 |
| Annalena Baerbock |
Pakotteiden purkamisen on sanottu olevan kädenojennus Saksalle, joka on Yhdysvaltojen johtaman lännen keskeinen eurovasalli. Myös Bidenin ja Putinin huippukokousta viritellään taustalla. Venäjän kanssa yritetään normalisoida suhteita ja kilpailuasetelmia.
Taustalla piilee toki muutakin: meneillään on valtava energiatalouden muutos, jossa ollaan siirtymässä uusiutuvaan energiaan. "Vihreä siirtymä" on myös poliittisesti trendikästä ja Washingtonilla on geopoliittisessa suuressa pelissä oma "vihreä kortti" taskussaan aivan Euroopan sydämessä. Meno on kylmää ja kyynistä, eikä siinä oikeasti ajatella ympäristönsuojelua.
Liittokansleri Angela Merkelin seuraajaksi sopisi Washingtonille mieluinen, Saksan vihreiden toinen puheenjohtaja, Annalena Baerbock. Euroopan vihreitä on jo pitkään "groomattu" lännen eliitin vasalleiksi (tämä näkyy myös Suomen vihreiden, kuten europarlamentaarikko Ville Niinistön, atlantistisissa, Venäjän ja Kiinan vastaisissa lausunnoissa). Saksan syyskuussa järjestettäviä liittopäivävaaleja kannattaa seurata tämä näkökulma muistaen.
Nyt mielistellään siis Saksaa, ei niinkään Venäjää, vaikka Bidenin on syytetty antaneen "lahjan Putinille" Nord Stream -pakotteiden purkamisen myötä. Yrittääkö Bidenin hallinto saada Moskovaa irtaantumaan liiallisesta yhteistyöstä Washingtonin pääkohteen eli Pekingin kanssa? Kesällä "lämmitellään" hetken verran itä-länsi-suhteita pr-mielessä, mutta uuden kylmän sodan huuruja on yhä ilmassa.
Yhdysvallat on "tullut takaisin", eli se sekaantuu taas Euroopan ja muun maailman asioihin. Yllättäen EU:n ja Kiinan välinen investointisopimus (joka solmittiin ennen Bidenin virkaan astumista) onkin menossa jäihin. Virallinen selitys on, että Euroopan parlamentti ei aio edetä investointisopimuksessa ennen kuin Kiina purkaa unionille asettamiaan pakotteita. Euroopan taloudellinen ahdinko sopii hyvin amerikkalaisille.
"Amerikan imperiumin ydin on sen Euroopan dominointi suoraan Naton kautta sekä epäsuorasti erilaisten sopimusten, instituutioiden ja eliittiorganisaatioiden verkoston kautta, jotka kehittävät poliittista konsensusta ja valitsevat tulevia johtajia Euroopan maihin", kirjoittaa Diana Johnstone aivan oikein.
Yhdysvaltojen voimakas vaikutus on aiheuttanut Länsi-Euroopan maiden ja Venäjän suhteiden dramaattisen heikkenemisen. Venäjällä on oma, tärkeä paikkansa Euroopan historiassa ja kulttuurissa, mutta Washington pyrkii karkottamaan Venäjän Euroopasta varmistaakseen oman valta-asemansa mantereella. Tämä politiikka merkitsee vihollisuuksien luomista siellä, missä niitä ei edes ole ja Venäjän ja lännen välisten, molempia osapuolia hyödyttävien suhteiden rikkomista.
Ylläpitääkseen hegemoniaansa globaalilla tasolla, Yhdysvallat on vakuuttunut siitä, että Kiinan ja Venäjän kaupankäynti ja teknologian vaihto Euroopan kanssa on pysäytettävä. Saksa taas on sitä mieltä,
että kaupankäynnin ja suhdetoiminnan on jatkuttava ja jopa lisäännyttävä, koska se on Berliinille tärkeää taloudellisen vallan ja strategisen ulottuvuuden vuoksi. Transatlantismin aave tulee väliin.
Yhdysvallat suhtautuu kuitenkin epäilevästi miehittämänsä Saksan liikkeisiin ja on jo jonkin aikaa vastustanut Saksan talouspolitiikkaa. Saksan ja Yhdysvaltojen välillä vallitsee alisteisesta suhteesta huolimatta strateginen kilpailu, joten Washingtonin ohjaamia "Mantšurian kandidaatteja" on saatava keskeisille paikoille. Olettaisin, että vihreiden Baerbockin valintaa uudeksi liittokansleriksi tullaan tukemaan massiivisella, Amerikan rahoittamalla propagandakampanjalla.
Moskova varmasti ymmärtää tämän kuvion ja Putinin hallinto tiedostaa Yhdysvaltojen perimmäisen tavoitteen. Samaan aikaan Yhdysvaltojen uusi päävihollinen, Kiinan kansantasavalta, tarkkailee maailman tilaa, Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltojen liikkeitä, tehden samalla omia siirtojaan, omaa pitkän tähtäimen suunnitelmaansa määrätietoisesti toteuttaen.
