaalin järjestyksen globaali voitto olisi yhä mahdollinen. Vaikka uusi Pax Sinica ei olekaan vielä ajankohtainen, maailmanjärjestys on muuttumassa.
Länsivaltojen johtajuuden menetys johtaa todennäköisesti vanhan globaalin järjestelmän paluuseen, jota sävyttävät erilaiset häiriöt ja esteetön kilpailu. Haassin ja Kupchanin mukaan globaali konsertti edustaisi käytännöllistä keskitietä idealististen, mutta epärealististen toiveiden ja vaarallisten vaihtoehtojen välillä.
